Bill Mitchell avasi Suomessa vieraillessaan jälkikeynesiläisen talousajattelun perustaa – ja sai maistaa suomalaista ryhmäajattelua.
Kuva Lissu Lehtimaja
Kun australialaisprofessori William ”Bill” Mitchelliltä kysyy, mikä on yleisin väärinymmärrys taloudesta, yksi vastaus nousee ylitse muiden: arkijärkeen nojautuvat vertauskuvat. Moni ajattelee valtion kassan toimivan samalla tavalla kuin oman kotitaloutensa.
”Ihmiset siirtävät omia kokemuksiaan valtion talouteen. Ajattelemme, että jos haluamme kuluttaa, joudumme menemään töihin tai kuluttamaan säästöjämme, ja odotamme, että valtiontalous toimii samoin. Näin ei saisi tehdä”, Mitchell linjaa.
”Valuutta tuo tilanteeseen lisämausteen. Ymmärtämättä valuutan toimintaa ei voi ymmärtää myöskään valtiontaloutta. Valtiolla on monopoli valuutan liikkeellelaskuun. Meidän rahansaantimme on kiinni siitä, että valtio ensin laskee sen liikkeelle. Valtio ei tarvitse siihen tuloja.”
Jälkikeynesiläisen ajattelun ydin kiteytyy Mitchellin mukaan juuri tähän: valtion pitää kuluttaa, jotta yksityiset kansalaiset ja yritykset kykenevät maksamaan veroja, sillä kaikki raha on lähtöisin valtiolta. Verot luovat kysynnän valuutalle, eikä niitä voi maksaa muulla kuin valtion valuutalla. Näin moderni rahoitusjärjestelmä toimii.
Keskustelu yli- ja alijäämistä pelkistyy näin velkojen siirtelyyn. Kun julkinen sektori tekee ylijäämää, yksityinen sektori velkaantuu, ja kun julkinen sektori tekee alijäämää, yksityinen sektori vaurastuu. ”Näin päästään paljon sofistikoituneempaan analyysiin kuin kotitalousvertauksella”, Mitchell kiteyttää.
Myöskään velkakirjamarkkinat eivät jälkikeynesiläisessä ajattelussa perustu valtion kulutuksen rahoittamiseen, vaan niiden tarkoituksena on asettaa korkotaso. Tämä tapahtuu pankkien välisillä lainamarkkinoilla keskuspankin toimesta.
Velkakirjoilla keskuspankki pyrkii normaalioloissa imuroimaan ylimääräistä rahaa pankkien välisiltä markkinoilta. Pankeilla on keskuspankissa tilit, joilla ne säilyttävät reservejään. Näillä tileillä ei käytännössä ole tuottoa, joten pankeilla ei ole houkutinta pitää hallussaan yhtään enempää reservejä kuin tarvitsevat.
Pankit voivat lainata reservejä toisilleen, mutta joskus reservejä on liikenteessä liikaa. Tällöin normaalioloissa muodostuu tilanne, joka uhkaa painaa korot alle keskuspankin tavoitetason, jolloin keskuspankki tarjoutuu ostamaan ylimääräiset reservit, mikä käytännössä tarkoittaa vaihtoa velkakirjaan.
”Velkakirja on ikään kuin korollinen tili keskuspankissa. Sen tarkoitus ei ole rahoittaa valtion kulutusta”, Mitchell summaa.
Korot ovat kriisin vuoksi pitkään olleet lähellä nollaa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin.
Keskuspankit mielletään usein poliittisille voimille immuuneiksi ja itsenäisiksi, mutta Mitchell ei tätä väitettä niele.
”Vaaleilla valittu hallitus voi teoriassa koska tahansa muuttaa keskuspankin mandaattia, sillä se sen on asettanutkin. Useissa maissa valtiovarainministerillä on myös valta kävellä keskuspankin yli, jos päätökset eivät miellytä. Vaikka näin ei nykyisin poliittisen myllerryksen pelossa tehdä, itsenäisyys on lopulta näennäistä peliä.”
Keskuspankkien kriisin myötä käynnistämä niin kutsuttu määrällinen helpottaminen operoi juuri pankkien välisillä markkinoilla. Sen tarkoituksena on lisätä luotonantoa ja luoda uusia luottoja, mutta järjestelmä ei tarkalleen ottaen toimi niin.
”Koko määrällisen helpottamisen harjoitus pohjaa myytteihin. Valtavirran taloustieteen oppikirjat kertovat, että pankit tarvitsevat talletuksia myöntääkseen luottoja. Tästä seuraa ajatus, että luottojen vähäinen määrä johtuu reservien puutteesta. Mutta pankit eivät tarvitse reservejä lainatakseen”, Mitchell kertoo.
