Tyttö yli laidan
Blogia kirjoittaa keski-ikäinen nainen, joka purkaa henkilökohtaista elämään ja ihmiseen kohdistuvaa traumaperäistä ristiriitaviettiään.
Raottelin aamulla kuuden maissa silmiä vähän sirrilleen. En ollut varma missä olen. Kuvakulma oli jotenkin outo ja vinksallaan. Näin siivun rönsyliljaa, raakaa betonia ja muutaman punaisen tiilen. Tajusin, että olen kotona ja makaan parvekkeen kesävuoteessa ohuen huivin alla ja sen lepatus viilentää ihoa juuri sen verran, että herään ärsyttävään kutinaan.
Kaipaan sitä aamua, kun kammioni ovi tempaistiin auki ja ystäväni P huusi, että haluanko herätä. Se oli selkeä erikoistarjous ja kampesin ruhoni kuuliaisesti ylös vuoteesta. Valmiiksi keitetty aamukahvi on sellainen ele, että selviän sen voimalla helposti useamman päivän. Minut voi repiä kolmelta yöllä valmiiseen aamukahvipöytään ja olen päiväkaupalla kuuliainen ja rakastava seurakoira. Enimmäkseen makaan puutarhassa tupakoimassa ja juomassa kahvia, mutta saatan yllättäen myös imuroida tai suostua syömään makkaraperunoita jollakin paikallisella grillillä. En tarvitse elämyslomaa Balilla, kunhan pääsen kerran elämässäni Koljonvirran grillikioskille. Tai minne sitten päädynkään.
Jossakin välissä yritän aktivoida ihmistaimia laiskuuteen, unohtumaan veteen pohtimaan aistejaan, rakentamaan hiekkalinnaa ja kilahtamaan turvallisen hallitusti lapio kädessä. Viikko tällaista laiskottelua tekee minusta selvää. Jalkapohjat ovat valtavilla rakoilla ja paljain jaloin kulkeminen on kaukainen haave. Ilmastoimattomat bussit ja junat, horteiset pätkäunet ja auringonpolttamat viimeistelevät orjantappuraseppeleeni. Meret ja joet pyörivät jaloissa. Lopulta kilahdan itse. Lomarahat, palkat tai postit eivät löydä millään luokseni. Jätän kaiken levälleen ja pakenen saareen. Tapan vimmoissani itikoita. Oma veri tirskuu ja leviää valkoisille pitsiverhoille. On kesäyö. Murhaan katseellani syvänteen reunamille kuhan toivossa tyrkylle jääneen virveliäijän veneineen ja pesen kasvoni kipakalla otteella. Levitän varpaani lepattamaan. Niille laskeutuu parvi sääskiä ja ne imevät kuin vastasyntyneet.
Missä ovat suopupursu ja vanamo? Varjot veen ovat jo tässä ja pakastinarkku täynnä toiseksi parasta vegaanijäätelöä jonka sain käsiini. Louhitun metrotunnelin kosteus ja sammal jolle kaatua. Mutismin melankolia ja keski-ikähiki työpainajaisen jälkeen, sen jossa lapset katosivat ja minä harhailin läpi yön kättelemässä ihmisiä, joiden kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä. Jos avaan silmäni, tulee metro kolmen minuutin kuluttua, mutta niin sen pitääkin olla, ehdin junaan. Olen kyllästynyt kaupunkeihin ja aikatauluihin, mutta noudatan niitä tarvittessa. Olen niin zen, että unohdan jäädä pois oikealla asemalla ja sitten joudun paniikkiryntäämään. Takapihoilla juhlin kesää hiuslakka tulessa ja syön vegaanimakkaraa ja -jäätelöä. Luumuviinaa siihen päälle ja juoksen koko ajan junaan. Nyt se on totta. Olen siellä täällä läsnä ja parhaimmillani kaukana kotona, haaveilemassa. Menneet vainajat vilkuttavat ja tulevat hymyilevät eläväisinä. Kuolema ei koskaan ole ollut vaivattomampaa kuin nyt. Vaunu kaksi ja paikka 67.
