Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Kultaisen palmun voitti lopulta japanilaisohjaaja Hirokazu Kore-edan köyhyydestä kertova Shoplifters. Kore-edan uralle voitto tekee varmasti hyvää, sillä hän on jo vuosikausia tehnyt kauniita ozumaisia perhe-elokuvia. Hänen elokuvansa ovat toistaiseksi olleet enemmänkin arvostettuja kuin ne ovat olleet tunnettuja.
Se, että pääpalkinto meni miehelle vuonna, jolloin raatiin oli valittu enemmistö naisia, oli monille yllätys. Shoplifters sai erittäin hyvän vastaanoton ja sinällään valinta oli erittäin hyvä, joskaan ei monen ykkösvaihtoehto.
Monella tapaa asetelmassa kummitteli vuoden 2016 tapahtumat, kun Maren Aden Isäni Toni Erdmann jäi palkinnoitta saamastaan suitsutuksesta huolimatta. Jos tuolloin Jane Campion olisi saanut seuraa Kultaisen palmun voittaneiden naisten joukkoon, niin tänä vuonna keskustelu ei olisi käynyt niin kiivaana.
Parhaat arviot sai korealainen Burning, joka perustuu Haruki Murakamin novelliin. Mystinen ja yllättävä elokuva on heittämällä onnistunein sovitus Murakamin töistä. Toivottavasti elokuvan saama suitsutus näkyy myös katsojaluvuissa, vaikka aasialaiselokuvilla ei ole aina, etenkään Suomessa, ollut kovin helppoa. Viimeksi, kun Kultainen palmu meni Aasiaan, niin Weerasethakulin runollinen Uncle Boonmee Who Can Recall Past Lives jäi levittämättä Suomessa.
Ennakkosuosikeiksi nimetyt Blackkklansman ja Capernaum saivat toiseksi ja kolmanneksi merkittävimmät palkinnot. Mielestäni vuoden toistaiseksi paras elokuva joutui jakamaan käsikirjoituspalkinnon iranilaisen Jafar Panahin kanssa.
Paras näyttelijä löytyi Dvortsevoyn inhorealistisesta My Little Onesta, jossa jalkapallon MM-kisoihin valmistautuvassa Venäjän syrjäkylässä juuri vauvan synnyttänyt Ayka (Samal Yesyamova) koittaa etsiä töitä ilman työviisumia. Toinen näyttelijäpalkinto meni italialaiselle Marcello Fontelle ja elokuvan Dogman koiranäyttelijöille.
Pawel Pawlikovski voitti ansaitusti parhaan ohjaajan palkinnon ja Lukas Dhontin hieno transkertomus Girl palkittiin parhaan esikoisohjauksen palkinnolla. Iranilaisohjaaja Ali Abbasin ruotsalaiselokuva Gräns voitti Un certain regard -sarjan pääpalkinnon.
Suomalaisnäyttelijät Eero Milonoff (Gräns) ja Jasper Pääkkönen (Blackkklansman) olivat siis lopulta molemmat palkituissa elokuvissa näkyvissä rooleissa vuonna, jolloin Helsingin Sanomat päätti jättää ensimmäisen viikon festivaalista kokonaan pimentoon. En ole Veli-Pekka Lehtosen kirjoittelua aina ylistänyt, mutta häntä tuli tänä vuonna ikävä.
Sen lisäksi, ettei toimittajilla ole ollut tapana (julkisesti) kritisoida toisiaan, Hesarin sekoilu suoraan tai ainakin välillisesti auttaa muita paikalla olevia isojen medioiden suomalaistoimittajia, ja se lienee pääsyy siihen, ettei asiasta ole erityisen paljon muualla kirjoiteltu. Cannesissa on käytössä värikooditetut akkreditoinnit ja jos Hesari jättää jatkossa kokonaan Cannesin väliin, niin on erittäin todennäköistä, että muut suomalaistoimittajat saavat paremman värin passiinsa. Parempi väri tarkoittaa sitä, ettei tarvitse välttämättä kutsuja kutsuvierasnäytöksiin ja ylipäätään lyhyempiä jonoja. Puhumattakaan tietysti siitä, että Hesarin poissaolo auttaa muita kortilla olevien rahanarvoisten haastattelujen saamisessa.
Ei ole lainkaan nousussa olevan kotimaisen elokuva-alan etu, ettei elokuvahistoriaa ymmärtävää tekstiä julkaista Euroopan merkittävimmästä elokuvatapahtumasta maan ylivoimaisesti isoimmassa sanomalehdessä. Näkyvyyttä Hesarissa ei oikein voi korvata millään ja nähtäväksi jää vaikuttaako kirjoittelun puuttuminen myös taiteellisemman elokuvan menestykseen Suomessa. Ainakaan se ei lisää kulttuuritoimituksen kykyä suunnistaa levitysyhtiöiden hehkutustiedotteiden ja teoksien todellisen merkittävyyden välistä pusikkoa.
Yli 30 elokuvaa kokonaan festareilla nähneenä voin todeta, että ohjelmisto oli tänä vuonna varsin erinomainen ja täynnä positiivisia yllätyksiä. Kilpasarjan voittajat olivat selkeästi ohjelmiston parhaimmistoa, joten senkin osalta Cannes oli tänä vuonna varsin reilu. Filmihullumaiseen (jonne myös kirjoitan festivaalista) mediakritiikkiin on valitettavasti silti tarvetta.
