Lukuaika: 5 minuuttia

Miniarviot: Rakkautta ja anarkiaa 2021

Annette (Ranska 2021)

Postikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Avin ilouutisten myötä Rakkautta ja anarkaa toteutuu lähes varmasti suunnitellusti. Helsingissä 16.-26.9. järjestettävä 34. R&A suorastaan pursuaa maailman parhaita elokuvia, vaikka on pakko myös todeta, että varmasti koronan eri vaikutuksista johtuen sieltä myös puuttuu erinomaisia elokuvia. Ehkä ne esitetään ensi vuonna R&A:ssa tai Seasonissa, kun (vai jos?) levityskuviot selkiytyvät siihen mennessä. Joka tapauksessa nyt jos koskaan on tilaisuus tukea elokuvakulttuuria ostamalla lippuja ja tietysti pysymällä kotona sairastumisen iskiessä.

Alta löytyvät miniarviot pohjaavat pitkälti blogissa aiemmin julkaistuihin teksteihin, mutta mukana on myös uusia tekstejä.

Annette (Ranska 2021)

Annette 

Festivaalin avaa Leos Caraxin hämmentävä musikaali Annette, jossa Adam Driver ja Marion Cotillard näyttelevät pääosia. Se oli Cannesissa odotuksiin nähden pienoinen pettymys. Raskaaksi tulevan taiteilijapariskunnan suhteesta kertova elokuva on paikoitellen hullaannuttava, lähes koko ajan vieraannuttava, synkkä ja myös paikoitellen absurdin hauska.

Driverin esittämän aviomiehen hahmo on stand up -koomikko, jonka esitykseen kuuluu alfaurosmaista raivoa ja toisaalta hämmentävän tarkkanäköstä pohdintaa. Juuri ketään yleisössä ei naurata uraansa esitys kerrallaan tuhoavan koomikon jutut, mutta onneksi hänen vaimonsa on menestynyt oopperalaulaja.

Tarinan kaari tuntuu jotenkin hapuilevalta. Se ei tunnu samalla tavalla henkilökohtaiselta kuin Holy Motors. Ehkä osasyynä on se, että käsikirjoituksesta vastaavat muusikkoina paremmin tunnetut Maelin-veljekset, joiden rockyhtye Sparks on säveltänyt myös elokuvan musiikin. Elokuva oli myös alun perin heidän ideansa, johon Carax liittyi myöhemmin mukaan. Sopassa on saattanut olla liian monta kokkia, mutta toisaalta Caraxin etäännyttävä tyyli saa kylmään materiaaliin mustaa huumoria. Jonkin verran myös ilmeistä mediasatiiria julkkispariskunnan uutisointiin liittyen.

Kaikesta tästä huolimatta pidin elokuvasta ja vaikka siitä tulisi Caraxin uran suurin floppi, niin haluan silti ehdottomasti nähdä sen uudelleen. Eritoten haluan nähdä julisteen myrskykohtauksen uudelleen, sillä sen yliampuvassa melodramatiikassa oli jotain tuliomaista.

Bad Luck Banging or Loony Porn ( Iso-Britannia, Kroatia, Luxemburg, Romania, Sveitsi, Tšekki 2021)

Bad Luck Banging or Loony Porn

Kultaisen karhun pokanneen Radu Juden elokuva on kokeellinen tuokiokuva Bukarestista koronan keskellä maskeineen kaikkineen ja diktatuurin vaikutuksia nykyhetkeen tutkiva elokuva naisopettajasta, jonka seksivideo leviää netissä oppilaiden vanhemmille saakka. Jude pyörittelee monia elementtejä, mutta en tiedä aukeniko historian vaikutus Romanian nykyhetkeen täysin. Hc-seksivideolla alkava elokuva on suhteellisen hauska satiiri kaksinaismoraalista, mutta M.A. Nummisen kappaleeseen päättyvän elokuvan vitsit alkavat jossain vaiheessa toistaa itseään.

Bergman Island

Tony (Tim Roth) ja Chris (Vicky Krieps) saapuvat Fårön saarelle residenssiin, jonka aikana Chris kirjoittaa treatmentia tulevaan elokuvaansa. Stig (Stig Björkman) ja Bergman-keskuksen johtaja illallistavat pariskunnan kanssa, ja he keskustelevat Bergmanin monimutkaisesta perinnöstä. Tony käy Bergman-safarilla – jossa kierretään bussilla ympäri Fåröta ja esitellään Bergmanin kuvauspaikkoja – ja Chris vierailee Bergmanin talossa. 

