Teksti Evi Ekroos

Ole se muutos, jonka tahdot nähdä maailmassa tapahtuvan.

Vuosi on vaihtunut ja Pakau Penkunkin kylässä puhaltaa uudet tuulet. Valkoihoiset eli tubabit ovat kotiutuneet kylään ja alkaneet pikku hiljaa todella tuntea sen ihmiset ja tavat omakseen. Kulttuurien yhteentörmäyksiltä ei ole vältytty, mutta paikallisten sanoin Tankan tankan, askel askeleelta, on kaksi täysin erilaista kulttuuria ja elämäntapaa tulleet tutuiksi toisilleen.

”Ei tosiaan ole helppoa yhtäkkiä sopeutua elämään teidän kanssa”, kiteytti eräs kyläläinen kuukauden yhteiselon jälkeen. Siihen mielipiteeseen on varmasti jokaisen tubabinkin helppo yhtyä.

Projektin eteenpäin vieminen ei ole vaatinut vain lukuisia hikisiä työtunteja pellolla, ja loputonta paperisotaa toimistoissa, vaan ennen kaikkea avautumista ihan kokonaan uudelle tavalle elää ja katsoa maailmaa. Tuleminen osaksi pientä tiivistä kyläyhteisöä Afrikassa on ollut tähän asti koko avustusprojektin haastavin, mutta myös antoisin osa. Se on avannut ainakin omat silmäni sille, minkälaista apua veljeni ja siskoni Afrikassa ovat vailla, ja minkälaista apua itse tarvitsen elääkseni kokonaisvaltaista ja eheää elämää.

Sanomattakin lienee selvää, ettei paikallisilla ole tällä aineellista hyvinvointia, suurin osa ihmisistä on köyhiä ja kamppailee päivittäin elättääkseen perheensä. Siitä huolimatta ihmiset kylässä ovat pääosin onnellista, täynnä iloa ja elämää. Kun ei ole varaa valita, ei myöskään ole varaa valittaa.

”Mitä ei voi muuttaa, siitä pitää nauttia”, on monen paikallisen motto, kantava voima elämässä eteenpäin. Kaikesta mitä luoja suo ollaan kiitollisia, silloin elämä on kivaa, ei kärsimystä. Jokainen päivä on plussaa, ei miinusta. Lähes kolmen kylässä vietetyn kuukauden jälkeen voin rehellisesti sanoa tuntevani, etten ennen tätä kokemusta ole tiennyt elämästä oikeastaan mitään. On kuin se olisi juuri alkanut alusta.

Kuten kai aina alussa, kaikki on uutta ja jännittävää, ja kaikesta oppii. Kuukausi sitten asetuin asumaan paikalliseen perheeseen saadakseni mahdollisimman laajan ja syvällisen kokemuksen siitä, mitä on arki tässä kulttuurissa ja yhteisössä, johon olen tullut tarjoamaan apuani. Siitä lähtien on koko elämäni ollutkin yhtä loputonta muutosta ja kuperkeikkaa. Välillä kieritään ehkä vinoon, mutta eteenpäin mennään vauhdilla ja hauskaa on! Lähes kaikki mitä maailmasta ja elämästä olen ennen ajatellut, on kääntynyt päälaelleen. Nykyään minutkin voi löytää iloisena pyykkivuoren ja pesuvadin ääreltä, eikä pesukoneen hurinaa ole edes ikävä.

Arki on täynnä pieniä askareita, joiden hoitoa säestää iloinen puheensorina, laulu ja lasten leikki. Illat vietetään nuotiolla istuen, ja vaikkei yhteistä kieltä juurikaan ole, puhetta ja naurua silti riittää. Voin olla sataprosenttisen varma siitä, että olen tullut oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan, ilman, että kenenkään tarvitsee sitä sanoa. Ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne on sanojen tuolla puolen.

Itselleni ystävyys kyläläisten kanssa on ollut koko reissun suurin voimavara, ja kenties minulle koko avustusprojektissa mukana olemisen tarkoitus. Saavuin tähän pieneen kyläpahaseen monien mutkien ja haasteiden kautta, auttamaan ja rakentamaan koulua, ja sain lahjaksi elämän. En tiedä ketä kuvittelin tulevani tänne auttamaan, mutta apu jota olen paikallisilta saanut, on jotain, minkä suuruutta on mahdotonta mitata rahassa tai kuvata sanoin. Ihmiset täällä ovat elämäntyylillään ja asenteellaan näyttäneet, miten iloita elämän perusasioista, olla onnellinen ja kiitollinen vain koska saa elää elämää ja pysyä terveenä.

Elämä paikallisessa perheessä on suonut minulle suuren oppitunnin jakamisesta, avoimuudesta ja yhteisöllisyydestä. Yksin kukaan ei ole mitään, yksilö on tärkeä vain sen ollessa osa jotakin suurempaa. Ennen ”minua”, tulee aina ”me”, ja se antaa elämälle tarkoituksen, suo onnen ja ilon nauttia joka hetkestä, jonka voi jakaa yhdessä muiden kanssa. Perhe on ihmisille kaikki kaikessa, kaikki on kaikille jaettavaksi, ja mahdolliset ongelmat ratkaistaan aina ihmisten kesken, ei yksin miettimällä.

