Tyttö yli laidan
Blogia kirjoittaa keski-ikäinen nainen, joka purkaa henkilökohtaista elämään ja ihmiseen kohdistuvaa traumaperäistä ristiriitaviettiään.
Matkustajanpuoleinen ikkuna on raollaan ja tiristän tupakasta viimeisiä savuja. Kuskin paikalla Heikki polttelee omaa marisätkäänsä virsiä hyräillen. Minua ei huvita poltella. Pelkkä tympeä haju riittää lyömään silmät lukkoon ja jähmettää kehon liikkumattomaksi. Vilkuilen Heikkiä. Se tietää että vilkuilen, koska se tuntee minut.
”Haittaako teikäläistä tämä polttelu?” se kysyy vieraskorealla äänellä ja virnuilee. Säpsähdän valveille unesta jonka tuttu ääni viiltää auki. Tuhahdan kieltävästi ja tuuppaan vahingossa oman natsani ulos ikkunasta. Painan kynsillä sormenpäihini puolikuun muotoiset vaot, etten nukahtaisi taas.
Heikki on hyvä kuski. Luotettava ja humaanin huoleton. Se on oppinut ajamaan jossakin jumalten takapihalla, pienessä paikassa jonka nimeä ei muista kukaan ja jossa maantien virkaa toimittavat pellot ja pientareet. Siellä ei tehdä huumetestejä tai puhalluteta alkometriin. Siellä ajetaan paikasta A paikkaan B ja siinä välissä minne lystää, missä kunnossa tahansa. Juoppokuski terminä on selkeä, mutta jumalten takapihalla se ei ole yhdyssana. Se on jokaisen automainosformaatin paratiisi.
”Ootko huomannu, ettei automainoksissa ole koskaan muita autoja tai ihmisiä? On vaan se uusi ja kiiltävä Audi, joka ajaa loputtomia vuoristoteitä ja keli on aina paras mahdollinen?” kysyn Heikiltä. ”Ei yhtäkään ötökkää tuulilasissa. Ei mitään kosketusta todellisuuteen. Silti niitten mainosten pohjalta tehdään päätöksiä, jotka vaikuttaa sun omaan arkeen.” Pidän pitkän tauon. Kuuntelen moottorin hengitystä kuin omaani.
Tie mutkittelee ohuena mustana viivana. Ajovalot hätistelevät niukkoja hankia ja niiden alla uinuvia Kainuun soita. Välillä tie suoristuu kuin korjatakseen ryhtiään. Ohi vilisee eri suuntiin vinksallaan nojaavia romahtamisvalmiita latoja ja hökkeleitä. Niiden maali on ajat sitten karissut peltoon, eikä kukaan ole tarttunut uudelleen pensseliin. Mustista oviaukoista työntyy ulos horsmanraatoja ja vaaleaksi paahtunutta olkea. Niiden päällä lepää tuoretta lunta, hippuina ripolteltua.
Kaivan käsilaukusta lasipurkin. Se on Rainbown Pesto alla Genovesea ja palvelee hyvin tuhkakuppina. Käärin uuden sätkän. Kaivaudun syvemmälle penkkiin. Omakannassa odottaa lääkitys, jolla päästä irti tupakasta lopullisesti. Puristan Rainbown polvien väliin ja kaivan käsilaukusta vesipullon sen seuraksi. Vesi läikkyy mutkassa ohi suun, samalla kun muovi kalisee hampaita vasten.
”Kun ootin sua siellä Iisalmessa, törmäsin tosi surkeaan mieheen. Halusin olla rauhassa, mutta se ei. Se halusi puhua kaikesta. Sen vaimo oli kuollut ajat sitten ja se sai kohta sen jälkeen potkut, kun ei muuta tehnyt kun suri ja joi. Se oli siis rekkakuski. Mun sääli alkoi vuotaa siinä kohtaa, kun se kertoi nytkin tulevansa vaimon haudalta juttelemasta. Sitä vähän hävetti se, että se käy puhumassa vaimolle melkein joka päivä, mutta elävien kanssa se ei osaa. Sitten se nosti kassistaan ison vodkapullon ja tosi pienen appelsiinimehun, otti vodkasta kunnon huikan ja pikkuisen siemauksen appelsiinimehua päälle. Se laimensi surunsa niin. Litra vodkaa ja siemaus appelsiinimehua.” Hiljenen ja nielaisen. Sylki takoo ruokatorvea ja kumisee korvissa.
Katselen pimeyteen, sitten kynsiini joissa on lohkeamia ja niissä ärsyttäviä pieniä villalangan säikeitä, jotka ovat tarttuneet lapasista. Olisi pitänyt ottaa kynsileikkuri mukaan. ”Milloin me tavattiin ekaa kertaa?” kysyn puoliksi ajatuksissani. Heikki ei vastaa. Ehkä en kysynyt ääneen.
Ennen ilahduin aina saapuessani kaupunkiin. Se on jo lapsuudesta tuttu, mutta sai elää ilman kosketustani lähes kaksikymmentä vuotta. Siinä ajassa se muuttui. Sitä kehystävät maantiet laajentuivat monikaistaisiksi moottoriteiksi, lähikunnat liimattiin sen kylkeen yhdeksi kaupungiksi ja ihmisiä ripoteltiin ympäriinsä uusiin lähiöihin ja kerrostaloihin. Siellä he lisääntyivät, täyttivät maat ja mannut, uudet omakotitaloalueet, yliopistot ja kauppakeskukset. Kaupungista kasvoi minulle vieras ja vauras puolituttu. Välttelin tarkoituksella uutta kohtaamista, lapsuuden sähkövalottomia öitä ja ulkovessaa, alkoholismia, insestiä ja väkivaltaa. Kunnes kohtasin Heikin. Ja sinne jäin.
