Vaalien alla Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi raportin, jonka mukaan työelämässä on kaikki hyvin, tai ainakin lähestulkoon. Tuomo Alasoinin kirjoittaman selvityksen Mainettaan parempi työ kantava idea on ampua alas väitteet työelämän kurjistumisesta. Itse raportissa kaikki ei ole hyvin. Se on rakennettu väärille olettamuksille. Samalla raportti on erinomaisen kiinnostava ikkuna yritysten uuteen johtamiskulttuuriin, jossa susi kulkee lampaan vaatteissa.

Vasemmistossa huomiota kiinnitetään usein työelämän ilmeisiin kyykytyskeinoihin, kuten pätkätöiden ketjuttamiseen, työharjoittelijoilla keinottelemiseen, vuokratyövoiman kierrättämiseen, uhkailuun, rikkomuksiin ja palkkojen polkemiseen. Ja niin edelleen. EVA kertoo, miten uutta, usein koulutettua työvoimaa johdetaan, että siitä saataisiin enemmän tulosta.

Uuden työn äärellä

Alasoinin raportin varsin juhlavana tavoitteena on ”erottaa fakta fiktiosta”. Raporttia leimaa kuitenkin tutkimuksellinen köykäisyys. Alun viittaukset tilastoihin on suhteellisen nopeasti selattu kun taas pääosa raportista on strategista visiointia uutta johtamiskulttuuria koskien. Tämän raportti esittää työvoiman vapautumisena tylsästä ja suoritusluontoisesta työstä.

Omalla pirullisella tavallaan raportti tulee näin hyvin lähelle prekariaattikeskustelua, jossa on niin ikään pyritty tunnistamaan työelämän uusia tapoja valvoa ja komentaa työvoimaa. Myös prekariaattikeskustelussa on korostettu perinteisen teollisen palkkatyömallin rinnalle kehittyvää uuden työn mallia, jossa työntekijän persoonallinen ja itsenäinen suoriutuminen on tärkeää. Johtopäätöksistä ollaan vain radikaalisti eri mieltä.

Siinä missä EVA esittää, että uusi johtamiskulttuuri tukee työvoiman hyvinvointia, ovat prekaariaktivistit avanneet keskustelua elämästä, jossa työtä ei voi paeta edes vapaa-ajalla. Mitään yhteistä intressiä ei prekariaatin mukaan edelleenkään ole. Uudet vastakkainasettelut on vain kyettävä tunnistamaan ja nimeämään tutkimalla työvoiman kokemuksista (joita pelkät tilastot eivät koskaan avaa).

Tieteellinen näytelmä

EVAn raportin keskeisenä faktapohjana toimii viittä vuotta (2004-2009) koskeva työolobarometri, joka osoittaa, ettei ihmisten kokemassa työtyytyväisyydessä ole tapahtunut käytännössä mitään muutoksia. Suurin osa vastaa olevansa työhönsä ihan tyytyväinen. Barometri on EVAn itsensä teettämä.

Ilmiö, josta pitäisi keskustella, ei kuitenkaan koske vain muutamaa viime vuotta, vaan muutamaa viime vuosikymmentä, joiden aikana niin maailmalla kuin Suomessakin on luovuttu niin sanotusta fordistisesta sopimisjärjestelmästä, joka piti sisällään kolmikantaneuvottelut, palkkojen tasaisen kasvattamisen, sosiaaliturvajärjestelmän jatkuvan kehittämisen, matalan työttömyysasteen sekä valtion rahapoliittisen ohjauksen.

Postfordistinen yhteiskunta on miltei kaiken tämän vastakohta. Sen keskiössä on työvoiman käytön joustavoittaminen, eikä se nojaa kansallisen tasa-arvon vaan kilpailukyvyn ideaalille.

Muutaman vuoden asenneilmaston mittaaminen kysymyksenasettelulla, jota ihmiset ovat joka tapauksessa taipuvaisia myötäilemään, tuntuu tarkoitushakuiselta. Jos olisi kysytty, ovatko ihmiset kiireisiä ja stressaantuneita ja kokevatko he jatkuvat organisaatiomuutokset ahdistaviksi, olisi luultavasti myös saatu korkea kyllä-vastausten prosentti.

Kysymyksiä olisikin pitänyt esittää ristiin ja vertailla tuloksia. Analyysia yhteiskunnan rakenteellisesta muutoksesta raportissa ei ole. Se suuntautuu ennemminkin tulevaisuuden haltuunottoon.