”Jos tahdot olla onnellinen, älä ajattele liikaa”, neuvoo perheen isäntä, jonka mielestä liika ajatteleminen on länsimaalaisen ihmisen suurin ongelma. ”Ajattelemalla luot vain lisää ongelmia, uskolla ja kärsivällisyydellä voit ratkaista kaikki maailman ongelmat.” Nämä elämänohjeet ovat kaikille apupakulaisille kultaakin kalliimpia, sillä juuri uskoa ja kärsivällisyyttä on matkan varrella koeteltu eniten.

ApuPaku perheen matka Gambiaan oli kivikoita täynnä, ja haasteita projektin toteuttamisessa on riittänyt perille päästyäkin.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan rakennusprojektin pitäisi olla jo pitkällä, ja koulun viimeistä silausta vaille valmis, mutta tähän asti suurin osa ajasta on mennyt virallisia asioita hoitaessa, lupia hakiessa ja byrokratian harmaan kiven läpi puskiessa. Tällä hetkellä rakennukselle kaivetaan perustuksia, ja rakennustyö tulee varmasti viemään vielä useamman kuukauden. Monen vapaaehtoistyöntekijän on pitänyt palata kotiin jo ennen kuin varsinainen työ on edes päässyt kunnolla alkamaan, mutta kuten maailma on matkalaisia ojentanut: elämä ei aina etene suunnitelmien mukaan, ja enemmän sääntö kuin poikkeus näyttäisi olevan se, että kaikkien odotusten ja ennakkokäsitysten on murskaannuttava ennen kuin mitään todellista voi syntyä.

Vaikka varsinainen koulunrakennusprojekti eteneekin hitaasti, tapahtuu ApuPakun maalla silti paljon muutakin. Pellolla viljellään banaaneita ja vihanneksia kaikkien yhteiseen käyttöön, ja ensimmäinen perinteiseen paikalliseen tapaan rakennettu mutatalo on melkein valmis, ainoastaan katto puuttuu. Tässä talossa olisi vierailijoiden ja vapaaehtoistyöntekijöiden tarkoitus tulevaisuudessa majoittua, ApuPaku toivottaakin kaikki vapaaehtoiset tervetulleeksi auttamaan pellolle ja asumaan uuteen kotiin.

Apuvoimia Suomesta odotellessa on työtä pellolle helpottamaan hankittu aasi, joka tämän blogin sponsoroimana, on saanut kunniakseen kantaa nimeä Voima. Voimalle kiitos, työskentely pellolla on nyt huomattavasti mielekkäämpää, ja yöllä voi uneksia muustakin kuin 20 litran vesiämpäreiden kanniskelusta.

Peltotöiden lisäksi, myös esikoulun pitäminen kylän lapsille on aloitettu, vaikka varsinaista opetustilaa ei vielä olekaan. Aamuisin lapset kerääntyvät pihalle opettelemaan numeroita ja aakkosia, sekä laulamaan ja leikkimään yhdessä apupakulaisten kanssa. Halu oppia uutta on kova, ja parhaimmillaan aamuisin on yhteen kerääntynyt jopa 70 lasta. Välillä sedät ja tädit apupakutiimistä ovatkin olleet helisemässä, mutta paikallisten avustuksella on tunnit onnistuttu viemään kunnialla läpi.

Ennen kuin ensimmäistä koulun seinääkään on siis saatu pystyyn, on oppiminen jo aloitettu. Kylän lapset laulavat aakkosia aina tubabin nähdessään, ja tubabit itsekin ovat saaneet aimo oppitunnin elämältä itseltään: ennen kuin on mahdollista auttaa muita, on autettava itseään.

Vieraaseen kulttuuriin on uskallettava sukeltaa syvälle, jos sitä tahtoo ymmärtää, ja vain todellinen ymmärrys ihmisten välillä voi tehdä maailmasta paremman paikan elää. On oltava se muutos, jonka haluaa nähdä maailmassa tapahtuvan. Elämä Pakau Penkun kylässä on ollut minulle sysäys tähän muutokseen, ja uskon siitä olevan enemmän apua kuin yhdestäkään keräyslippaaseen antamastani lantista tai edes pellolle kaivamastani kuopasta.

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt tuntikausia löytääkseni sanat, jolla kuvata kokemustani, ja rohkaistakseni ihmisiä lähtemään mukaan vapaaehtoiseksi matkalle omaan itseen, avaraan maailmaan, jonka olemassaolosta ei ehkä ole tietoakaan, mutta lopulta tyydyn vain toteamaan: Sitä mikä avaa ihmisten sydämiä, on mahdotonta ilmaista sanoin. Se on jotakin, jonka voi kokea, kun upottaa jalkansa ja kätensä syvälle mutaan ja ponnistaa ylös rakentaakseen mudasta itselleen kodin. Se on oikeaa elämää, ja elämän koulu on se tärkein koulu!