Teksti Antti Rautiainen

Miksi Pussy Riotista tuli ilmiö?

17. elokuuta Pussy Riot -yhtyeen kolme tunnettua jäsentä saivat Moskovassa kahden vuoden vankeustuomiot ”huliganismista”. Mietin pitkään, voisiko minulla olla mitään sanottavaa aiheesta, josta on sanottu jo lähes kaikki mahdollinen. Mutta sekä tapauksen juridinen puoli että ilmiöksi kasvaneen tukitoiminnan laajuus antavat aihetta pohdintaan.

”Huliganismi” on neuvostoliittolaisen oikeustieteen keksintö – tietääkseni missään muualla kuin entisen Neuvostoliiton alueella ei tunneta vastaavanlaista rikosta. Neuvostoliiton rikoslakiin pykälä ilmaantui vuonna 1922, ja se ajoi useampaa tarkoitusta. Ensinäkin sen oli tarkoitus paikata tyhjältä pöydältä kehitetyn oikeuskäytännön reikiä luomalla laki, jota voi soveltaa aina kun sopivaa pykälää ei löydy. Neuvostovallan alkuvuosina huliganismista tuomittiin esimerkiksi pahoinpitelijöitä, ilkivallan tekijöitä, kadulla möykänneitä ja lähentelijöitä.

Kysymyksessä oli mielenkiintoinen innovaatio, koska se loi uudenlaisen oikeussubjektin, joka saattoi esiintyä asianomistajana: yhteiskunnan. Huliganismi ei ole rikos yksilöä, ei valtiota, ei kansanryhmää eikä ympäristöä, vaan yhteiskuntaa vastaan. Neuvostoliiton oikeustieteelle myös teon motivaatio oli tärkeämpi seikka kuin perinteiselle eurooppalaiselle, joka yleensä pyrkii arvioimaan vahinkoja materiaalisesti ja määrittelee seuraamuksen tämän mitan perusteella. Huliganismi on rikos ilman järkevää syytä – tekijä ei esimerkiksi pyri hyötymään siitä materiaalisesti. Oikeastaan kyseessä on rikos järkeä vastaan, ja ehkä tässä paistavat läpi marxilaisuuden hegeliläiset juuret – Hegelille järki ja valtio olivat sama asia.

Stalinin kuoltua päätettiin luopua erilaisten valtiorikossyytteiden rutiininomaisesta käyttämisestä toisinajattelijoita vastaan. Ilmeisesti eliitti ymmärsi, että jatkuva sisäisten vihollisten etsiminen ja löytäminen tuhoaa ennen kaikkea sitä itseään. Sen sijaan toisinajattelijat päätettiin leimata irrationaalisiksi sekopäiksi, ja huliganismi-pykälästä tuli keskeinen ase toisinajattelijoita vastaan.

Neuvostoliiton hajottua rikoslainsäädäntöä liberalisoitiin, ja huliganismi siirrettiin järjestyslainsäädännön piiriin, kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Järjestyslain ”lievä huliganismi” -pykälää käytetään edelleen mielenosoituksia vastaan, mutta maksimirangaistus on vain viisitoista päivää vankeutta tai 2 500 ruplan sakko. Rikoslain huliganismi-pykälän (§213) teonkuvaus täyttyy vain jos on käytetty asetta, tai huliganismi on tehty tarkoituksena lietsoa ”poliittista, ideologista, kansallista, uskonnollista tai rotuvihaa tai vihaa sosiaalista ryhmää vastaan”. Koska aseita ei oltu käytetty, tuomari Marina Syrovan oli käytettävä suuren osan tuomion perusteluista sen todistamiseen, että Pussy Riot oli todella lietsonut ortodoksiuskonnon vastaista vihaa. Ja juuri tämän ryhmän jäsenet pyrkivät kiistämään loppulausunnoissaan.

