Tyttö yli laidan
Blogia kirjoittaa keski-ikäinen nainen, joka purkaa henkilökohtaista elämään ja ihmiseen kohdistuvaa traumaperäistä ristiriitaviettiään.
Luin viime yönä Ylen artikkelin unettomuudesta. Se oli lohdullista. Ajattelin lämmöllä häntä, joka miettii kukkien kastelua. Et ole ainoa.
Minäkin valvon, tein sitä jo lapsena, mutta aika harvoin unettomuuden takia. Yritän ehtiä tilkitä päivien aiheuttamat raapimisjäljet sielussani. Se on enimmäkseen hyvää ja ravitsevaa valvomista. Harsin kasaan itseäni, osalliseksi ohutta maailmankuvaani, aineelliseksi olennoksi, jolla on oikeus elää. Vuosia sitten oli enemmän niitä öitä, jolloin pelko söi haurasta lapsenlihaa elävältä. Pimeää ei tarvinnut koskaan pelätä, ainoastaan sitä mikä sen suojissa operoi. Vieläkin joskus —mutta vain unissani—kuulen aikuisten humalaiset äänet ja tunnen kehossani lyönnit, henkitoreiseen identitettiini imeytyvän pilkan ja koiran puremat. Myöhemmin aloin karkailla yöhön. Kesäisin uimaan ja parvekkeelle kuuntelemaan kesäyön salaisuuksia tai pyöräilemään tyhjille maanteille.
Parikymppisenä ja varsinkin ennen sitä, öillä oli paljon annettavaa. Silloin olin jo pelastunut lapsuuteni öiltä ja päiviltä. Olin opetellut hiljalleen hengittämään, vaikka vieläkin tunsin itseni lähes olemattomaksi, ainakin läpinäkyväksi. Valvomisella oli vielä uutuudenviehätyksensä ja siitä kasvoi leikiten osa omaa kuolemattomuuttani. Tapahtui paljon jänniä asioita ja kohtaamisia. Maailmankuvani avartui kuin itsestään aamuyöllä Kalliossa ja öisin omassa sängyssä Edith Södergranin kanssa. Lukioaikaisissa päiväkirjoissani on hämmästyttävän paljon arkisia kuvauksia hamasta menneisyydestä, elämänkokemuksesta, jumalallisuudesta ja hurmiosta. Keuhkotautia ja Saima Harmajaa on vähemmän. Ilmeisesti keuhkotaudin sujuva käyttö siinä kontekstissa olisi ollut liian paksua. Kirjat pitivät minusta öisin kiinni, tunsin olevani näkyvämpi ja selväpiirteisempi.
Muistan aamuyön Helsinginkadulla ja huoran, joka harrasti seksiä juuri vuoronsa lopettaneen bussikuskin kanssa, bussin takimmaisella penkillä. Maksuksi riitti litran pullo keltaista jaffaa. Ajattelin silloin, että maailma on jotenkin terävämpi yöllä, ihmiset paljaita ja haavoittuvia. Itse olen koskematon tarkkailija, joka ammentaa mettä janoonsa yön kosteudesta. Mietin vieläkin, oliko se jaffa kohtuullinen korvaus. Päiväkirjaan kirjoitin, ettei mikään ole kummallista ja kaiken kokemani jälkeen en kaipaa mitään, rakkauskin pitkästyttää, saati sitten ihmiset, nuo kokovartalotylsimykset. Seuraavassa lauseessa jo ihmettelin nurmikolta taittamani rikkaruohon jumalallista kauneutta.
En tietenkään säilyttänyt koskemattomuuttani. Rakastuin hullusti nuoreen mieheen, joka kuljeskeli kanssani yöt läpeensä puistoissa ja kaduilla ja aikaisin aamusta aukeavilla metroasemilla. Väsytimme itsemme öisellä puheella ja horrostimme päivät. Se oli raskasta aikaa, sillä päivisin minulla oli toinen poikaystävä. Molemmat nuorukaiset olivat mustasukkaisia. Vietin tietenkin vaarallisen paljon aikaa hereillä, viikkokausia seisaaltani torkkuen. Selkeimmin muistan sen hetken, kun tajusin, että tälle on tultava loppu. Se taisi olla syntymäpäiväni, kun humalainen rakkauteni kohde pommitti minua tyhjillä ja täysillä punaviinipulloilla, samalla kun päiväpoikaystävä odotti minua saapuvaksi johonkin rasvaiseen pizzeriaan. Vieläkin kiukuttaa ne hukkaan heitetyt täydet punaviinipullot. Palautuminen oli silti nopeaa ja laskeskelin, että tiedossa on vielä vuosikymmeniä elämää, joka aina antaa lisää kaikkea, eikä koskaan ota mitään pois. Onneksi en silloin tiennyt mitään. Ja sen minkä tiesin elämästä, olin päätellyt enimmäkseen kuluttamani kaunokirjallisuuden ja runouden pohjalta. Muurasin kirjallisuudella umpeen omaa menneisyyttäni ja yritin keikkua osallisena nykyhetkestä.
Noista ajoista ei ole tallella selfieitä, videoita tai somepäivityksiä.
Takanani on taas vähän pitempi jakso valvomista. Sitä tuskaisampaa laatua, pakkovalvomista, joka pahimmillaan johtaa syvälle vainoharhaan ja lamauttavaan ahdistukseen. Tällä kertaa en ole oppinut mitään uutta elämästä enkä joutunut minkäänlaisen hurmoksen valtaan. Palautumista ei tapahdu. Jokainen levoton tunti lyhentää eliniän ennustetta tasan sen kuluneen tunnin verran. En ole vastaanottanut riemulla ja autuudella maailmaa, myöhäisten aamujen kivuliasta valoa, runoutta ja ilman ilman kastelua tai liikaan kasteluun kuolevia viherkasveja. Kyllä, minäkin ajattelen öisin myös kukkien kastelemista.