Erikseen voi ihmetellä EVAn esittämää kysymystä koskien luottamusta nykyisen työsuhteen pysyvyyteen. Samalla kun EVA juhlii ihmisten luottavaisuutta merkkinä hyvästä työelämästä, se peräänkuuluttaa toisaalla raportissa ymmärrystä siitä, ettei kenenkään pitäisi enää luottaa pitkiin ja vakaisiin työuriin. Eikö EVAn siis pitäisi pitää luottamusta merkkinä harhauskosta?

Se, mitä ja miten kysytään, ei ole milloinkaan neutraali asia. Kysymysten asettaja tekee politiikkaa. Kriittisessä tutkimuksessa kysymykset olisivat koskeneet työelämässä koettuja ristiriitoja ja konflikteja.

Pätkätyöharha

Kiinnostavinta antia raportissa ovat kuitenkin aivan muut seikat kuin yksittäinen asennemittaus. Raportin mukaan keskustelu pätkätöistä on perusteetonta, sillä tilastojen mukaan pätkätöiden määrä ei enää osoita kasvun merkkejä, eikä se ole merkittävästi korkeammalla tasolla kuin 1980-luvulla.

Saman on tuonut esille jo aiemmin Stakesin tutkija Roope Uusitalo, jonka mukaan pätkätöiden yleisyys on tilastoharha. EVA haluaakin nyt ampua alas mielikuvat ”pätkätyöhelvetistä”.

Tässä EVA osuu sikäli maaliinsa, että on harmillista, kuinka jumiutunutta kriittinenkin yhteiskunnallinen keskustelu on toistelemaan pätkätyömantraa, vaikka työelämän muuttumisessa prekaariksi on kyse paljon laajemmasta ilmiöstä. Pätkätyökeskustelijat ovat antaneet EVAlle helpot aseet käteen.

Toisaalta EVA ampuu ohi. Vaikka pätkätyöt eivät tällä hetkellä näytä lisääntyvän, ovat ne tulleet jäädäkseen ja on selvää, että esimerkiksi niitä koskevassa edunvalvonnassa on paljon parantamisen varaa. Samalla on huomattava, että pätkätyöt ovat vähentyneet osin taantuman takia. Moni pätkätyöläinen on tänään kokonaan työtön.

Työelämän koko prekaariuden tavoitamme vasta, kun tarkastelemme epätyypillisten työsuhteiden koko kirjoa. Määräaikaisten työsuhteiden lisäksi siihen kuuluvat varsinkin vuokratyöt ja itsensä työllistäminen ja pienyrittäjyys laajemminkin. Näistä EVAn raportti ei puhu mitään. Se ei puhu mitään myöskään siirtotyövoimasta tai paperittomista siirtolaisista, joita on sivumennen muistuttaen EUssa jo reilusti enemmän kuin suomalaisia.

EVAn raportti viittaa OECD:n tutkimukseen, jonka mukaan suomalaiset ovat varsin onnellinen kansa, mutta jättää mainitsematta että OECD-maista juuri Suomessa tuloerot ovat kasvaneet jyrkimmin sitten 1990-luvun. Tilanne on kärjistynyt jopa siihen pisteeseen, että olemme palanneet 1960-luvun lukemiin. Voimme ylpeillä sillä, että meillä on EU:n mittausten mukaan 900 000 pienituloista ja reilusti yli 100 000 lasta elää vähävaraisissa perheissä. Lapsiköyhyys on täällä taas ja työssä käyvien köyhien määrä kasvaa.

Sen sijaan EVAn raportissa kiitellään suomalaisia työaikajoustoja. Verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan Suomessa onkin heikko irtisanomissuoja, jota ollaan yhä murentamassa paikallisen ja ”yksilöllisen” sopimisen mallilla. Joku saattaisi nimittää tätä työvoiman kilpailuttamiseksi ja joustavoittamiseksi.

Miljoonan marginaali

Myös tilastoja kaunistavat ilmaistyöt ja välityömarkkinat EVA jättää keskustelunsa ulkopuolelle. Kuitenkin vuonna 2009 työharjoittelussa tai työelämävalmennuksessa aloitti 51 100 työtöntä. Työvoimakoulutuksessa aloitti 79 200 ihmistä. Kun otetaan huomioon, että erilaisilla tukitoimenpiteillä ”aktivoituja” on jatkuvasti lähes 80 000, niin todellinen työttömien lukumäärä on tälläkin hetkellä yli 300 000.