Meinasin sanoa äidille, että rakastan sinua. Se unohtui kaiken hälyn ja yllätyksen sekamelskaan. Ja sitten mietin että rakastanko, vai sanonko niin vain siksi, että tämäkin äiti kuolee joskus. Olemme puhuneet siitä eletystä hyvästä elämästä, joka jatkuu vaan. Se on melkein kiusallista, silla kuolema tuli jo viime syyskuussa. Nyt on kesä jota äiti ei nähnyt. Äiti vaan leipoo ja leipoo ja minä syön. Maailman parasta savuporopiirakkaa ja lohta siihen päälle. Leikkaukset ja leikkaukset ja syövät ja uudet syövät vain viskotaan roskakoreihin ja elämä koikkelehtii eteenpäin.
Sillä välin kuolee nuoruudenrakkauteni, jonka kuolemaa ei odota kukaan. Ei tietenkään, nuori mies. Elän jännitteessä melkein kaksi viikkoa, kunnes uskon. Tämä ei ole vedätys, tämä on kuolema. Taas. Onneksi pidän valoisan ajan kuolemista. Ne ovat helpointa kantaa.
En ole päässyt kunnolla kiinnittymään kesään ja sen öihin. Vaikka vielä ei ole kiire, aivoissa täräjää pieni hermoja nykivä pakovire. Alkuperäinen suunnitelmani oli paeta keskelle metsää heti kesäkuun alussa. Jonnekin mistä pääsen mahdollisimman huonosti pois ja missä saastaiset kaupungit eivät nuole ihoa kuin kuristajakäärmeet. Pois katupölyn ja ihmisten lämpölaajenneen mölinän ulottumattomiin. Sääskien, paarmojen ja mäkäräispilvien saaliiksi. Sienten alle nukkumaan ja pöheikköihin puikkelehtimaan menneisyyden haamujen pariin, tanssimaan nuotiolla ja elämään paljain jaloin tulevat kolme kuukautta. Lorvailemaan päiväkaudet puhumatta, pesemättä ja pukeutumatta. Löysin sellaisen Paikan.
Silti. Istun junassa. Tällä hetkellä 131 km/h. Tarjolla on desin muovipikareihin säilöttyä vettä ja juon sitä. Ihmiskunta on tuhonsa ansainnut. Ja kun joskus pääsen kotiin, kuuntelen Kauko Käyhköä hikitippa linssissä ja riisun kaikki vaatteeni. Petaan parvekkeelle ja makaan kuin viimeistä päivää. Häpeän hetken sitä Ylen haastattelua, jossa naputan sormiani pöytään niin, että koko maailma kuulee. Samalla kun naputan, muutun joksikin muuksi. Siirrämme mikkiä, mutta se ei auta, sormet etsivät taottavaa, niillä on asiaa.
Muodostan sanoja oudosti ja hitaasti ja melkein jokainen sana on niinku. Niinku aina. Juon colaa ja vatsani kurina häiritsee nauhoitusta enemmän kuin mikään niinku. Ja sitten livahtaa vittu. Epäilen suoruuttani, mutta jälkikäteen ajatellen olen laimea kuin rasvaton maito. Se on suurin häpeäni seuraavat 2 minuuttia.
Onneksi olen sitä mieltä, että vaikka ei osaisi puhua, niin silti on oikeus siihen. On oikeus yrittää kertoa ja ilmaista. On oikeus takellella, saada paniikkikohtaus ja silti sanoa. Hetken aikaa rakastan kaikkia epäpäteviä ja -teräviä. Sanokaa ja tehkää tästä maailmasta takelteleva ja inhimillinen. Ja muistakaa syödä jäätelöä.
P. S Äiti, rakastan sinua. Vaikka annoitkin kaikki hillot siskolle. Onneksi sisko antoi niistä osan minulle. Salaa.