Fårön taiasta tarttuu jotain elokuvaan, mutta Mia Hansen-Løven Bergman Island lähtee vasta kunnolla lentoon, kun Chris alkaa kertoa käsikirjoituksensa tarinaa Tonylle. Fårölla kuvattu elokuva elokuvan sisällä on tyyliltään täysin erilainen alun kanssa ja se kuvaa Amyn (Mia Wasikowska) yhä vaikeammaksi muuttuvaa salasuhdetta Josephiin (Anders Danielsen Lie).

Olivier Assayasin kanssa pitkään yhdessä olleen Hansen-Løven elokuvat ovat siitä jänniä, että ne muistuttavat paljon hänen entisen puolisonsa töitä, mutta viime vuosina hän on mennyt Assayasista ohi. Tai ainakin Bergman Island käsittelee syrjähyppyä kiinnostavammin kuin Assayasin Rivien välissä (2018).

Bergmanista käytävät keskustelut eivät ole ehkä äärimmäisen syvällisiä, mutta sentään niissä tulee puheeksi Bergmanin heikkoudet ihmisenä ja loppuvuosien henkinen epätasapaino. Saarelle saapumista kuvaavasta jaksosta jää ehkä sittenkin liikaa Fårön matkailumainoksen maku, vaikka se ei juuri himmennä elokuvan myöhempiä ansioita.

Elokuvassa mainitaan Bergmanin teoksista mm. Intohimo (1969) ja Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973), jotka molemmat liittyvät ainakin osittain Bergman Islandin tapahtumiin. 

Introduction (Etelä-Korea 2021)

Introduction

Hong Sang-soo on lievästi sanottuna tuottelias elokuvaohjaaja. Vuonna 2017 Hongilla oli kaksi elokuvaa Cannesissa (yksi kilpasarjassa, ja yksi sen ulkopuolella) ja yksi Berliinin kilpasarjassa. Eikä koronakaan varsinaisesti pysäyttänyt tahtia. Viime vuonna Berliinissä palkittu ohjaaja on jälleen Berliinin kilpasarjassa. Tosin tällä kertaa elokuva on hieman lyhyt, vain kuusi minuuttia yli tunnin.

Introductionissa nuori mies käy tapaamassa isäänsä, tyttöystäväänsä ja äitiään kolmeen osaan jaetussa kertomuksessa. Elokuva muistuttaa aika paljon juuri 2017 Berliinissä ollutta On the Beach at Night Alonea, sillä mies matkustaa tyttöystävänsä perään Saksaan ja elokuvassa ollaan myös rannalla. Myös alkoholia kulutetaan runsaasti. Ranskalaislegenda Eric Rohmerin tavoin Hong kierrättää usein omaa filmografiaansa.

Elokuva käsittelee haaveista luopumista ja sukupolvien välistä kuilua. Muotialan opinnot jäävät kesken Saksassa ja Shin Seokhon esittämä päähenkilö luopuu haaveestaan ryhtyä näyttelijäksi. 

Introduction jää ehkä hieman kevyeksi kokeiluksi tuttujen elementtien pyörittelyssä, mutta suoranaisten Hong-viittauksien bongailu on paikoitellen hauskaa seurattavaa. Kiinnostavaa on myös, että vaikka elokuvan osia yhdistää näyttelemisestä haaveileva ja hieman koomiseksi hahmoksi jäävä mies, ns. sivuhahmot saavat paljon enemmän tilaa.

Memoria

Thaimaalaisen Apichatpong Weerasethakulin Memoria on ollut pitkään työn alla, sillä se mainittiin jo ohjaajan Tokio Mori Art -museossa järjestetyssä yhteisnäyttelyssä vuonna 2018. Esitetekstin mukaan elokuvan piti silloin valmistua vuonna 2019. Tilda Swintonin tuottama Kolumbiassa kuvattu elokuva on Weerasethakulin ensimmäinen englanninkielinen elokuva, joskin mukana on myös espanjaksi näyteltyjä kohtauksia.

Swinton näyttelee myös elokuvan pääosan naista, joka kuulee elokuvan alussa kovan pamauksen. Ääni alkaa vaivaamaan häntä ja muiden muisti- ja aistiharhojen ilmestyessä mukaan on pakko pohtia onko hänellä kaikki muumit ns. laaksossa. Lopulta hän pääsee rekonstruoimaan ääntä myös äänipöydän ammattilaisen kanssa, jolloin elokuvaan tulee mukaan metatasoja ja Weerasethakul leikittelee entisestään katsojan odotuksilla.

Myöhemmin siirrytään suurkaupungin vilskeestä rauhallisemmalle seudulle, ja kahtiajakoisuus toi mieleen Weerasethakulin töistä ainakin Blissfully Yoursin (2002). Surrealistisesta kaupunkiosiosta ja sen hiotusta äänisuunnittelusta muistiongelmineen tuli taas yllättävän paljon mieleen David Lynch.

