”Lesvoksesta tuntemattomaan”, hän vastaa NoBorder-verkoston leirillä Mytilinissä, kun häneltä kysytään, minne hän suunnittelee lähtevänsä Ateenaan päästyään. Hän edustaa somalialaista ryhmää, jonka jäsenet vapautettiin yhdessä afganistanilaisten ja eritrealaisten siirtolaisten kanssa Paganin tervetulokeskuksesta vain hieman ennen NoBorder-leirin alkua.

Pagani on Lesvoksen ”vastaanottokeskus”, 250 ihmiselle tarkoitettu vankila, johon sijoitettuna oli NoBorder-leirin aikana elokuussa noin tuhat ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia. Eräs ”läpikulkusiirtolaisista” onnistui salakuljettamaan Paganiin videokameran, jolla nauhoitettu videomateriaali näyttää keskuksen sietämättömät olosuhteet.

Mytilinissä järjestettiin jäähyväiskulkue Paganista vapautetuille siirtolaisille. Ateenan lautalle kävelevien rinnalla kulki joukko NoBorder-aktivisteja, toisia siirtolaisia ja mytiliniläisiä. Oli hetki, jossa tiivistyivät toivo ja epävarmuus, luottamus ja mahdollisuuksien vähyys sekä mielenrauha ja levottomuus. ”Läpikulkusiirtolaiset” rikkoivat aktivistien solidaarisuuden tukemana Euroopan rajapolitiikan tavoitteen tehdä heistä näkymättömiä.

Paganin tervetulokeskus, aivan kuten Euroopan unionin rajaturvallisuusvirasto Frontexkin, aiheuttaa paljon vihaa ja turhautumista. NoBorder-aktivistien huomattavan painostuksen seurauksena noin 500 siirtolaista vapautettiin loppukesästä Paganista ja heille annettiin paperit. Ne mahdollistivat kuitenkin vain 30 päivän oleskelun Kreikassa. Siinä ajassa siirtolaisten oletettiin järjestävän paluumatkansa takaisin kotimaihinsa.

On sanomattakin selvää, että suurin osa käytti tämän ajan toipuakseen, ottaakseen yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin, ehkä ansaitakseen hiukan rahaa ja suunnitellakseen matkansa jatkoa Euroopassa tai muualla. Aika käytettiin joko tulevan matkan tai sen kysymyksen selvittämiseen, onko kenties parempi jäädä aloilleen samalla kun pohditaan yleistä elämänsuunnitelmaa. Jokainen askel on askel kohti tuntematonta.

Tarifa: pieni kaupunki, joka tunnetaan vain leijasurffauksesta ja tonnikalan kalastuksesta.

Ceuta ja Melilla: esimerkkitapauksia Espanjan kolonisaatiohistoriasta.

Kanariansaaret: Euroopan suurin solarium.

Lampedusa: tuntematon.

Lesvos: Pieni turistisaari, esimerkillinen havaintopaikka seurata Euroopan väestöpolitiikan toteutumista käytännössä. Yksi niistä monista saarista, joita määrittävät siirtolaisuus ja toivo paremmasta elämästä.

Oikeus toivoa. Rajat näyttäytyvät monille portteina paratiisiin. Rajojen edessä on liekehtivä vallihauta, joka on ylitettävä. Eurooppa on linna, jonka edessä on meri kuin vallihauta. Ensimmäinen kontakti heihin, jotka ovat onnistuneet ylittämään vallihaudan paljastaa aina saman tarinan: he sanovat saapuneensa paratiisiin. Kaikkihan me tahdomme nähdä paratiisin. Vaadimme oikeuttamme sen näkemiseen, vaadimme oikeuttamme mahdollisuuteen. (Tarek, ”läpikulkusiirtolainen”)

Kaikki nämä paikat synnyttävät kohu-uutisia Euroopan mediassa alueelle saapuvien siirtolaispidätysten keskuspaikkoina. Niiden rannoille huuhtoutuu merenylityksessä kuolleiden ruumiita. Ne ovat vangitsemisen ja läpikulun paikkoja, leirien ja rajapoliisien militarisoimia pikkukaupunkeja, joihin Euroopan siirtolaispolitiikan sosiaaliset ongelmat ja seuraamukset työnnetään. Niissä näkyvät leirien ja maastakarkotuksen ulkoistamisen seuraukset. Euroopan metropolien neuvottelupöydissä päätetään Dublin II -asetuksen kaltaisista sopimuksista, jotka laillistavat barbarian. Sopimukset siirtävät Paganin tapaisen kurjuuden Euroopan rajaseuduille.

Sulkekaa Pagani. Ei ehtoja, ei selityksiä. Riisukaa aseista Frontexin laivat ja helikopterit. Ei ehtoja, ei selityksiä. Jakakaa kaikille vapautuspaperit. Vapauttakaa lapset, naiset ja miehet, ilman ehtoja, selityksittä.

