Harmony Korine keksi ikuisen spring breakin kapitalismisatiirissaan Spring Breakers (2012), jossa hoetaan “spring break 4 ever” ja lauletaan Britneytä. Samanlaista tyttöenergiaa ei löydy Rakkautta ja anarkian kevätfestivaalista, mutta yhtä kaikki ohjelmistoon on löytänyt tiensä neljä erinomaista elokuvaa, jotka on kerrottu eri ikäisten naisten näkökulmasta. 

Charlotte Wellsin Aftersun – päivämme auringossa pohjaa Wellsin ja hänen isänsä tekemään Turkin-matkaan, kun hän oli vielä esiteini-iässä. Elokuvassa ei tapahdu montaa asiaa, mutta sen ilmapiiri ja sen kuvaamat tunteet ovat sitäkin vahvempia. Isän (Paul Mescal) käsi on kipsissä, ja vaikka murtuman syy ei koskaan selviäkään, niin jotain voi olettaa siitä, että kaljaa kuluu matkalla aika reilusti.

Takaumana kerrottu tarina käsittelee vanhemmuutta ja Sophien (Frankie Corio) hiipivää tunnetta siitä, ettei hänen isällään kaikki olekaan kunnossa. Sophie elää kahden kodin välillä ja laulaa karaokessa R.E.M.:n Losing My Religionia. Wells käyttää upeasti musiikkia luomaan audiovisuaalisia hetkiä, jotka nostattavat hiljaa hiipineen tunnelatauksen uudelle tasolle. Katsomiskokemus on ensin lempeä ja lopulta musertava; hieman kuin valon ja varjon välillä vuorottelevat Freddie Mercury ja David Bowie Queenin kappaleessa Under Pressure. 

Saint Omer on ranskalainen kaupunki, jossa afrikkalaisen perheen kasvatti jätti lapsensa rannalle hukkumaan. Aiemmin dokumentteja tehnyt Alice Diop kuvaa tosielämän tapauksen oikeudenkäyntiä kirjailijan (Kayije Kagame) silmin. Lopputuloksena on jotain runollisempaa kuin oikeussalidraama, vaikka sitä voi (epätavalliseksi) sellaiseksi myös kuvailla. Diopin elokuvassa ei jännitetä syyllisen paljastumista, sillä yksityiskohtien kautta hän näyttää, miten ympäröivä yhteiskunta sysäsi naisen (Guslagie Malanda) ahdinkoon – osittain kyse on rasismista. Vähintäänkin osasyyllinen on myös lapsen isä, mutta teko hirvittää silti. Diopia kiinnostaa tuomiota enemmän kontekstointi. Hän on luonut tarinaan kirjailijan omaksi alter egokseen, joka oman tilanteensa vuoksi samaistuu vahvasti syytettyyn äitiin. 

Diop kuljettaa elokuvaa tarkan leikkausrytmin ja erittäin harkitun kuvakielen avulla. Diopin dokumentteja nähneille esikoisfiktion kypsyys ei välttämättä tule täysin puskista, mutta vaikuttavaa seurattavaa se on joka tapauksessa.

Mia Hansen-Løven Kaunis aamu on niin ikään surumielinen elokuva, jossa kognitiivisista ongelmista kärsivä isä menettää sairauden myötä identiteettinsä ja hänen tyttärensä (Léa Seydoux) joutuu auttamaan, vaikka hänellä itselläänkin on vaikeaa. Nimittäin vaikuttaa siltä, että hänen poikaystävänsä on tehnyt itsemurhan ja uusi rakastajakin on varattu. Seydoux kannattelee elokuvaa ja hänen surumieliset silmänsä sopivat Sandran rooliin täydellisesti.

Puolalaisen Jerzy Skolimowskin EO oli se Oscarien aasielokuva, jonka aasit eivät päässeet lavalle lainkaan. Bressonin Au hasard Balthazaria (1966) mukaillen elokuva ainakin alkaa nelijalkaisen ja nuoren naisen välisenä ystävyytenä. Vimmaisesta kameratyöstään tunnettu Skolimowski ei ole rauhoittunut lainkaan ja kiinnittää kameran eläimeen useampaan kertaan. Energisen, värikkään ja visuaalisesti kekseliään elokuvan teemaksi nousee ihmiskunnan (välinpitämätön) suhde eläinkuntaan. 

Näin viime vuonna oikeastaan vain kaksi uutta elokuvaa, joiden näkeminen valkokankaalta tuntui suunnattomalta etuoikeudelta. Toinen niistä oli EO. Yli 80-vuotias Skolimowski osoittaa, että ainakaan kaikkien ohjaajien ei kannata jäädä eläkkeelle, sillä voi päästä jopa karikkoisille Suomen valkokankaille.

(Päivitys: juttuun on korjattu Freddy Mercuryn nimi oikeaan kirjoitusasuun Freddie, 7.4.2023 08:24)