Metsän ääni
Voiman metsätoimituksen blogi. Metsätoimitusta on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
Helsingin käräjäoikeus antoi perjantaina 24.10.2025 ratkaisunsa Stansvikin hakkuita estäneiden aktivistien niskoittelusyytteistä. Oikeus hylkäsi syytteet sillä perusteella, että luonnon lainvastaista tuhoamista sai estää myös sinänsä laittomilla keinoilla. Käräjäoikeuden tuomio ei ole lainvoimainen, eli siihen voi hakea muutosta hovioikeudesta.
Tapaus on oikeudellisesti kiinnostava.
Helsingin Laajasalossa Stansvikin metsän alueella on ollut lainvoimainen asemakaava, jonka mukaisen rakentamisen tieltä oltiin hakkaamassa metsää. Aktivistit pyrkivät estämään hakkuita ja vetosivat alueelta löytyvään noroon, vesilain suojelemaan vesiuomaan. Poliisi vaati aktivisteja poistumaan ja näiden kieltäydyttyä otti heidät kiinni. Tästä seurannut syyte niskoittelusta päätyi käräjäoikeuden punnittavaksi.
Suomen luonnon kohtalosta päätetään monella tasolla. Vesilain takaama suojelu on esimerkki korkeimmalla tasolla, lainsäädännössä, annetusta määräyksestä suojella tiettyjä asioita luonnossa. Se sitoo alemman tason päätöksiä – sitä kun kunnat kaavoittavat ja metsänomistajat päättävät, mitä metsällään tekevät. Näillä tasoilla ratkaistaan monen luontokohteen selviäminen käytännössä.
Jos suojelusta halutaan poiketa, laissa on sille menettely. Stansvikin tapauksessa Helsinki ei ollut hakenut poikkeusta noron suojeluun. On oikeastaan epäselvää, miten hyvin Helsingin päättäjät ja myöhemmin päätösten toteuttajat olivat ylipäätään perillä suojellusta norosta. Sinänsä sen olisi kuulunut tulla esiin hakkuista päätettäessä ja niitä toimeenpantaessa, sillä noro oli esillä jo vuosia aiemmin alueen luontoselvityksissä ja -kartoituksissa. Aktivistit myös pyrkivät viestimään tästä, mutta viranomaiset eivät kuunnelleet heitä.
Aktivistien alueelta poistamista seuranneena päivänä kaupungin viranomainen kehotti keskeyttämään sellaiset työt, jotka vaarantaisivat alueella sijaitsevan ”mahdollisen noron” luonnontilan. Tarkistuksessa muutamaa päivää myöhemmin Helsinki virallisesti havaitsi noron alueella. Hakkuita hidastaneet aktivistit saivat todennäköisesti viivytettyä tuhoa niin, että noro pääosin pelastui. Myöhemmin aluehallintovirasto määräsi Helsingin ennallistamaan noron niiltä osin, jotka hakkuut olivat jo tuhonneet.
Kaupunki on suuri byrokraattinen kone, joten liekö oikea käsi toiminut tietämättä millaisia ympäristöselvityksiä vasemmalla on ollut hallussaan – tai eikö sitä kiinnostanut. Maanantaina syyttäjä kertoi nostavansa syytteitä kaupungin työnjohtoa ja esimerkiksi metsäkoneenkuljettajaa kohtaan ympäristön turmelemisesta Stansvikissa. Osaltaan prosessi voi kannustaa jatkossa tarkempaan luontoarvojen punnintaan.
Ongelman ydin on juuri siinä, jos ympäristöarvoja ei tunnisteta päätöksenteossa. Jos järjestelmässä voi käydä niin iso virhe, että selvitetyt suojeluarvot unohtuvat, miten minkään päätösten lainmukaisuuteen voi ylipäätään luottaa?
Toisaalta tämä vaikuttaa olevan maan tapa. Luontoa tuhoavia päätöksiä tehdään Suomessa jatkuvasti ja vain osalle niistä riittää kansalaisaktiiveja, jotka kirjoittavat valituksia, keräävät adresseja ja tarvittaessa vaikka pysäyttävät metsätyökoneita maastossa – ja sitten jännittävät oikeudessa, näkeekö tuomioistuin toiminnan oikeutettuna.
Yleensä ei, mutta tällä kertaa käräjäoikeuden tuomio on kansalaisaktivismin kannalta rohkaiseva. Käytännössä oikeus tunnusti kansalaisten oikeuden viime kädessä valvoa sitä, että luontoa suojaavia säädöksiä noudatetaan ja tarvittaessa puuttua laittomaan toimintaan.
Vaikka oikeus ei tätä arvioinut, oikeastaan poliisin olisi pitänyt keskeyttää hakkuut, ei niitä vastustavaa mielenosoitusta.
Kaksi asiaa olivat Stansvikin kohdalla ratkaisevia:
1. Luontoarvo, noro, oli laissa suojeltavaksi määrätty ja välittömässä vaarassa.
2. Kaikkia muita keinoja tuhon estämiseksi oli käytetty menestyksettä.
Syntyi pakkotila, jossa poliisin käskyjen tottelematta jättäminen oli tarpeen ja kokonaisuutena arvioiden puolustettavaa.
Jatkossa tällaisen pakkotilan aiheuttavan suojelun määritelmään tulee kohdistumaan yhä suurempaa mielenkiintoa.
Esimerkiksi ilmaston kuumentamisen estämistä ei ole toistaiseksi pidetty hyväksyttynä syynä kansalaistottelemattomuudelle. Ei, vaikka ilmastolaki vaatii Suomea olemaan hiilineutraali jo kymmenen vuoden päästä, eivätkä viranomaiset ole ryhtyneet tavoitteen edellyttämiin välittömiin lisätoimiin.
Tuomio on rohkaiseva osoitus oikeudesta luonnonsuojeluun kiihtyvien ympäristökriisien aikana. Ympäristökriisit etenevät, ja niiden vaikutukset muuttuvat yhä konkreettisemmiksi myös meille suomalaisille. Samalla niiden vastustaminen käy yhä tarpeellisemmaksi.
Käräjäoikeus kuvaa aktivistien toimintaa Stansvikissa: ”Teko on ollut tarpeellinen, puolustettava sekä oikeutettu”. Kansalaisten vastarinta luonnon puolesta ei näytä laantuvan, joten edessä on epäilemättä vielä vastaavia oikeudenkäyntejä.