Se ei sen sijaan varmasti yllätä ketään, ettei raportissa viitata mitenkään opiskelijoiden elinkeinoelämälle sekä julkisille organisaatioille kantamaan ilmaistyön panokseen, työharjoitteluihin. EVAn mielestähän opiskelijoiden pitäisi vielä maksaakin siitä, että heitä koulutetaan tuottavaksi työvoimaksi.

Yleiskuvan nimissä EVAn olisi kuitenkin kannattanut keskustella edes jotenkin siitä, että reaalipalkkojen ostovoima on jatkuvasti laskenut ja verotusta on ohjattu kulutusverojen suuntaan. Samalla vuokrataso ja suomalaisten velkaantumisaste ovat yleisesti ottaen nousseet (jälkimmäinen jopa 30 prosenttia). Kun päälle muistetaan, että valtion velkataakka on kasvanut talouskriisin myötä historialliin mittasuhteisiin, voidaan EVAlle välittää hellureit ja hellät turvallisuuden tunteet.

Jos asian ilmaisee yhdellä virkkeellä, niin elämän taloudellinen riskialttius on lisääntynyt yhteiskunnassamme monin tavoin. Samalla, kun elinkeinoelämä julkaisee päiväkäskyjään, voimme me katsoa paljain silmin romahtanutta perusturvaa ja odottaa yhä uusia julkisten palvelujen huononnuksia.

Yhtä innolla voimme odottaa työhön pakottamisen kiristymistä sekä lisääntyviä kehotuksia keksiä työtä itse itsellemme, koska sitä ei ole välitettävänä. Prekaareilla yrittäjillähän nyt ainakin on aivan todella leppoisa ja taattu toimeentulo, vai mitä EVA?

Uusi työ, uusi pomo

Ammuttuaan alas olkinukkensa Mainettaan parempi työ siirtyy linjaamaan johtajuutta. EVA kehottaa kaadereitaan pyristelemään kaikin keinoin irti tayloristisen tulosjohtamisen taakasta. Rattaat pidetään nyt pyörimässä avautumalla prosessijohtamisen mallille. Tätä kaivataan erityisesti korkean tuottavuuden yrityksissä, joissa harjoitetaan tutkimus- ja kehitystyötä, organisointia, markkinointia, ohjelmointia, palvelutuotantoa ja niin edelleen.

Linjassa Euroopan unionin ohjelmien kanssa EVA ohjastaa joukkojaan tietopohjaisen talousalueen tulevaisuuteen.

Sitten alkavat mystifioinnit. EVAn mukaan uusien pomojen tehtävänä on ”innostuksen johtaminen”. Se tarkoittaa kaikkien hyvää, koska samalla työstä tulee mielekästä ja nautinnollista. ”Tuloksellisuuden ja henkilöstön työhyvinvoinnin välillä on selvä positiivinen yhteys”, joten samalla kasvaa talous. Ja talouskasvu tarkoittaa hyvinvointia kaikille.

Työn yksitoikkoisuuden väheneminen uuden työn aloilla on varmasti totta. Toisaalta on kuitenkin olemassa myös merkkejä siitä, että uusi työpaikkakulttuuri on entistä kilpailuhenkisempää.

Uusissa työyhteisöissä ei riitä, että tekee vain työnsä. Lisäksi on oltava hyvä tyyppi, joka luo hyvää tunnelmaa. Yhteiseen pöytään on tuotava enemmän kuin työsuorituksensa. Uuden työn sankarilla on tietoja ja taitoja, kuten myös verkostoja, jotka hän on hankkinut omalla aktiivisuudellaan ja joista yritys saa nyt etua.

Samalla uusi työ tunkeutuu vapaa-aikaan. Tutkimusten mukaan jopa kolmanneksella työntekijöistä on vaikeuksia irrottautua työtä koskevista velvoitteista työajan ulkopuolella. Työhön ei voi enää suhtautua ulkopuolisesti, kuten ”tylsään työhön”, jota on helpompi pitää vain keinona saada palkkaa, jotta voisi nauttia vapaa-ajastaan. Jopa ammattikoulutus sisältää tänään yrittäjyyskasvatusta, jonka tehtävänä on opettaa uutta suhtautumista työelämään. Työstä on tehtävä elämäntehtävä.

Tulevaisuuden yritykset ovat EVAlle ”merkitysyhteisöjä” joiden ”arvoihin visioihin ja strategisiin päämääriin” työntekijöiden on sitouduttava. Suomeksihan tämä tarkoittaa, etteivät yritykset näytä tulevan toimeen, ellei työväki kanna niille jokapäivästä lahjaansa.

