Turboahdin kapitalismin keulassa

Halpaa krääsää Kiinasta suoraan kuluttajille myyvät verkkokaupat ovat kasvattaneet suosiotaan ja samalla herättäneet huolta. Nämä verkkokaupat eivät kuitenkaan tee mitään sellaista, mitä toiset yritykset eivät olisi tehneet aikaisemmin – ne vain tekevät sen nopeammin ja halvemmalla.

Aikaisemmin vaatekauppojen mallistot vaihtuivat joitain kertoja vuodessa, lähinnä vuodenaikojen mukaan. Sitten markkinoille saapuivat H&M:n kaltaiset, niin sanottua pikamuotia myyvät ketjut, jotka saattoivat esitellä uusia mallistoja kuukausittain. Viimeisen parin vuoden aikana Suomessakin ultrapikamuodilla markkinaosuuksia rohmunneen Sheinin mallistot vaihtuvat käytännössä jatkuvasti. Vauhdin kiihtyessä laatu on heikentynyt ja hinnat laskeneet.

Sama näkyy elektroniikassa, vaikka kehitys ei kuljekaan vain yhteen suuntaan. Samalla kun esimerkiksi puhelimilta aletaan edellyttää korjattavuutta ja akun vaihtamisen helppoutta, Temun kaltaiset toimijat työntävät markkinoille elektroniikkaa, joka on lähinnä tarpeetonta eikä edes kestä niin kauaa, että akkua pitäisi vaihtaa.

Tuhlaamme rehevän peltomaan, puhtaan veden ja öljyn kaltaisia resursseja siihen, että markkinoille tulee enemmän tarpeetonta roskaa.

”Ympäristön ja laajemminkin ylikulutuksen näkökulmasta tarkasteltuna on huolestuttavaa, että tämmöinen kulutustottumuksia väärään suuntaan vievä ilmiö pääsee syntymään. Tämä on ongelma isossa kuvassa”, yritystoiminnan globaaleja vaikutuksia tutkivan järjestön, Finnwatchin, ilmastoasiantuntija Lasse Leipola toteaa.

Halpuuteen ja kertakäyttöisyyteen liittyy oleellisesti myös se, että äärimmilleen kiihdytetyn tuotannon tahdin myötä työntekijöiden oikeuksia poljetaan ja tuotteiden turvallisuudessa on merkittäviä puutteita. On perusteltua puhua krääsätaloudesta ja sen ennennäkemättömästä noususta. Tämän voi nähdä loogisena seurauksena kapitalismin perusluonteesta.

”Ultrapikamuoti on päässyt syntymään, kun säännöt ja niiden valvonta on ollut puutteellista. Mutta ehkä nämä yhtiöt myös pelaavat tätä peliä paremmin.”

Vähäarvoiset lähetykset

Finnwatchin Vastuuton vaateralli kuriin -raportti avaa ultrapikamuodin ja elektroniikkakrääsän ympäristövaikutuksia. Samalla se tarkastelee Sheinin ja Temun kaltaisten verkkokauppojen vaikutusta markkinoihin ja sitä, kuinka valtiot pystyvät tai pystyisivät verottamaan ja valvomaan kauppaa, joka tapahtuu puhelinsovellusten välityksellä ja joka nykyään jää isolta osin viranomaisvalvonnan ulottumattomiin.

Epäilemättä kaikki tunnistavat ilmiön, mutta silti sen tutkimista haittaa määrittelyn vaikeus. Mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan ultrapikamuodista tai elektroniikkakrääsästä?

”Ultrapikamuoti on oikeastaan pikamuodin alalaji. Okei, voimme puhua vaatteiden laadusta ja niissä mahdollisesti olevista kemikaalijäämistä, mutta olennainen ero perinteiseen on näiden yritysten liiketoimintamalli.”

Yksi osa liiketoimintamallia on ”pakettiralli”. Sen mahdollistaa tullin tilastoista löytyvä kapulakielinen termi ”vähäarvoinen lähetys EU:n ulkopuolelta”. Suoraan kuluttajille lähetettävistä pienistä paketeista ei peritä tullimaksua eikä tuotteiden turvallisuutta testata samalla tavalla kuin perinteisemmän maahantuonnin yhteydessä. Niinpä miljoonat pienet paketit valuvat järjestelmän raoista.

