Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Pieni lapsi kysyy televisiossa, mikä tapahtuma muovasi Putinin elämää eniten. Neuvostoliiton sortuminen, vastaa Putin ja pyytää samalla anteeksi vakavaa ja aikuismaista vastaustaan.
Alex Gibneyn dokumentti sukeltaa syvällisesti juuri tähän Putinin Venäjän muodostumiseen, ja yrittää Mihail Hodorkovskin kohtalon kautta valottaa, miksei demokratia ole onnistunut Venäjällä. Dokumentin nimi on Citizen K (Hodorkovskin nimi kirjoitetaan englanninkielisessä maailmassa Khodorkovsky), mutta Gibneyn taustoitus on sen parasta antia, ja monesti tuntuu siltä, että Hodorkovksi on vain väline isompien kysymysten kartoittamisessa.
“Venäjän lainsäädännön tiukkuutta kompensoi se, ettei lakeja tarvitse noudattaa orjallisesti”, on dokumentin mukaan sanonta Venäjällä. Lakien sijaan kannattaa tosin pitää huolta siitä, että noudattaa sitä kirjoittamatonta sääntöä, jonka vuoksi Hodorkovski joutui vangituksi: Putinia ei sovi kritisoida.
Monet muistavat Hodorkovskin parhaiten 2000-luvun alun uutiskuvista, joissa hän virnuilee häkissä jouduttuaan Putinin silmätikuksi ja poliittisen oikeudenkäynnin syntipukiksi. Tosin sitä ennen Putin oli jo ajanut osan oligarkeista maanpakoon ja ottanut median haltuunsa. Gibney kertoo syvällisesti myös miten pelottomin seitsemästä oligarkista sai omaisuutensa, kuinka he tukivat Jeltsiniä ja olivat mukana nostamassa Putinia valtaan. Ja miten pala palalta Putin on ominut valtaa takaisin ja nostanut uusia — lojaaleja — oligarkkeja entisten tilalle.
Gibney onnistuu kahden tunnin aikana suhteellisen tyhjentävästi ja viihdyttävästi kertomaan Venäjän lähihistorian tärkeimmät käännekohdat. Gibney ei myöskään kaunistele Hodorkovskin ahneutta ja kyseenalaisempia puolia. Tosin rikkaaksi mieheksi Hodorkovski osoitti harvinaista selkärankaa eikä suostunut pakenemaan Venäjältä, kun vankeusrangaistuksen uhka alkoi olla yhä selvempi. Hän jatkaa edelleen Putinin kritisointia.
Jos dokumentin jälkeen kaipaa edelleen autoritaarisen yhteiskunnan syntyhistoriaa, niin sen jatkoksi tai alkupalaksi (elokuva tosin kestää yli kaksi tuntia) sopii hyvin Sergei Loznitsan (Donbass) dokumentti State Funeral, joka kuvaa Josef Stalinin hautajaisia ja ruumiin esittelyä koko kansalle useiden päivien ajan maaliskuussa 1953.
Arkisto- eli propagandamateriaalista koostettu dokumentti esitetään sellaisenaan eikä materiaalin lukemista auteta varsinaisesti mitenkään. Loznitsa luottaa toiston voimaan ja antaa absurdin henkilöpalvonnan puhua puolestaan.
Hautajaisiin saapuu myös näyttävästi pääministeri Urho Kekkonen, mikä väistämättä saa pohtimaan, milloin suomalainen dokumentti uskaltaisi pilkata Kekkosta.
Molemmat elokuvat esitetään Docpointissa 27.1.-2.2.