Itse asiassa viharikoslainsäädännöstä on tullut yksi merkittävimmistä Venäjän opposition vastaisista lyömäaseista, koko rikoslain ”äärijärjestöjen” vastainen pykälä 282.1 perustuu ”ekstremismin” määrittelyyn kiihottamisena kansanryhmää vastaan. Pykälän 213 teonkuvaus ei edellytä täyttä älyvapautta, mutta varmuuden vuoksi tuomari pyrki myös kyseenalaistamaan kaikkien kolmen syytetyn mielenterveyden, vaalien 1920-luvun hegeliläis-marxilais-leninististä ideaa rikoksista järkeä vastaan.

Kun mietin, mistä johtaa kansalaistottelemattomuudesta annettujen ehdottomien tuomioiden käytäntö, tuntuu minusta hieman kuten pastori Martin Niemölleristä, joka kertoi miten natsit tulivat ensin hakemaan sosialisteja, sitten ammattiyhdistysaktivisteja ja sitten juutalaisia. Uudella Venäjällä ensimmäisenä vankilaan kansalaistottelemattomuudesta päätyivät kansallisbolshevikit, joille annettiin viiden vuoden tuomiot elokuussa 2004 tehdystä terveysministeriön väkivallattomasta valtauksesta.

En silloin kampanjoinut heidän puolestaan. Puolustuksekseni voin sanoa, että uskoin Venäjällä olleen vakavampiakin ongelmia, kuten tšetšeenisiviilien katoaminen jäljettömiin armeijan miehistönkuljetusvaunujen matkaan, simputuskuolemat armeijassa, riippumattomia ammattiyhdistyksiä tuhoava työlainsäädännön reformi ja kiihtyvä rasistinen väkivalta. Eivätkä näiden kansallisbolshevikkien puolesta kampanjoineet myöskään Amnesty International, The Guardian tai Madonna. Kansallisbolshevikit olivat oikeastaan kaikkea sitä, mitä Pussy Riot ei ole – tyylittömiä, pääosin miehiä (tai rumia naisia), demokratiaan vihamielisesti suhtautuvia ja tyhmiä – heiltä et kuule sitaatteja Žižekiltä etkä referenssejä postkolonialistisen feminismin suuntaan. Ei siis mikään ihme, että heidän kohtalonsa kiinnosti vain harvoja. Mutta juuri heitä vastaan tehtiin ne lain tulkinnan linjanvedot, jotka veivät Pussy Riotin nyt vankilaan.

Oleg Kašin kirjoittaa melko tyhjentävästi siitä, miksi Putin haluaa nyt osoittaa olevansa nimenomaan rumien, tyhmien ja tyylittömien puolella Pussy Riotia vastaan. Itse en tosin usko, että Pussy Riotin suhteessa kyseessä olisi mikään hiottu suunnitelma – pikemminkin systeemi valuu inertian voimin, noudattaen linjaa joka valittiin jo kansallisbolshevikkien kanssa.

Eräisiin länsimaihin verrattuna tuomiolinja on kuitenkin humaani. Yhdysvalloissa annettiin 1980-luvulla pahimmillaan 18 vuoden pituisia tuomioita risteilyohjuksia vasaroilla ja iskuporakoneilla vaurioittaneille Ploughshares-liikkeen aktivisteille. Bradley Manningia odottaa jotain paljon pahempaa. Eric McDavid tuomittiin lähes 20 vuodeksi vankilaan toteutumattomista, FBI:n soluttautujan johdolla tehdyistä suunnitelmista tehdä sabotaasia ympäristön puolesta. Mutta ehkä on hyvä, että liberaalit kaivavat malkaa toisen silmästä, vaikka kieltäytyvätkin näkemästä sitä omassaan.

Moni Pussy Riotin tukija taisi vetää herneen nenäänsä Vadim Nikitinin kolumnista The New York Timesissä, jossa hän pelottelee Pussy Riotin ”kovavasemmistolaisella” politiikalla. Itse olin kuitenkin iloinen, että edes yksi liberaali myöntää, ettei Pussy Riotissa ole kyse mistään yksinkertaisesta demokratia- ja ihmisoikeudet – nössöilyistä, vaan Putinin ohella vastustetaan myös kapitalismia.

