Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Kirjoittanut Mikko Pihkoluoma

Nick Cave kruunasi Flow’n

Bloggaaja Mikko Pihkoluoma raportoi lauantain ja sunnuntain Flow Festivalilta.

Lukuaika: 2 minuuttia

Nick Cave kruunasi Flow’n

Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Postikortteja TukholmastaPostikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Lauantain Flow käynnistyi Nyky ensemblen hienolla esityksellä, jossa kuultiin Arvo Pärtin sävellyksiä. Ensimmäisestä osasta etenkin pianon ja viulun Fratres jäi hyvin mieleen. Toinen osa esityksestä jäi Jimi Tenorin ja Umon bändin jalkoihin, mikä oli lopulta ihan hyvä valinta, sillä Tenorin huilu ja saksofoni herätteli viimeistään päivän koitoksiin.

Mallan elektronista tanssimusiikkia ja etenkin housea poppiin yhdistelevä keikka kuulosti äärimmäisen hyvältä. Ehkä teltan kuumuudesta ja aikaisesta kellonajasta johtuen keikka ei missään vaiheessa lähtenyt kokonaan lentoon. 

Mallan soundien täydellisyys sai myös pohtimaan sitä, miksi molempien telttojen soundimaailma on räätälöity juuri elektroniselle musiikille, kun niissä kuitenkin kuullaan myös paljon rockia. Erityisesti Bikini Killin keikan ensimmäinen puolisko kuulosti siltä, ettei miksauskopissa oltu koskaan bändiä kuultukaan. Osittain syytä voi myös vierittää bändille, joka vaikutti hieman väsyneeltä (tai laiskalla tavalla ärsyyntyneeltä) kiertueensa viimeisellä keikalla. Loppua kohden ote kuitenkin parani ja etenkin Suck My Left One ja Rebel Girl räjäyttivät pankin tavalla, joka jätti koko keikasta kuitenkin positiivisen muistikuvan. Jälkimmäinen lienee paras kappale, joka Flow-lauantaissa kuultiin.

Other Soundissa Cucina Poveran kokeellisessa musiikissa nojattiin pitkälti luxemburgilais-suomalaisen Maria Rossin kauniiseen ääneen, jota hän lisäsi eri kerroksiin luupeilla. Päälavalla Florence + the Machinen keikalla kuultiin vielä kovempia laulusuorituksia, kun hieman Fleetwood Mac ja Stevie Nicks -vivahteita sisältävä lauantain pääesiintyjä päästettiin irti. Hurmioksellisen keikan huippuihin lukeutuivat ainakin Dog Days Are Over ja My Love.

Loppuillasta dublinilaisbändi Fontaines D.C. teki erityisen positiivisen vaikutuksen ja onnistui keräämään yllättävän paljon yleisöä muiden lavojen tiukasta kilpailusta huolimatta. Postpunkia ajoittain aika paljon The Fallia muistuttavalla otteella soittaneen energisen bändin liveversioissa kitarat säröilivät jopa kenkiintuijotukseen asti. Erityisesti mieleen jäivät Televised Mind, Sha sha sha ja Too Real. Keikalta ehti vielä singahtaa Jamie XX:n keikalle, jonka päätteeksi kuultiin hittilevy In Colourin avausraita Gosh nopeudenvaihdoksilla.

Pää(tös)päivän käynnisti DJ Pauletten diskoa red gardenin levylautasille tuonut keikka. Ensimmäisen tunnin aikana kuultiin varsin klassisia valintoja, jotka upposivat tanssikansaan. 

Viime hetkellä ohjelmistoon lisätty Black Midi liikkuu varsin suvereenisti eri genrestä toiseen, mutta ainakin Suvilahdessa kuultu keikka muistutti eniten progea ja matikkarokkia. Villejä rytmivaihdoksia vilisevä aggressiivinen musiikki vakuutti, ja kosketinsoittajan, basistin, rumpalin ja kitaristin älytön soittotaito – ja yhteistyö – oli mykistyttävää seurattavaa.

Michael Kiwanukaa olen tässä blogissa kehunut ainakin vuodesta 2016 alkaen ja miehen Flow-keikka oli odotetun hyvä. Soulia paikoitellen leffasoundtrackiin sopivalla otteella tulkitseva Kiwanuka on kasvattanut suosiotaan koko ajan. Lontoossa syntyneen muusikon kädenjäljessä kuuluu paljon amerikkalaisen musiikin vaikutteita, joista hän on ainakin tunnustautunut Sly and the Family Stonen, Jimi Hendrixin, Bill Withersin ja Joni Mitchellin faniksi. Sunnuntaikeikan kohokohdiksi nousivat mm. Cold Little Heart ja Love & Hate.

Vuoden toistaiseksi parhaan keikan tarjosi Nick Cave & the Bad Seeds, jonka vuoden 2013 Flow-keikkaa on muisteltu innolla. Tänäkin vuonna kuultiin Tupelo, Red Right Hand, The Mercy Seat (kolmikko kuultiin tällä kertaa putkeen ja muodosti keikan ehdottoman huipun), Jubilee Street ja Higgs Boson Blues, jotka kuulostivat kaikki siltä, että niitä on hiottu vuosia ja joka vuosi paremmiksi. Gospel-taustalaulajien, Warren Ellisin raivoisan viulun ja ennen kaikkea Cavelle ominaisen yleisöön nojailun ansiosta päälavan viimeinen keikka nousi helposti ylitse kaiken muun. 

Hupia tarjosi se, miten Red Right Handin lyriikoita muutettiin eturivin fanin tarpeettomien “shitty sunglassesien” mukaan. Biisien välissä Cave nosti lavalle myös nuoren naisen, jonka pahvilapussa luki “Nick Cave, dance with me” ja teki työtä käskettyä. 

Bright Horsesin, I Need Youn ja encoressa tulleen Into My Armsin ansiosta Caven herkempi puoli oli poikkeuksellisen hyvin edustettuna. Silti jo keikan aloittaneesta Get Ready for Lovesta lähtien oli selvää, että Nick Cave & the Bad Seedsin energinen keikkakunto on yhä tallessa. 

Pisteenä i:n päälle Caven kahden tunnin keikalta ehti vielä nopeasti kuuntelemaan Islajaa, joka oli totutun hyvä. Jos rehellisiä ollaan, niin ajatukset olivat silti yhä edellisessä esiintyjässä.