Viime vuonna Suomeen saapui tullin tilastojen mukaan yli 40 miljoonaa ”vähäarvoista lähetystä”. Kasvun vauhtia kuvaa se, että vuonna 2023 tällaisia saapui alle 3,5 miljoonaa.

Vaikka osa krääsätalouden menestyksestä perustuu äärimmäisen alas painettuihin tuotantokustannuksiin, osansa on myös lainsäädännön porsaanrei’illä.

”Nämä yhtiöt koettelevat sallitun ja siedetyn rajoja, koska lainsäädäntöä ei ole saatu pantua toteen samalla tavalla kuin Euroopassa toimivien yhtiöiden kohdalla on tehty. Onneksi vapautus tullimaksuista ollaan nyt poistamassa”, Leipola toteaa. Euroopan unionissa otetaan käyttöön heinäkuusta 2026 alkaen kolmen euron tullimaksu pienille paketeille.

Halpuuden illuusio

Me suomalaiset emme tuota tai myy ultrapikamuotia, mutta ostamme sitä innokkaasti. Kuluttajiin ultrapikamuodissa vetoaa ainakin hinta. Leipolakin on kuullut toistuvasti selityksen siitä, että ”samaa kamaa myydään myös kivijalkakaupoissa, mutta sen saa halvemmalla, kun tilaa netistä”.

Halpoja tarjouksia jahtaava kuluttaja toteuttaa vuosimiljoonien aikana virittyneitä metsästäjä-keräilijän vaistojaan. Alhainen hinta kannustaa ostamaan silloinkin, kun tarvetta ei oikeasti ole, ja ajatus halpuudesta saattaa olla harhaa. Perinteisiin alennusmyynteihin tottuneille euron paita näyttäytyy löytönä ja voittona systeemistä. Tuo voitto kuitenkin pitää sisällään ainoastaan sen euron paidan, jonka kestävyyden kanssa on niin ja näin, eikä tuotannon eettisyydestä kannata kysellä.

Vain lyhyen ajan kestäviksi suunnitellut vaatteet on tunnistettu jo vuosia sitten ympäristöongelmaksi. Tilanne ei ole parantunut pikamuodin uuden ultravariaation myötä. Mikäli kuluttajat jatkavat pikamuodin hankintaa, vaateteollisuuden osuuden globaaleista päästöistä arvioidaan kasvavan neljännekseen vuoteen 2050 mennessä.

Elektroniikkakrääsään puolestaan tuhlataan äärimmäisen arvokkaiksi tunnistettuja mineraaleja, jotka muuttuvat hetkessä lähinnä kierrätyskelvottomaksi roskaksi.

Saastuttaja voisi maksaa

Yksi tapa puuttua kasvaviin päästöihin voisi olla niin sanotut hiilitullit. EU on asettanut hiilitulleja joillekin raaka-aineille, mikäli tuonti tapahtuu maasta, jossa päästörajoitukset ovat EU:n rajoituksia lepsummat. Elektroniikkaa tai vaatteita hiilitullit eivät toistaiseksi koske, mutta tämäkin voisi muuttua.

Leipola huomauttaa, että myös kuljetuksen päästöt pitäisi huomioida päästömaksuin. Öljyä palaa, kun raaka-aineet ja tuotteet matkaavat pitkin poikin planeettaa ensin tehtaisiin, sitten tehtaista kuluttajille ja pian vaikkapa Länsi-Afrikan tekstiilien ja elektroniikan jätevuoriin.

”Nämä pienet lähetykset tulevat vielä lentorahtina, jossa tuotekohtaiset päästöt ovat dramaattisesti korkeammat kuin perinteisten toimijoiden suosimassa laivarahdissa.”

Leipola toteaa, että parhaillaan valmistellaan myös ekosuunnitteluvaatimuksia, jotka hän toivoo tekstiiliteollisuuden näkevän mahdollisuutena.

”Selkeät minimivaatimukset vaatteiden laadulle voisivat leikata markkinan pois kaikkein heikkolaatuisimmalta ultrapikamuodilta. Mutta totta kai se koskee sitten ihan samalla tavalla kaikkea muutakin tuotantoa.”

Vaikka maksut koskisivat kaikkia toimijoita, siitä hyötyisivät suhteessa vähäpäästöisempiä ja kestävämpiä tuotteita valmistavat yritykset.