Venäläisten aktivistien on syytä toivoa, että Venäjän ja länsimaiden suhteet pysyvät viileinä mahdollisimman kauan. Jos Espanjan poliisi antaa sinulle sähköshokkeja, Italian carabinierit pieksevät sinut koomaan tai sinua uhkaa 500 vuoden tuomio Yhdysvalloissa väkivallattomista poliittisista tietojenkäsittelyrikoksista, turvapaikkaa tarjoaa korkeintaan Ecuador. Liberaalien kiinnostus loppuu heti, jos Kreml onnistuu uskottelemaan heille, että aktivistit tosiaan ovat ”terroristeja” ja ”ekstremistejä”.

Onko tuomio sitten taas yksi todiste siitä, että Venäjä on väistämättömästi luisumassa kohti natsistalinismia? Tämä tuomio ei ole, koska se on linjassa niiden tuomioiden kanssa, joita väkivallattomasta kansalaistottelemattomuudesta on annettu jo seitsemän vuoden ajan. Muilla alueilla on otettu takapakkia, mutta toisaalta myös vaalijärjestelmää muutettiin edustavampaan suuntaan viime talven vaalivilpin vastaisten mielenosoitusten seurauksena, ja Putinin aikanaan perumat suorat kuvernöörinvaalit palautettiin. Minä ja kaverini Moskovassa olemme odottaneet Venäjän luisumista fasismiin siitä lähtien, kun Putinista tuli pääministeri syksyllä 1999, mutta syöksykierteen sijaan olemme nähneet luovimista ja siksakkia, ja uskon että meininki jatkuu samalla vaappuvalla linjalla edelleenkin niin kauan kuin öljyä ja kaasua riittää.

Venäjän vallanpitäjille on varmasti ollut ikävä yllätys, kuinka laajasti länsimaiden kulttuurieliitti on ottanut Pussy Riotin asian omakseen. Tällä tulee varmasti olemaan enemmän vaikutusta Venäjällä kuin millään poliittisilla protesteilla ulkomailla olisi, mutta vasta kuukausien tai vuosien viiveellä. Toistaiseksi Levada-keskuksen kyselytutkimuksen mukaan alle 12 prosenttia venäläisistä suhtautuu Pussy Riotiin yhtään myönteisesti (tuntee joko ”kunnioitusta”, ”sääliä” tai ”ei mitään kielteistä”), kun taas 51 prosenttia suhtautuu kielteisesti (tuntee joko ”ärsytystä”, ”vastenmielisyyttä” tai ”ei mitään myönteistä”), ja viime kädessä Putinille on merkitystä vain ”kansan” mielipiteellä.

Miksi Pussy Riotista on sitten tullut niin suuri ilmiö? Ehkä heissä on jotain vähän kaikille – pasifisteihin vetoaa väkivallattomuus, punkkareihin tyyli, feministeihin sanoma ja heteromiehiin Nadja Tolokonnikova. Kulttuurimme ehkä rakastetuin myyttihän on, että musiikilla on yhteiskunnallista merkitystä, vaikka ei sillä ole. Esimerkiksi Suomen hiphopin kärkikaartista Steen1 tukee SKP:tä, Iso H anarkismia, Asa ja Paleface jotain sinne samaan suuntaan, mutta SKP:n ja anarkismin yhteiskunnalliseen merkitykseen tämä ei ole vaikuttanut mitenkään. Siitä huolimatta että Pussy Riotin musiikkia ei juuri kukaan pysty kuuntelemaan, voimme kuvitella että kapitalismin jo 20 vuotta sitten täysin itseensä integroima Riot Grrrl -kuvasto on se, joka pelotti systeemiä.

Sanoudun kuitenkin irti Virpi Salmesta, koska Pussy Riotin tapaus osoittaa myös miten rekuperaatio voi kääntyä itseään vastaan. Jos ”vaihtoehtoinen” populaarikulttuuri kertoo meille tarpeeksi kauan edustavansa vapautta, joku voi lopulta uskoa sitä. Pussy Riot otti tämän viestin harvinaisen vakavasti, minkä ansiosta Venäjällä on nyt ensi kertaa sitten Perestroikan aikojen valtakunnallisesti tunnettu antiautoritaarinen ja sosialistinen liike.