Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Oscar-gaala on pitkän ja kalliin kampanjoinnin huipentuma, vaikka kaunopuheiden mukaan tarkoitus on kai juhlia edellisen vuoden parhaita elokuvia. Joka vuosi toki osittain näin myös käy. Kriitikoiden kollektiivisesti ylistämät elokuvat ovat usein ehdokkaiden joukossa, mutta harvemmin käy niin, että kriitikkokiltojen voittaja voittaisi parhaan ohjauksen tai elokuvan palkinnon.
Tänä vuonna kiltojen ylivoimainen suosikki on ollut klassisen musiikin maailmaa hienovaraisesti ja monitulkintaisesti satirisoiva Tár, joka on niin vaikea elokuva, että sellaisilla ei juuri koskaan pärjätä kilpailussa. New York Timesin arvion mukaan elokuvan monitulkintaisuus on koko homman juju – elokuva on keskustelunavaus vallan väärinkäytöstä ja myös siitä voiko taiteilijan yksityiselämää erottaa taiteesta. Elokuva jättää paljon arvailujen varaan, mutta vaikuttaa siltä, että kapellimestarilla (Lydia Tárin roolissa loistaa Cate Blanchett, joka saattaa voittaa parhaan naispääosan palkinnon) on ollut suhteita ja syrjähyppyjä alaisiinsa, joista yhden uran hän on halunnut tuhota. Ohjaaja Todd Field jättää tarkoituksella paljon näyttämättä, mikä on elokuvan selkein vahvuus. Teos lähes härnää ja sen herättämät jyrkät reaktiot kertovat ehkä enemmän tulkitsijasta kuin itse teoksesta. “We can’t be sure if Lydia is the monster, the victim, or both”, summaa jo aiemmin mainittu arvio.
Näyttelijänä (mm. Eyes Wide Shut) merkittävimmän uran tähän saakka tehneen Todd Fieldin läpimurtoteos ei suinkaan ole ainut erikoislaatuinen ja monimutkainen elokuva, joka kilpailee parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kyse on jo trendistä, sillä elokuvateatterielokuvilta toivotaan jotain poikkeuksellista, mikä saa ihmiset poistumaan kodeistaan kuten Ruben Östlund asian muotoili tänään Dagens Nyheterin haastattelussa. Ja kuten tässä blogissa aiemmin jo ounastelin Östlundin viihdyttävä Triangle of Sadness keräsi useita Oscar-ehdokkuuksia. Ainut jymy-yllätys oli se, että Östlundista tuli ensimmäinen ruotsalainen, jonka elokuva on ehdolla parhaan käsikirjoituksen, ohjauksen ja elokuvan kategorioissa.
Oudoimmista elokuvista todennäköisin illan suuri voittaja on Everything Everywhere All At Once. Suomessa elokuva sai ennakkoensi-iltansa Night Visionsin keväällä järjestettävällä festivaalilla, ja taitaa voittaessaan olla ensimmäinen kerta, kun sieltä (tai SXSW:sta, jossa sen maailmanensi-ilta oli) Suomen tietoisuuteen ponnahtanut elokuva on noussut tärkeimmän palkinnon voittajaksi. Independent-tuotanto- ja levitysyhtiö A24:n elokuva on monella muullakin tavoin poikkeuksellinen, sillä harvemmin pienen budjetin toimintakomedia nousee yllätysmenestykseksi lippuluukuilla tai vie parhaan elokuvan palkinnon. Oscarien monimuotoistuessa – elokuva kertoo kiinalaisamerikkalaisesta naisesta, jolla on vaikeuksia veroviraston kanssa – voittaja voi olla yhä yllätyksellisempi valinta ja näin erinomaisen elokuvan kohdalla se on jotenkin vielä palkitsevampaa.
Lisäyllätykset ovat toki aina mahdollisia, mutta joissain kategorioissa kilpailu on ennätyksellisen tiukkaa. Cate Blanchettin piti olla varma voittaja, mutta Everything Everywhere All At Oncen Michelle Yeohilla on mahdollisuus pilata Tárin ilta kokonaan. Se sementoisi entisestään elokuvan asemaa kuriositeetista tulevaksi klassikoksi.
Jokainen Oscar-sesonki on omanlaisensa, mutta EEAAO:n todennäköinen menestys on toteutuessaan virstanpylväs. Lukuisten laadukkaiden elokuvien takaa löytyvä A24 on osatuottanut myös menestyssarja Euphoriaa ja on jo pitempään ollut laatutietoisille kuluttajille lähes takeena kiinnostavasta projektista. Esimerkiksi viime vuoden Cannesissa englanninkielisistä elokuvista huomattavassa osassa on A24 joko levittäjänä tai tuottajana (Aftersun – päivämme auringossa, Showing Up, War Pony, Men, Funny Pages, Stars at Noon). Tällaiseen asemaan ei pääse sattumalta tai pelkillä suhteilla; valinnoissa on tehtävä jatkuvasti oikeita ratkaisuja ajan hermoa seuraten.
Cannesista ponnahtaneita elokuvia on parhaan elokuvan kategoriassa varsin monta, kun Triangle of Sadnessin ohella mukana ovat kassamagneetit Elvis ja Top Gun: Maverick. Perinteisemmistä prestiisielokuvista Women Talking, Im Westen nichts Neues ja The Fabelmans saivat ensi-iltansa Telluridessa ja Torontossa. Draamakomedia The Banshees of Inisherin vuorostaan Venetsiassa.
Enää parhaasta elokuvasta kisaavista on mainitsematta James Cameronin Avatar-jatko-osa, jonka globaali menestys on vailla vertaansa. Silti Pohjois-Amerikassa se on edelleen hieman Top Gun: Maverickin suosion jäljessä. Sitä selittää toki amerikkalaisten patriotismi. Lipputulojensa (ja Cruisen comebackin) ansiosta elokuva on ehdolla hämmentävän monessa kategoriassa, sillä Hollywoodissa menestys ei jää koskaan huomiotta.