Alkuvuosien kankeuden, epäröinnin ja veristen taisteluiden jälkeen puheemme löysi tasapainon. Heikki jatkaa lausetta ennen kuin minä lopetan ja pääsemme keskustelussa eteenpäin viitteellisillä arvoilla. Joskus pelkkä katse riittää. Puhumme merkityksistä ja todellisuudesta. Leikimme ja sepitämme kuvaelmia. Se toimii kokovartalopeilinä ihmisyydelle. Joskus elän niin syvällä sepittelyssä, etten muista, että on olemassa vielä todempi todellisuus. Verhoamaton ja tylsä, sellainen joka perustuu olemukseen ja tietoon, jota vasten painamme todelliset askeleemme ja kuvittelusta riisutut havaintomme. Heikki osaa muistuttaa tällaisista asioista niin ettei koko maailmani ratkea saumoistaan.
Ihokarvani heräävät, palelen vähän. Ihmisen ei tarvitse olla paljoa vinksallaan, kun se suljetaan kauemmas päätieltä. Sivuteiden varsilta löytyy erilaisia päätepisteitä, järkälemäisiä ihmiskohtaloita, ei yhtään lattea tarjoilevaa kahvilaa eikä yhtään jumalaa. ”Missä me ollaan nyt?” havahdun kysymään.
Pidän pienistä ennakoimattomista tapahtumista jotka jäävät muistiin. Tuhruisista merkeistä, pikkulinnun jalanjäljistä, ikään kuin nuoteista. Niistä syntyy ajan mittaan elämän sävel. Tämä kulkemamme reitti on yksi aikajana. Jotkut aikajanat unohtuvat ja haalistuvat, mutta voivat leikata omaa elämää taas myöhemmin. Tämä reitti on sekä vanha että uusi. Kultainen leikkaus jossakin Viitostiellä.
”Pitäiskö tehdä joku mutka? On niin hauskaa vaan liikkua ja puhella.” Veivaan puhelimesta karttalehden auki. ”Käännytään tuolle Leväkoskentielle, seuraavasta vasemmalle. Mustarinta ja Taivalkoski kuulostaa hyvältä poikkeamalta. Mennään katsomaan Päätalon muistomerkkiä!”
Tähdet työntyvät nyt kunnolla esiin. Me painumme syvemmälle mustaan. Sen suojista säntää ajovaloihin pian alkava lumimyrsky ja hidastamme vauhtia. Istuminen alkaa puuduttaa ja kiemurtelen paikallani. ”Katellaanko vähän aikaa tähtiä? Pysähdytään ja sammutetaan auto ja kaikki valot.”
Kaivamme tavaratilasta makuualustoja ja makuupusseja. Teemme niistä pesän hankeen ja hihkumme pimeässä, kellahdamme selällemme ja tähtitaivas aloittaa tanssin silmiemme edessä. Pyydystämme lumihiutaleita suuhun. Nauramme ja ulvomme. Muistan pimenevän elokuun yön, kun istuimme uimarannalla ja näimme tähdenlennon. Sen voimalla ajoimme läpi kaupungin ja hörpimme venäläistä vodkaa suoraan pullonsuusta. Radiosta tuli Aikuinen nainen ja avasimme kaikki ikkunat ja lauloimme niin, että joka paikkaan sattui.
Tunnen nytkin epämääräisen kivun nousevan pitkin reisiäni. Se ohittaa sydämen tuskin hipaisten sitä ja paisuu kauhuksi kurkkuun, vaikka sen jäänteet ovat vielä selkärangassa kiinni. ”Heikki…” kuiskaan hiljaa, kuin kokeeksi. Heikki ei vastaa, sillä makaan yksin ryteikön reunassa. Onneksi on pimeää. Se laimentaa surua ja häpeää. Nousen varovasti seisomaan ja antaudun.
Ajattelen sitä todellisuutta, joka tuntuu jalkapohjien alla. Ajattelen niitä ihmisiä jotka kirjoittavat sääpäiväkirjaa. Ajattelen juuri tätä säätä nyt, joka kaikessa hiljaisuudessa sataa päälleni. Muistan lapsuudestani Yliopiston Almanakan, jonka sivuille pappa kirjasi timpurinkynällä päivän lämmön ja kylmyyden, tarkisti pitääkö paikkansa auringon nousu ja lasku, oliko kala kutuaikataulussaan. Sellaisten merkintöjen tekeminen on tarpeellisuuden lisäksi rauhoittavaa ja kiinnittää ihmisen osaksi yhdenlaista todellisuutta; turvallista ja rutiininomaista. Sää on, joka hetki. Säätä ei voi hallita, mutta sitä voi ennustaa, ennusteen paikkaansapitävyyttä voi tarkailla ja tutkia herkeämättä. Voi turvata Ilmatieteen laitokseen, sääkarttoihin, tuntiennusteisiin ja keskiarvoihin. Se on hyvin todellista.
Kerään tavarat hiljalleen ja pakkaan ne takaisin autoon. Avaan puhelimen kalenterin ja selaan sitä reilut kolme kuukautta taaksepäin ja näpyttelen kohmeisin sormin. Sääpäiväkirja: Heikki on kuollut.
