”Tunnen olevani vain pallo, jota potkitaan maasta toiseen”, huokaa seitsemän vuotta sitten Afganistanista paennut Tufan.

Tufan elää Dublin II -asetuksen mahdollistamassa limbossa. Yksikään EU-valtio ei käsittele hänen turvapaikkahakemustaan.

Tufan pelkää että hänet tunnistetaan, joten hän ei esiinny tässä jutussa omassa nimellään. Samasta syystä hän pyytää ettei hänen menneisyyttään Afganistanissa nosteta esiin.

Dublin II asetus määrittää, mikä EU:n jäsenmaa on kulloinkin vastuussa käsittelemään turvapaikkahakemuksen. Sen mukaan vastuu turvapaikanhakijasta EU-alueella on maalla, johon hakija on ensimmäiseksi saapunut. Asetusta soveltavat myös Islanti, Norja ja Sveitsi.

Ensimmäinen maa selvitetään käytännössä Eurodac-rekisterin avulla. Sen digitaaliseen tietopankkiin tallennetaan kaikkien EU:sta turvapaikkaa hakevien sekä unionin ulkorajat luvattomasti ylittäneiden sormenjäljet.

Esimerkiksi Suomeen tulevalta turvapaikanhakijalta otetaan sormenjäljet ja niitä verrataan rekisteriin. Jos jäljet täsmäävät, eli hakija on oleskellut toisessa jäsenvaltiossa ensin, Suomi ei käsittele turvapaikkahakemusta. Toista jäsenmaata pyydetään ottamaan henkilö vastaan ja tämä lähetetään sinne.

Tufan tuli Euroopassa ensimmäiseksi Kreikkaan. Rannikkovartiosto löysi tajuttoman Tufanin kumppaneineen kumiveneestä.

”En koskaan jättänyt turvapaikkahakemustani Kreikkaan. He vain nappasivat minut ja ottivat sormenjälkeni rekisteriä varten. Sanoin etten halua jäädä Kreikkaan. Siellä on monia ihmisiä samassa tilanteessa; ei ole ruokaa eikä paikkaa missä nukkua. So bad life there, so bad”, Tufan kertoo.

Dublin-asetusta on perusteltu sillä, että Euroopassa on yhtenäin turvapaikkalainsäädäntö. Kuitenkaan esimerkiksi Kreikan vastaanotto-olosuhteet eivät täytä EU-lainsäädännön määrittelemiä kriteerejä.

”Kreikassa suurimmalle osalle ei edes tarjota turvapaikkaa, vaan otetaan sormenjäljet ja laitetaan kadulle. Kaikki eivät myöskään halua hakea turvapaikkaa sieltä, koska ihmiset tietävät että siellä ei ole toivoa saada suojelua, eikä siellä ole kunnollisia vastaanotto-olosuhteita. Jos hakemukset käsitellään, Kreikka antaa alle prosentille hakijoista kansainvälistä suojelua. Länsi- ja Pohjois-Euroopassa luku on 10–40 prosenttia”, summaa Markus Himanen Vapaa liikkuvuus -verkostosta.

Kreikasta Tufanin käskettiin poistua mahdollisimman pian. Hänen onnistui päästä Italiaan, josta hän haki turvapaikkaa. Vaikka Tufan oleskeli maassa yli puoli vuotta, hän ei koskaan saanut oleskelulupaa vaan hänet päätettiin käännyttää Kreikkaan.

Dublin II -asetuksen yhtenä tavoitteena oli lopettaa ns. turvapaikkakiertolaisuus, jossa hakijat jättävät useita hakemuksia useissa maissa. Tässä se ei ole kuitenkaan onnistunut. Kun hakijat eivät saa suojelua, he joutuvat jatkamaan matkaansa eteenpäin elleivät halua tulla palautetuksi siihen maahan, johon ovat ensimmäiseksi Euroopassa tulleet. Usein nämä ovat olosuhteiltaan karuja Etelä- ja Itä-Euroopan maita.

Tufan pakeni Norjaan, josta yhdeksän kuukauden jälkeen hänet päätettin käännyttää sormenjälkien perusteella Kreikkaan. Matka jatkui Suomeen tänä keväänä. Suomikaan ei käsittele Tufanin turvapaikkahakemusta, vaan on päättänyt käännyttää hänet Italiaan, jossa odottaa käännytys Kreikkaan.

”Mitä nämä ihmiset täällä tietävät Etelä-Euroopan tilanteesta? Siirtolaiset siellä ovat kuin koiria, jotka nukkuvat yönsä puistojen ja hylättyjen rakennusten lähistöllä”, Tufan toteaa. ”Jos olisin tiennyt näistä tilanteista, ehkä olisin tappanut itseni Afganistanissa. Nyt minusta tuntuu että kuolen uudestaan ja uudestaan. En halua tällaista elämää.”

Himanen toteaa Suomen viranomaisten tietävän Kreikan olosuhteiden olevan järkyttävällä tasolla. Hollanti, Iso-Britannia, Ruotsi, Norja ja Tanska ovat lopettaneet Dublin-palautukset Kreikkaan.

”Suomi ei palauta yksin tulleita alaikäisiä eikä lapsiperheitä joissa on pieniä lapsia Kreikkaan. Tämä tietysti käytännössä tarkoittaa sitä, että Suomi myöntää että Kreikan systeemi ei toimi. Jostain syystä sitten aikuisia voidaan lähettää sinne”, Himanen ihmettelee.

Dublin-systeemiä on kritisoitu siitä, että se tuottaa paperittomuutta ja laitonta maahanmuuttoa. Kiinnijäämistä pelkäävät hylätyt turvapaikanhakijat elävät kodittomina ja ovat pakotettuja hankkimaan toimeentulonsa pimeällä työllä. Monet raportit kertovat viranomaisten ja äärioikeistolaisten ryhmien väkivallasta sekä laittomien säilöönottojen sietämättömyydestä.

Himanen heittää systeminen takaavan sen, että oikeudetonta työvoimaa on tarjolla ympäri Eurooppaa.

”Koko Euroopan alueella hyvin monella paperittomalla siirtolaisella on sormenjäljet rekisterissä. Se on yksi syy miksi ihmiset eivät voi turvautua viranomaisten apuun. He pelkäävät että heidät palautetaan esimerkiksi Kreikkaan, Italiaan, tai Maltalle.”

Vuodesta 2003 nykymuodossaan käytössä ollut Dublin II -asetus on ollut alusta asti rankan kritiikin kohteena. Arvostelijoiden joukosta löytyy muun muassa Amnesty, UNHCR, Human Rights Watch sekä PRO ASYL. Vastuunmääritysasetuksen sijasta sitä on kutsuttu vastuunpakoiluasetukseksi.

”Ei ole mitään erityistä estettä sille että Tufanin tapausta tai muita tällaisia ei voitaisi käsitellä Suomessa. Sopimus sallii sen. Minkään valtion ei ole pakko lähettää ketään pois. Jokainen valtio voi käsitellä hakemuksen, joka sille on jätetty”, Himanen summaa.

Vuosien pako ja rankka menneisyys ovat jättänyt jälkensä Tufaniin. Hän toteaa, että vaikka hänen ruumiinsa näyttää terveeltä, sisällä on paljon rikki. Psyyken ongelmat veivät unen jo Italiassa.

”Minulla on rinnassa tarra jossa lukee Dublin. Joka paikassa, mihin menen, ihmiset näkevät vain sen. Poliisi ei kuuntele mitä minulla on sanottavaa. En oikeastaan tiedä miksi enää edes puhun. Olen puhunut monille ja uskoni on lopussa”, Tufan miltei kuiskaa.