”Pankkien lainanantoa säätelee riskiarvio. Ei lainoja myöntävä virkailija soita reserveistä huolehtivalle virkailijalle kysyäkseen, voidaanko laina myöntää. Lainat luovat talletuksia, ei toisin päin. Määrällinen helpottaminen ainoastaan muuttaa velkakirjoja rahaksi ja muokkaa sitä kautta yksityisen sektorin varallisuuden koostumusta.”
Mitchellin mukaan määrällinen helpottaminen laskee velkakirjojen tuottoja puskemalla niiden hintoja ylös.
”Jos nimellisarvoltaan sadan euron velkakirjan, jonka tuotto on kymmenen euroa vuodessa, hinta jälkimarkkinoilla nousee esimerkiksi 150:een, tuotto laskee, koska silloin 150 euroa tuottaa saman kymmenen euroa vuodessa, eikä sitä vastaan saa kuin satasen takaisin velkakirjan tullessa elinkaarensa päähän.”
Määrällinen helpottaminen ei kuitenkaan ole varsinaisesti haitallista, se on vain hyödytöntä. Osakemarkkinoiden huima nousu määrällisen helpottamisen aikana johtuu Mitchellin mukaan pikemmin korkojen alhaisuudesta.
Reserveillä ei Mitchellin katsannossa ole minkäänlaista roolia pankkien kyvyssä kuluttaa, sillä pankit eivät lainaa niitä ulos. Tätä ovat kriisin kuluessa alleviivanneet muun muassa Englannin keskuspankki ja Standard & Poor’sin pääekonomisti, kun keskustelu inflaatiosta on ollut kiivaimmillaan.
Suomen hallituksen tavan ajatella valtiota yksityisyrityksenä Mitchell lukee samaan haitallisten arkikokemusvertausten ryhmään kuin kotitalousvertauksenkin. Molemmat aiheuttavat sekaannusta valtiontaloutta tarkasteltaessa.
”Ihmisillä on kyky omaksua perusteettomia uskomuksia. Ylös on enemmän ja alas on vähemmän. Miksi näin olisi? Vertauskuvat toimivat myös tiedon kehystämisessä. Politiikassa vertauskuvien kautta voimistetaan usein negatiivisia mielikuvia oman politiikan tueksi.”
”Jos ajatellaan, että hallitus sijoitti sata miljoonaa työllisyyteen, mielikuva on täysin eri, kuin jos sanotaan, että hallitus kulutti sata miljoonaa työllisyyteen. Jos puhutaan vaikkapa velkavuoresta, mieleen tulee jokin suuri ja vaarallinen. Jos sitä kutsuttaisiin velkakukkulaksi, kukaan ei olisi kovin huolissaan.”
Siinä eväitä kakun jakamisen ajatteluun.
”Olisi ollut kiinnostavaa kuulla kenen kutsumana ja miksi tämä pienen jälkikeynesiläisen talouskultin tutkija oli Suomessa. (…) (O)npa erikoisia nykyisin nämä Hesarin juttu-, näkökulma- ja haastatteluvalinnat.”
Näin reagoi EU-komissaari Jyrki Kataisen kabinettipäällikkö Juho Romakkaniemi nähtyään Bill Mitchellin haastattelun Helsingin Sanomissa. Mitchell on antanut lukuisia haastatteluja uransa aikana eri maiden lehdistöille, mutta tämä oli hänestä outoa.
”Tämä oli kyllä äärimmäinen tapaus. Olin melkoisen yllättynyt. Sain tästä sellaisen kuvan, että hänen edustamansa vallitseva ryhmäajattelu kokee voimakasta uhkaa. Demokratiassa ei ole normaalia, että tuollaisesta asemasta käsin puututaan lehdistön haastateltavavalintoihin. Se johtaa totalitarismiin.”
”Olisin häpeissäni, jos olisin hän. Isompi kysymys tietysti on, miten hän näkee lehdistönvapauden osana demokratiaa.”
”En ole loukkaantunut. Olen törmännyt vastaavaan aiemminkin, mutta tämä tapaus oli poikkeuksellisen karkea. Yleensä vastaavaa palautetta tulee hienovaraisemmin. Australian hallituksen virkamiehet ovat joskus soitelleet radioasemille haastattelujeni jälkimainingeissa, mutta nämä ovat yksittäistapauksia ja liittyneet usein siihen, että joku ei yksinkertaisesti ole pitänyt minusta henkilökohtaisesti.”
