Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Paul Verhoevenin uutuselokuva kertoo 1600-luvulla eläneen Benedetta Carlinin tarinan, joka pohjaa Judith C. Brownin kirjaan Immodest Acts: The Life of a Lesbian Nun in Renaissance Italy. Kirjan nimi kertoo jo paljon elokuvasta, mutta toisaalta on yhtä olennaista tietää, että kyse on juuri Verhoevenin teoksesta.
Lukuisia satiireja tehneen ohjaajan elokuvista Benedetta muistuttaa ehkä eniten Basic Instinctiä (1992) ja Black Bookia (Zwartboek, 2006), jonka käsikirjoittaja Gerard Soeteman oli alun alkaen se, joka vinkkasi ohjaajalle Brownin kirjasta. Hollantilaisen historiallisen elokuvan tavoin Benedetta kuvaa jopa karnevalistisin kääntein sitä miten nopeasti yhteisö on valmis vaihtamaan mieltään siitä, ketä se palvoo.
Nunnaluostarissa alkaa valtataistelu, kun Benedetta (Virginia Efira) alkaa voida pahoin ja saa hoitajakseen toisen nunnan, Bartolomean (Daphné Patakia). Heidän välilleen syntyy kiihkeä suhde, jonka aikana Benedetta saa stigmatisaation jälkiä käsiinsä. Pikavauhtia hänet ollaan nostamassa luostarin johtoon vanhan (Charlotte Rampling) skeptisestä suhtautumisesta huolimatta.
Kun Verhoeven kävi Suomessa hän oli promoamassa Jeesuksesta kertovaa kirjaansa. Eittämättä Benedettassa näkyy sama kiinnostus aihepiiriin, ja se esitetään juuri niin hupaisalla tavalla kuin hollantilaiselta voi odottaa. Benedetta mm. näkee näkyjä, fantasioita ja painajaisia, joissa Jeesus pelastaa hänet raiskaukselta ja hyökkääviltä käärmeiltä. Myös Benedettan tarina alkaa leikkisästi muistuttaa Jeesuksen polkua.
Negatiivisessa arviossaan Peter Bradshaw kutsui Benedettaa laimeaksi nunnasploitaatioksi, mutta todellisuudessa esim. väkivaltakohtaukset esitetään todella graafisesti ja mitä tulee alastomuuteen, niin elokuvan vastaanotossa on outoja kaikuja Showgirlsiin. Tosin on syytä korostaa, että Benedetta on kauttaaltaan upeasti näytelty ja mielestäni heittämällä kilpasarjan paras elokuva. Se ei ehkä ole yhtä monivivahteinen kuin Elle (2016), mutta moni asia jätetään silti tulkinnoille avoimiksi. Jostain syystä Verhoevenin tyyli, jossa kieli on tukevasti poskessa, ei aina resonoi nykyhetken kanssa.
Muihin huippuelokuviin lukeutuu norjalaisen Joachim Trierin draamakomedia The Worst Person in the World (Verdens verste menneske), joka kuvaa Julien romanttista elämää kolmenkympin molemmin puolin. Trierin Oslo-trilogian kolmas osa on kirjoitettu yhtä viiltävän hyvin kuin muutkin parhaimmat Trierin elokuvat ja todennäköisesti se onnistuu koskettamaan juuri siksi, että se on niin henkilökohtainen. Elokuvassa on aika paljon epätoivoisia hetkiä ja hahmoja, jotka itkettävät ja naurattavat.
Trier on myös löytänyt jostain uuden kevyemmän koomisen vireen (yhden elokuvan luvun otsikko on “Oral Sex in the Age of Me Too”), jota on ilo seurata. Jos palmua ei saada kallistettua Suomeen, niin toivottavasti se menee Norjaan.
Director’s Fortnightissa esitetty Joanna Hoggin The Souvenir: Part II jatkaa ohjaajan edellisen elokuvan tarinaa, ja tuo kommentoi metatasojen avulla myös ensimmäisen osan tekemistä. Metakommentoinnin kautta Hogg saa mukaan elokuvaansa mahtavia persoonallisuuksia, joista on erityisesti syytä mainita Richard Ayoaden roolisuoritus aloittelevana elokuvaohjaajana. Jälleen kerran materiaalin toimivuus tuntuu nojaavan ohjaajan omiin ympyröihin taidekoulussa.
Hogg saa esiin Tilda Swintonista ja tämän tyttärestä huikeita roolisuorituksia, mutta vaikka elokuva ei aivan tavoita edellisen osan kivuliasta loistetta, niin se tarjoilee harkittua visuaalista kuvakerrontaa, jota näkee valitettavan vähän jopa täällä. Esimerkkinä mainittakoon toisiinsa kuulumattomat kuvat yhdistävä leikkaus, jossa siirrytään lakanan veritahrasta punaiseen autoon.