Niinpä uusi työvoima ei valita työn yksitoikkoisuutta, mutta kärsii uusista vastuusairauksista, joista lisääntyneet mielenterveyden ongelmat lienevät selvä merkki. Jotain murroksesta kertonee sekin, että Suomessa noin 750 000 ihmistä syö mielialalääkkeitä. Asiantuntija-arvioiden mukaan osaselitys on se, ettei työelämän henkistä rasittavuutta muuten kestettäisi. Mielenterveysperusteiset sairauspäivärahat ovat ponnahtaneet yli 60 prosentin kasvuun kymmenessä vuodessa.

Uusi työelämä on henkisesti kuormittavaa myös siksi, että pysyvyys työpaikoilla on käynyt kovin suhteelliseksi. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan lähes joka toisen työtehtävät olivat kolmen edellisen vuoden aikana muuttuneet täysin. Mielenkiintoinen tieto on myös se, että nykyään jopa alle 35-vuotiaiden työmuistit ovat alkaneet pätkiä. Tiedonkäsittelykapasiteetit käyvät kuumina kuin ydinvoimaloiden polttoainesauvat.

Just did it!

Yhteistä prekariaattikeskustelulle ja EVAn raportille on ymmärrys siitä, että olemme siirtymässä tieto- ja palveluvaltaiseen talouteen, jossa suurteollisuus purkautuu yritysverkostoiksi ja tietoteknologioilla ja sosiaalisilla medioilla on keskeinen rooli työvälineinä.

Jossain määrin yhteistä on myös käsitys siitä, kuinka ”kehitystä siivittää sijoittajakeskeisemmäksi muuttunut liikkeenjohdollinen ajattelu, joka on seurausta yritysten omistusrakenteiden muutoksesta”. Tulkinta vain taitaa olla eri. EVA juhlistaa joustavaa verkostotaloutta, prekariaatti toteaa kyynisesti finanssimarkkinoiden kaapanneen reaalituotannon määräykseensä. Yritysstrategioiden keskiössä ei ole kilpailu hyvästä työvoimasta vaan sijoittajien luottamuksesta.

Itse asiassa työntekijöillä ei olekaan enää vihollisenaan työpaikan pomo, vaan osakesijoittajien strateginen, epämääräinen ja enemmän tai vähemmän globaali yhteenliittymä, joka asettaa työssä suoriutumiselle mykkiä pakkoja, joita toimitusjohtajaksi muuttuneet pomotkin nyt vain tottelevat ikään kuin ketkä tahansa palkansaajat (optioiden, kokouspalkkioiden, edustustilien ja possujuhlien palkitsemina tosin).

EVAn raportin ilmeiselle ideologisuudelle on turha naureskella. Sitä on ennemminkin luettava väärin päin kuin piru Raamattua. Siinä missä talouden murros tarkoittaa EVAlle johtamisen haastetta, pitäisi sen tarkoittaa meille tehtävää rakentaa prekariaatin luokkatietoisuutta sekä vapautusta. Aseita voi ottaa suoraan EVAlta. Onhan kiinnostavaa, että johtamisstrategioissa tunnustetaan lähtökohtana työvoiman autonomisuus työn tuottavuuden ehtona. Jos ne kerran tekivät sen jo, niin toteutetaan se sitten myös oikeasti!

On myös osattava lukea se, mitä raportissa ei lue.

On selvää, että EVAn raportti vaikenee visusti siitä, että korkeasti tuottavien töiden varjoissa tulee syntymään myös uutta prekaaria palvelusluokkaa ja uutta duunaristoa, joiden töitä ei taatusti tulla johtamaan ”innostuksella”. Ennemminkin kyse on paskaduuneista, joita teettävät paskatyönantajat.

Luova talous tarvitsee koulutettua ja itseohjautuvaa prekariattia mutta se tarvitsee myös uutta prekaaria duunaristoa. Tästä työnjaon puolesta vaikeneminen kertoo ehkä jotain siitä, millaisena itsestäänselvyytenä EVA uutta duunaristoa pitää. Ja miksei pitäisi, siitähän huolehtii jo romutettu perusturva, joka pakottaa yhä useammat ottamaan vastaan mitä töitä tahansa millä tahansa ehdoilla.

Meidän tiemme tulee tietysti olla toinen. Kahden prekariaatin vastakkainasettelun sijasta tarvitsemme laajaa luokkasolidaarisuutta.