Aamukahvia mittaillessani mietin taas kerran maapallon väistämätöntä tuhoa. Mietin pääseekö ihmiskunta koskaan siihen pisteeseen, että suurin osa siitä valtavasta paskamäärästä joka suolistostamme tursuaa, onkin muovia. Lajitellaanko se sitten muovinkeräykseen? Muistan jätteenlajitteluohjeista sellaisen nyrkkisäännön, että muoviroska pyrkii palautumaan alkuperäiseen muotoonsa. Koittaako elinaikanani sellainen aamu, jonka aloitan rutistelemalla paskaa?

Viime vuoden puolella laskin hiilijalanjälkeni moneen kertaan erilaisilla laskureilla. Sain aina kansallista keskiarvoa pienemmän tuloksen. Tänään se on 4 800 kg CO₂e. Tai oli, koska unohdin, että lensin jonnekin ja takaisin viimeksi toukokuussa. Keitän toisen pannullisen kahvia ja kaadan joukkoon kermaa. Sinne meni, vaikka olisi kauramaitoakin tarjolla. Nyt se on 5 100 CO₂e. Täytyy kokeilla taas muutaman kuukauden kuluttua uudestaan.

Mikään ei estäisi minua pesemästä tänä aamuna hiuksiani lähiluomuekologisella ruisvellillä, mutta olisiko kokonaisuuden kannalta parempi jättää kokonaan pesemättä? Voisin selvitä suihkusta ajassa 3,15 minuuttia, joka on mielestäni hyvä tulos. Tarkemmin ajatellen, on täysin mahdollista siirtää kaikki pesupuuhat, tiskaaminen mukaanlukien, huomiseen. Siirsin kaiken jo kertaalleen eilen, joten voinko laskea itseni paremmaksi ihmiseksi, jos siirrän taas? Missä vaiheessa alkaisin tuntea itseni liian likaiseksi sosiaaliseen elämään ja omaan arkeeni? Sosiaalisen elämän voi pariksi päiväksi unohtaa, sillä olen tavallaan lomalla. Voin maata likaisena koko päivän ja juoda vähän vähemmän kahvia. 

Pidin pikaloman myöhään perjantai-iltana ja lauantaina, jolloin en harkinnut tekojani ollenkaan. Kävin perjantaina iltapäivällä suihkussa ja se kesti lähes seitsemän minuuttia ja lotrasin kaikilla käytössä olevilla kemikaaleilla. Kävelin muutaman kilometrin töihin, jossa tarjolla oli punaviiniä, sipsejä, viiriäisenmuniksi naamioituja sokerikuorrutteisia suklaamunia, valmiiksi kuorittuja pistaasipähkinöitä ja nykytaidetta. En arvioinut yhdenkään nauttimani tuotteen eettisyttä, alkuperää tai ympäristökuormaa. Jos tarjolla olisi ollut raakaa lihaa, olisin luultavasti syönyt senkin. Taide oli onneksi kierrätettyä, osittain lähitaidetta ja uudelleen asemoitua löytötavaraa. 

Mietin samalla, millä tavoin esimerkiksi ajattelu, ääneen puhuminen ja hengittäminen kuormittavat ympäristöä. Tai oikeastaan sitä, millaisiin tekoihin ajattelu, mielihyvähakuisuus ja arkiset päähänpistot saattavat johtaa. Näkeehän sen jo nyt, mihin ihmisen loputon kekseliäisyys voi johtaa. Jokin ympäristöahdistuksessani on saanut minut kuvittelemaan, että pienikin arkinen tekoni on suoraan saatanasta ja viimeinen niitti maapallon arkkuun. 

Maistelin silti kaikkea tarjolla olevaa ja kävelin junaan, joka vei minut 165 kilometrin päähän, katsomaan seitsenhenkistä bändiä, vain koska minua huvitti. Bändi oli kulkeutunut paikalle ties millä kulkuneuvolla itsekin, useamman välietapin kautta ja syönyt matkallaan ties mitä, joten mietin, onko tarkoituksenmukaista tukea valinnoillaan juuri tätä. Missä kohtaa oman kohtuulliselta tuntuvan henkisen hyvinvoinnin ja mielihyvän tavoittelun voi siirtää syrjään ja sulkeutua kotibunkkeriin häpeämään olemassaoloaan?

Tapasin rakkaan P:n samalla reissulla. Se keventää kuormaani jonkin verran. Voin nähdä myönteisenä sen, että yhdistin useamman kohtaamisen, työn ja vapaa-ajan samalle janalle, samojen matkojen sisään. Lisäsin läheiseni hyvinvointia ja hän minun. En vain tiedä millä hinnalla.

Itsensä vertaaminen muihin, ei tässä tapauksessa auta. En tiedä ketään, kenellä ei olisi hyviä syitä valmiina silmittömille ja maailmaa tuhoaville teoilleen.

Viime vuonna keskustelin aiheesta Vuoren kanssa. Mietimme sitä, kuinka kohtuullista olisi, jos oma hiilijalanjälki olisi suuruudeltaan edes keskiverto. Koin alemmuutta siitä, etten ylety sinne keskiarvoon, vaikka kuinka ponnistelen. (Pitäiskö syödä vähän enemmän lihaa?) Se ei johdu siitä, että olisin aktiivinen teoissani ja ajatuksissani, tai edes erityisen huolissani elämästä ja maailman tilasta. Se johtuu ensisijaisesti köyhyydestäni ja siitä, ettei minulla ole varaa kuluttaa. Ei aina edes välttämättömiin tarpeisiin. 

Melkein toivon, että se olisi kaikille yhtä helppoa.