Finnwatchin mukaan EU:n vuonna 2024 hyväksytty yritysvastuudirektiivi oli positiivinen askel, vaikka se samalla tunnistettiin kivuliaaksi kompromissiksi. Varsinainen pettymys seurasi vuonna 2025, kun vasta säädettyä direktiiviä lähdettiin heikentämään teollisuuden vimmaisen lobbaamisen seurauksena.

”On se edelleen merkittävästi tyhjää parempi, mutta…”, Leipola sanoo ja jättää lauseen lopun ilmaan.

Unelmista totta

Vaikka krääsätalous on herättänyt huolta ja perusteltua kritiikkiä, sen ympäristö- ja ihmisoikeusongelmiin liittyvät epäkohdat eivät ole mitenkään uusi ilmiö. Vauhdin kiihtyessä ongelma on vain tullut näkyvämmäksi.

Helsingin yliopiston vieraileva tutkija, talouselämän filosofiaan ja sosiologiaan erikoistunut Campbell Jones palauttaa keskustelun talousjärjestelmämme perusluonteeseen. Kapitalismin ytimessä on pyrkimys loputtomaan kasvuun ja laajenemiseen.

”Nämä yritykset ovat pääoman kertymisen erityisiä ilmentymiä, jotka toimivat sillä tavalla kuin niiden sallitaan toimia. Ilman rajoituksia pääoma louhii niin paljon arvoa kuin vain on mahdollista. Se pidentäisi työpäivän vaikka 24-tuntiseksi, jos ihmiset pystyisivät moiseen. Se imee maapallon kaikki resurssit, kunnes planeetta hajoaa niin, ettei kapitalismi enää pysty toimimaan.”

Jones jatkaa, että tämä on väistämättä massiivisen tuhoisaa sekä ympäristölle että yhteisöille.

”Näiden yhtiöiden toiminta perustuu myös globaalin etelän ja pohjoisen väliselle suhteelle, jota on kutsuttu imperialistiseksi elämäntavaksi. Meidän pohjoisen rikkaiden elintaso on riiston mahdollistama. Siinä mielessä nämä globaalissa etelässä toimivat yhtiöt ovat riippuvaisia ​​maailman muiden osien vauraudesta, ja muun maailman vauraus on riippuvainen noista toisessa päässä olevista yhtiöistä.”

Suomessa voimme katsoa ympärillemme ja kehua, että täällä toimitaan eettisemmin ja paremmin, mutta mikäli emme ymmärrä näitä riistäviä globaaleja yhteyksiä, emme Jonesin mukaan pysty ymmärtämään kokonaisuutta tai sen toimintalogiikkaa.

Ominaisuus, ei bugi

Jatkuvan kasvun tavoitteluun liittyvä tuhoisuus on siis kaikkien nähtävissä krääsätaloudessa. Samalla, kun monet vaativat hienosäätöä toimintamalleihin, huomauttaa Jones, ettei itsetuhoisuutta oikeasti voi poistaa järjestelmästä.

”Kun kapitalismia tutkii historiallisesti, käsitteellisesti ja kriittisesti, niin väistämättä jossain vaiheessa ymmärtää, ettei sitä voida pelastaa ekologisesti tai sosiaalisesti kestäväksi. Joten ei, emme voi korjata sellaista mikä on ​​rakennettu tuhoisalle logiikalle.”

Järjestelmän ongelmat ovat olleet ilmeisiä ja näkyvissä jo pidempään siinä, kuinka työntekijöiden oikeudet jäävät toteutumatta. Jonesin mukaan aiheutettu sosiaalinen tuho on kuitenkin ollut jotenkin hallittavissa tai ainakin siirrettävissä toisaalle, mutta ekologista tuhoa ei pystytä samalla tavalla piilottamaan. Ekologinen tuho ei pysy paikallisena.

Muutostarpeen hyväksymistä helpottaisi, kun ymmärtäisi, ettei hienosäätö tule riittämään ongelmien korjaamiseksi.

”Kun ihminen tajuaa sairastavansa syöpää, hän ei pyydä sen pientä vähentämistä vaan haluaa sen kokonaan pois. Ei ole muuta ratkaisua kuin rakentaa tiloja pääoman kasautumisen ulkopuolelle.”