Aloin kirjoittaa muistikirjaani. Mietin kaikkia mahdollisia katastrofeja ja kuolemia lähihistoriassani. Ensin sellaisia isoja massakuolemia, kollektiivisia mustan surun aukkoja ja kynttilämeriä. Isoja onnettomuuksia jotka koskettivat ja yhä koskettavat. Sitten pienempiä kuolemia, isää tai äitiä. Missä minä olin Estonian upotessa? Tai missä olin kun kuulin Olof Palmen murhasta, Tšernobylistä, prinsessa Dianan kuolemasta tai Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä.
Estonian uppoamisen jälkeisenä päivänä hoipertelin krapulaisena kioskille, hakemaan keltaista jaffaa. Jokin iltapäivälehdistä oli muistaakseni ehtinyt jo painaa kokomustan ekstrapainoksen. Ostin lisälehden keltaisen jaffan kaveriksi ja ahmin molemmat. Yöllä muistikirjan ääressä mietin, kuinka välittää tämä sukupolvikokemukseni jälkipolville, ilman että vaikutan epäempaattiselta juoppohullulta, jolle suurkatastrofit ovat lähinnä krapulalääkettä?
Tšernobyl kosketti eri tavalla. Muistan, että pelkäsin laskeumaa ja mietin öisin kuumeisesti sieniä. Voinko syödä sieniä enää ikinä? Olen syönyt kaikkia syötäväksi kelpaavia sieniä viimeiset 33 vuotta onnettomuuden jälkeen ja hyvä niin. Olen kiitollinen jokaisesta lisävuodesta, jonka saan elää cesiumia ahmien.
Yön kähmässä kaivelin vanhoja päiväkirjalaatikoita esiin. Poltin kirjoja viime kesänä roviolla, ja silti niitä riittää. Mitä jos en ehdikään polttaa niitä kaikkia, vaan kuolen jonakin aamuna ennen kun saan tulen syttymään? Kun ihminen kuolee, kaikki henkilökohtainen tavara muuttuu tarkoituksettomaksi ja elottomaksi roinaksi ja jätteeksi. Minulla on kirjahyllyssäni yksi muisto veljestäni, joka teki aikoja sitten itsemurhan. Se on kirja Pikku aasista. Kun kuulin veljeni kuolemasta, oli viileähkö sateenjälkeinen juhannuspäivä ja aurinko yritti parhaansa. Meillä oli vieraita, olimme juuri lähdössä lasten kanssa kävelylle järven rantaan. Ilmassa helisivät lasten äänet, aikuisten toppuuttelut ja yleinen lapsiperhekuhina. Ainoa hetki minkä päivästä muistan, on se kun puhelun jälkeen istuin kuluneelle harmaalle penkille talon takapihalle käärimään sätkiä. Tärisin kylmästä ja kuolemasta ja ajattelin, että tämän pidemmälle en nyt jaksa. Pikku aasi kulkeutui minulle vasta myöhemmin. Luin sitä lapselle.
Lapsuuteni päiväkirjani eivät sisällä kiinnostavia historiallisia yksityiskohtia katastrofeista ja kuolemista. Kaikki maailmassa löytyy ja tapahtuu ensimmäistä kertaa. Kohtaan Olof Palmen murhan kotoisasti olohuoneen matolla köllien. Ennen minua ja jälkeeni ei ole mitään. Annan armoa tälle lapselle, jonka elämänkokemus pörhentelee kotkan lailla, vaikka untuvikon sulat ovat vielä syntymästä märät. Vasta kun jouduin jakamaan ja purkamaan katastrofeja oman lapseni kanssa, niistä alkoikin jäädä pysyviä ja henkilökohtaisia merkkejä.
Kuva Fukushiman ydinvoimalaonnettomuudesta on yhä seinällämme. Lapsi piirsi sen junamatkalla, kun keskustelimme asiasta ja seurasimme uutisointia. Kun minä olin lapsi, ei katastrofeilla tai millään muillakaan asioilla maailmassa, ollut samanlaista saumatonta pääsyä sisälleni. Kenen tahansa kuolema värikuvineen tai esimerkiksi Saddam Husseinin teloitus taas ovat omalle lapselleni peruskauraa. Jäsentelemätön, sairas ja arvaamaton maailma on aina yhden klikkauksen päässä. Sitä tulkitsee ja täyttää moniääninen ja mölisevä joukko, jonka yksilöillä on enimmäkseen tarve saada oma huutonsa kantamaan yli muiden. Kun oma maailmani rakentui kokemisen ja usein kivuliaankin kosketuksen varaan, se rakentui konkreettisista ja käsiteltävistä palasista. Sellaisista joilla on muoto ja tuoksu ja todellisuus. Ja maailma rakentui hitaasti, jotenkin ymmärrettävällä vauhdilla. Vainajatkin olivat kosketusetäisyydellä vielä lihaisina läsnä, elävistä puhumattakaan. Nyt täytyy osata väistää, erotella ja torjua, ettei yksinkertaisesti huku informaatioripulin alle. Matka kosketuksesta kosketukseen tuntuu aina vain pidemmältä.
Aamulla olen niin väsynyt, että ahdistun jokaisesta paperiliittimestä jonka jätän jälkeeni. Jätän uutiset ja somen. Kun katson muistoja siitä, miten olemme lapsen kanssa yhdessä jäsentäneet maailmaa, olen oikeastaan iloinen. Niin kauan, kun sen voi tehdä edes joskus legoilla, on toivoa.
Päätän että talviaikaan täytän kastelukannun lauantaisin ja kastelen kasvit sunnuntaisin.
