Virus haluaa kipeästi läheisyyttä ja kosketusta, ankkuroitumista solujemme telakalle Xeroxin äärelle, jolla monistaa itseään ja ottaa niin monta selfietä kuin ikinä pystyy.
Katselen pimeyteen, sitten kynsiini joissa on lohkeamia ja niissä ärsyttäviä pieniä villalangan säikeitä, jotka ovat tarttuneet lapasista. Olisi pitänyt ottaa kynsileikkuri mukaan.
Aluksi seison itsekin paljainnahoin kartanolla, heti saunan jälkeen ja huokailen minkä uskallan. En miellä seisovani keskellä tietä. Myöhemmin minusta tulee häveliäämpi, sillä kulkijoita on.
Minut voi repiä kolmelta yöllä valmiiseen aamukahvipöytään ja olen päiväkaupalla kuuliainen ja rakastava seurakoira.
Sitten tuli muita. Bukowskeja ja Haavikoita. Se oli sinulle ihan oikein, senkin hauras rotta.
”Michal Czinegen ja Maija Laurisen Disappearing act Galleria Ars Liberassa jää mielen pohjalle kieppumaan.
Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi saa lähibaarista kuohuviiniä 3,5 euroa/lasi ja tarjous on voimassa koko illan.
Tämä ei ole vielä kotini ollenkaan. En meinaa millään sopeutua. Tuntuu vähän samalta kuin astuisi pitkästä aikaa Espoon virastotalon aulaan.
Minäkin valvon, tein sitä jo lapsena, mutta aika harvoin unettomuuden takia. Yritän ehtiä tilkitä päivien aiheuttamat raapimisjäljet sielussani. Se on enimmäkseen hyvää ja ravitsevaa valvomista.
Yläkerran pojat pelaavat tietokoneella aamuviiteen. Välillä ne käyvät vessassa. Kuulen hiiren ja sormen yhteistyöstä syntyvän nakutuksen sänkyyni. Se kuulostaa ammattitappamiselta.
Muistan jätteenlajitteluohjeista sellaisen nyrkkisäännön, että muoviroska pyrkii palautumaan alkuperäiseen muotoonsa. Koittaako elinaikanani sellainen aamu, jonka aloitan rutistelemalla paskaa?
Antti Nylénin Häviötä lukiessa keskisormi kipeytyy. Tai sitten se kipeytyi jo neuloessani valmiiksi elämäni ensimmäistä villapaitaa.