Ajatus pääoman, eli siis ”talouden” ulkopuolella tapahtuvasta elämästä saattaa monista tuntua utopistiselta. Jones kuitenkin huomauttaa, että jo nykyisellään kapitalistisissa yhteiskunnissa suuri osa toiminnasta tapahtuu pääoman ulottumattomissa.

”Kodeissa tehdään valtavasti palkatonta työtä lasten ja palkkatyössä olevien hoitamiseksi. Tuohon toimintaan itse asiassa panostetaan enemmän vaivaa kuin kapitalismin sisällä tapahtuvaan palkkatyöhön. Itse asiassa maailman kapitalististisina pidetyissä yhteiskunnissa ei-kapitalistisia tiloja on enemmän kuin kapitalistisia.”

Samalla Jones tarkentaa, että suurempia muutoksia tavoitellessa yritystoimintaa tulisi myös säännellä tiukemmin tässä ja nyt.

Tätähän te halusitte

Krääsätalouden perusluonnetta voi ja pitääkin tarkastella kriittisesti, mutta samalla sen tarkastelu herättää kysymään, eikö tätä kaikkea ole tavoiteltu jo vuosikymmenien ajan. Liiketalouden perusopit ovat lähteneet siitä, että myyntiä pyritään aina ja ikuisesti kasvattamaan ja tuotantokustannuksia laskemaan, varastonkiertoa vauhdittamaan ja logistiikkaketjuja virtaviivaistamaan.

Se, että krääsätalouden toimijat ovat tämän tehneet ja samalla onnistuneet ohittamaan viranomaisvalvonnan ja tullimuodollisuudet, kuulostaa kaupan esteiden purkamista vaativien päiväunelta. Meillä Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto EK on vaatinut suoraan ja tukemiensa poliitikkojen kautta vuosien ajan juuri tätä, ja nyt se onkin ongelma. Eikö krääsätaloutta voisi kuvailla jonkinlaiseksi riemuvoitoksi myyttisestä (ja aina määrittelemättä jäävästä) byroslaviasta?

”Mielestäni on todella tärkeää paljastaa juuri tämä jyrkkä ristiriita, ja se liittyy osaltaan taloustieteilijöiden tekopyhyyteen. Byrokratian vastustaminen ei myöskään ole oikeasti byrokratian vastustamista vaan valtion vastustamista. Mitä muuta nämä megakorporaatiot tekevät kuin pyörittävät suuria byrokratioita?”

Jones huomauttaa, että jo vuonna 1920 kuollut julkishallinnon ja nykyaikaisen sosiologian perustajana pidetty Max Weber kuvaili yrityksiä byrokratioiksi.

”Byrokratiasta valittaminen sinänsä on järjetöntä. Ja Shein, Temu ja vastaavat toimivat juuri niin, miten taloustieteilijät ovat meitä vuosia neuvoneet toimimaan.”

Katse palloon

Yksittäisten yritysten ja erityisen haitallisten toimintamallien kritiikki ja sääntely ovat siis tärkeitä. Samalla olisi olennaista pohtia sitä, mitä nuo yhtiöt ja toimintamallit kertovat talousjärjestelmästämme. Pohtia siis sitä, mihin me kollektiivisesti kannustamme yksilöitä ja yhtiöitä, ja mitä tämän kannustuksen jälkeen kannattaa odottaa.

”Monet meistä näkevät, kuinka tuhoisia nämä yritykset ovat ja tunnistavat, että ne tuottavat poisheitettävää roskaa, jota emme edes oikeasti halua. Tämä on mielestäni osoitus siitä, että monilla on vahva kapitalismin vastainen kanta, vaikka he eivät välttämättä pysty ilmaisemaan sitä teoreettisesti tai älyllisesti. Se antaa minulle paljon toivoa.”

Krääsätaloutta voisikin kuvailla kapitalismin keulaan istutetuksi turboahtimeksi. Se ei itsessään tee mitään uutta, kunhan tehostaa vanhaa ja tuttua. Kun tämän ymmärtää, ymmärtää myös, että ongelma ei ole – ainakaan yksinomaan – turbossa vaan siinä moottorissa, eli loputonta kasvua edellyttävässä ja ahneudesta palkitsevassa talousjärjestelmässämme.