Koko maanosamme etsii toivoa. Se etsii toivoa kurjuudesta pakenemiseen, ja löytää tämän toivon siirtolaisuudesta. Tämä toivo on ilma, jota hengitämme, se on aina läsnä olevaa musiikkia. Se on kokonainen kulttuuri. Siirtolaisuuden idea heräsi meissä jo ollessamme nuoria. Kaikkialla maailmassa lapset unelmoivat. Kun lapselta kysytään täällä: ”Mikä sinusta tulee isona – lääkäri, opettaja vai lentäjä?” lapsi vastaa: ”Minusta tulee siirtolainen.” Maasta lähtenyt on kaikkia muita arvokkaampi. (Tarek, ”läpikulkusiirtolainen”)

Olemme osa ensimmäistä sukupolvea, joka todistaa puomien katoamista Euroopan unionissa. Tämän sukupolven edustajille monikansallisessa, postkoloniaalisessa, gettoutuneessa ja monikielisessä ympäristössä kasvamisesta on tullut arkea – vaikkakin kaikkea muuta kuin normaalia ja itsestäänselvää.

Olemme nähneet, että tahto liikkua vapaasti voi murtaa rautaesiripun. Olemme kasvaneet globalisaation, internetin, tietokoneiden, kännyköiden ja interrailin aikana. Olemme palanneet kotiin pitkin entisen Jugoslavian ensimmäistä, veljeyden ja yhtenäisyyden moottoritietä, ja kokeneet rajat ylittävää ihmistenvälisyyttä. Olemme kasvaneet Balkanin, Somalian, Ruandan, Sudanin, Afganistanin ja Irakin sotien äärellä. Olemme törmänneet uusiin rajoihin, jotka läpäisevät kaupunkimme ja asuinmaamme.

Terrorismi on jatkuvasti läsnäolevan kontrollin, kansalaisoikeuksien kaventamisen, pidätyksien, eristämisen ja kuulustelujen peruste – se on aikamme mantra. Elämäämme ovat muutos ja muuttaminen: vanhan yhteiskuntajärjestyksen kuolema, prekariaatin kapina ja tulevaisuuden yllä lepäävä valtava kysymysmerkki.

Olemme kaikki television valheiden ja lupausten uhreja. Uskomme sen luomiin menestystarinoihin. Tuhansien epäonnistuessa ja yhden onnistuessa emme välitä tuhansien tarinoista. Katsomme sen yhden tarinaa, joka on onnistunut muuttamaan maasta. Koskaan ei kysytä, mitä hän siellä tekee: kerääkö jätteitä tai myykö huumeita? Näemme vain hänen omaisuutensa, kun hän palaa: auto, merkkivaatteet, oikea elämä. Ihmissalakuljettajat hyötyvät tästä. He lupaavat sitä mitä haluamme. Me kutsumme heitä unelmien myyjiksi. (Tarek, ”läpikulkusiirtolainen”)

Monet meistä näkevät Euroopan unionin punakantisiin passeihin kiinnittyneet himoitsevat katseet. Olemme tietoisia siitä, kuinka Schengenin sopimus on siunannut meitä ja kironnut toiset. Kuvitteletteko, ettemme ole raivoissamme näistä olosuhteista? Kuvitteletteko, että otamme vastaan roolin tämän systeemin edunsaajina? Luuletteko, ettemme näe, kuinka nämä salakavalat rajasäädökset tekevät läpikulkusiirtolaisten matkustamisesta päivä päivältä vaarallisempaa? Uskooko kukaan todella, että vain koska maahanmuutto on julistettu laittomaksi, Euroopan tulevat kansalaiset eivät käyttäisi käsiään työhön, ymmärrystään ajattelemiseen, paljouttaan järjestäytymiseen?

Kaikki tietävät tämän työn, sen hyväksikäytön ja liikkuvuuden muodostavan pohjan, jonka Euroopan rakenne vaatii toimiakseen.

”Kissa metsästää hiirtä ja hiiri on aina nopeampi. Niin olemme mekin, aina. Muuttoliike on yhtä vanha kuin inhimillinen olemassaolo, miksi se loppuisi nyt? Afrikassa mikään ei oikeastaan muutu. Tämän vuoksi vanhempamme lähettivät meidät matkalle, joka muutti meitä niin paljon, ettemme voi palata. Tulin tänne vahingossa ja se oli paras matka ikinä. Tämä polku on ollut elämäni paras kokemus.” (Jean-Marie, ”läpikulkusiirtolainen”)

Vaatimuksemme on yksinkertainen. Haluamme oikeuden matkustaa turvallisesti, haluamme, että käyttämämme kulkureitit tunnustetaan laillisiksi ja meillä on mahdollisuus matkustaa ja saapua määränpäihimme normaalisti sen sijaan, että joudumme elämään jatkuvassa poikkeustilassa. Haluamme, että jokainen voi saapua, purkaa matkalaukkunsa rauhassa ja tulla Euroopan kansalaiseksi niin halutessaan.

Kommunikean voi allekirjoittaa voi kirjoittamalla osoitteeseen redaktion@offlimits.de.

Kommunikean englanninkielinen versio ja allekirjoittajat EIPCP:n sivuilla.

Juha Suoranta: Piilottajan päiväkirja. Into Kustannus 2010.