Keskiviikkokolumni
Keskiviikkokolumneja kirjoittaa Voiman toimitus.
Olisi rajua tehdä näytelmä itsevaltiutta haikailevien moukkien hallitsemasta maailmasta.
Käsikirjoittaisin näytelmäni Kun tekno-oligarkit murskasivat demokratian helvetin esikartanoksi, jossa valtiaat väittävät kannattavansa yksilön vapauksia toisin kuin vihollisiksi mieltämänsä ihmiset, ”kommunistit”.
Vaikkei maa ole sodassa, puolustusministeri nimittää itsensä ”sotaministeriksi” päästäkseen pommittamaan toisen maan kansalaisten pikaveneitä ja haaksirikkoutuneita ihmisiä.
Toinen ministeri väittää huolehtivansa kansan terveydestä julistamalla tieteen saavutukset kuten rokotukset huijauksiksi.
Keskellä on lahjuksia haaliva, nukahteleva diktaattori, joka peittää vähä-älyisyytensä rähjäämiseen.
OSOITUKSENA KIEROSTA mielikuvituksestani kirjoitan myös teoksen, jossa vallan huipulle nousee ”isänmaallinen” porukka, joka ylpeilee kunnioittavansa kotimaata, sen kulttuuria ja perheitä. Valtiolliset hirviöt -näytelmässäni nämä alkavat vallassa ollessaan halveksia kotimaansa kulttuuriperintöä, kieltä ja taide-elämää. He satsaavat mieluummin monikansallisiin suoratoistopalveluihin kuin kotimaansa näyttämö- ja elokuvataiteeseen.
Näytelmässäni he eivät huolehdi perheistäkään, koska heidän käsityksensä valtiosta on hukassa. Heille valtio on vain puolustusvoimaa, poliisia ja autoteitä, eikä heidän valtionsa siirrä rahaa sisämarkkinoille lapsiperheitä tukemalla.
Näytelmässäni olisi edelleen fiktiivinen kodin seinien sisälle sijoittuva kohtaus, jossa perheen päänä itseään pitävä mies ilmoittaisi vastustavansa maahanmuuttoa, koska isänmaallisen miehen pitää saada hakata naisensa itse.
Suollan hirvittävää draamaa!
OLEN KUITENKIN varma, että vallanpitäjät kammoaisivat näytelmiäni enemmän kuin yleisö. Samalla uskon, ettei vallanpitäjien nihkeä suhtautuminen kulttuuriin kerro halveksunnasta vaan pelosta.
Valtaistuimella ja sen ympärillä käsikirjoittajaa, klovnia, runoilijaa ja näyttelijää pelätään, koska nämä saattavat kertoa johtajien olevan alastomia ja omahyväisiä ihmisiä.
Pommien alla ihmisillä on halu tavata toisiaan.
RAUHAN VALLITESSA on helppoa kritisoida päättäjiä. Sodassa kulttuuri lentää roskikseen ja tilan valloittavat kovat arvot. Iltaisin istutaan kutomassa sukkia rintamalle eikä rampata teatterihuveissa.
Väärin.
Ukrainalainen filosofi Volodymir Jermolenko kertoi syyskuussa Krakovassa, miten Ukrainassa suuret teatterit ja pienet baarit ovat illasta toiseen täynnä ihmisiä. Käydään katsomassa näytelmiä, kuuntelemassa lausuntaa ja täytetään kirjamessujen hallit.
Iso joukko kuunteli, kun Jermolenko analysoi, mistä yleisöryntäykset johtuvat.
Sodasta tietenkin. Pommien alla ihmisillä on halu tavata toisiaan. Ja taiteiden kaipuu ja etiikka ovat ratkaisevia: etulinjassa kuollaan maan kulttuurin ja vapauden puolesta, joten kotirintamalla näytetään, että näitä asioita arvostetaan.
Jermolenko perusteli myös, miksi tarvitaan nimenomaan fiktiota. ”Kun toimittaja kirjoittaa ihmisestä, joka on menettänyt pommituksessa lapsensa ja puolisonsa, se on karmeaa todellisuutta. Mutta taiteessa kirjoittaja voi pohtia miltä ihmisestä todella tuntuu.”
Puolalainen nobelisti Olga Tokarczuk sanoi Krakovassa haluavansa kirjoittaa feminismistä ja ekologiasta – asioista, joista rautaesiripun takana Puolassa vaiettiin. Hänen tapansa kirjoittaa niistä on piilottaa tarinaa mystiikan verhon taa. Niin tekstit ovat monitulkintaisia. Lukija voi omaksua ne helpommin, kun ne avautuvat hitaammin kuin julma todellisuus.
Kirjoittaessani näytelmät Kun tekno-oligarkit murskasivat demokratian ja Valtiolliset hirviöt otan oppia Tokarczukilta ja Jermolenkolta. Saan fiktion keinoin ilmaistua asioita, joita journalismi ei voi käsitellä.
Kirjoittaja on Voiman toimittaja ja Voiman Teatteriliitteen päätoimittaja. Kolumni on myös Voiman 9/2025 välissä ilmestyvän Teatteriliitteen pääkirjoitus.
