Monet nykyihmiset ajattelevat runouden olevan jotain vaikeaa ja turhaa. Kriitikko Vesa Rantama päätti uhmakkaasti kirjassaan Runominän vuosi (Siltala 2026) etsiä vastausta kysymykseen ”mihin runous pystyy ja miten sen voi kokea”.
Mikäs sen tärkeämpää kuin lähteä etsimään runon nykypäivää, kun sen menneisyyden tiedämme kyllä. Rantama muistuttaa, että ”menneisyyden runoilijat ovat kirjoittaneet isoja asioita maailmaan. Kokonaisia valtioita, kieliä, minuuksia, jumalia ei olisi olemassa ilman heidän työtään”.
Nykysuomessa rauhan ja itsenäisyyden aikana runoudella ei ole suurta kansallista tehtävää, jos ei ahkeraa metsäluonnosta ja sen tuhoutumisesta kirjoittamista ajatella sellaiseksi. Kun nykyrunoutta ei ymmärretä, vaikka ymmärretään, että jotain häiritsevää tuo kuitenkin sanoo, taiteilija sysätään syrjään mediasta ja juhlamenoista kuin Asterixin kylän bardi.
Nyt runoudella ei ole Rantaman mielestä ”tilaa”, ei ”Oopperataloa”.
[…]