Elokuva käsittelee mm. kollektiivisen ja henkilökohtaisen muistin suhdetta, mutta kyseessä on juuri sellainen teos, jota on hankala tiivistää yhden katsomiskerran jälkeen. Joka tapauksessa se oli mielestäni yksi heinäkuun Cannesin parhaimpia – ellei jopa paras.

Moon, 66 Questions 

Jacqueline Lentzoun esikoisohjauksessa käsitellään vaikeaa isä-tytär-suhdetta. Parikymppinen Artemis (Sofia Kokkali) muuttaa takaisin isänsä (Lazaros Georgakopoulos) luo Ateenaan tämän saatua halvauksen. Hän saa selville uusia puolia isästään kotihoidon aikana.

Kreikkalainen weird wave saa jatkoa, ja vaikka Lentzou on ehkä vakavampi kuin maamiehensä Lanthimos, niin selkeitä yhtymäkohtia löytyy myös. Tilanteiden absurdiutta kohottaa usein musiikkivalinnat, joista lienee syytä mainita ainakin suomalainen Bomfunk M.C.s ja Daniel Johnston.

Konstantinos Koukoulios maalailee tyylikkäitä kuvia perheen kodista, jonne tapahtumat keskittyvät. Perhedramatiikasta ja varsin tiukasti kotiympäristöön rajatuista tapahtumista huolimatta elokuva ei sentään ole mikään uusi Dogtooth (Yorgos Lanthimos, 2009). Tarot-kortteihin viittaavaa nimeä lukuunottamatta elokuva on kuitenkin suhteellisen helppotajuinen kasvutarina, mutta vinoutunut huumorintaju on silti sitä samaa Kreikan maabrändiä, josta olemme saaneet nauttia jo pitkään.

Pleasure 

Aikuisiällä pornosta ja poikaystävänsä kanssa sen tekemisestä keskustelleen Ninja Thybergin esikoiselokuvan aiheeksi valikoitui pornoteollisuus. Aito uteliaisuus aiheeseen peilaantuu myös päähenkilössä, joka on Los Angelesiin pornouran vuoksi muuttava ruotsalaistyttö.

Cannesin 2020 virallisiin valintoihin nostettu Ninja Thybergin esikoisohjaus on ehkä paremmin kirjoitettu kuin ohjattu, mutta pornoteollisuuden petollisuutta kuvaava elokuva onnistui herättämään sen verran pöhinää alkuvuonna Sundancessa ja Göteborgissa, että A24 osti sen Yhdysvaltain levitysoikeudet. Erektioita ja ahdistavia kohtauksia sisältävä elokuva ei todellakaan sovi heikkohermoisille, mutta Thyberg tuo mukaan myös feministisiä teemoja. 

Wheel of Fortune and Fantasy

Korona näkyi japanilaisen Ryusuke Hamaguchin episodielokuvassa, joka on saanut osittain inspiraationsa Eric Rohmerin varsin mainiosta niin ikään kolmeen tarinaan jakautuvasta elokuvasta Les rendez-vous de Paris (1995). Kolmannessa tarinassa tietokonevirus on pakottanut yhteiskunnan siirtymään hitaampaan elämäntyyliin (kuulostaako tutulta?) ja palaamaan kirjepostiin sähköpostin sijaan.

Hamaguchi kuvaa enimmäkseen monimutkaisia suhdekuvioita ja elokuva kuvaa uskomattoman hyvin miten tärkeää menneisyyden hyväksyminen on ja lopulta miten sattumanvaraista ihmiselämä on. Edellisen elokuvansa Asako I & II tavoin Hamaguchin fiksaatioihin (tai auteur-piirteisiin) kuuluu Hitchcockin Vertigosta tuttu rekonstruointi. Koomisista käänteistä kasvaa kolmen tarinan kautta syvällinen kokonaisuus ja Wheel of Fortune and Fantasy oli paitsi Berlinalen Screenin kriitikkotaulukon jaetulla kärkisijalla myös omia suosikkejani. 

Night of the Living Dicks (esitetään sarjassa Kotimainen kilpailu 3)

Ilja Rautsin dick pic -satiiri vinkkaa hauskasti Carpenterin They Liveen (1988), kun aurinkolasien avulla pääsee näkemään keitä ne todelliset mulkut ovat. Elokuva sisältää upeaa mustavalkokuvausta ja on melkein yhtä hyvä kuin Rautsin edellinen lyhäri.

David Byrne’s American Utopia

Byrnen 10. sooloalbumin tiimoilta järjestettyjen Broadway-esitysten taltiointina elokuva ei välttämättä ole samalla tavoin mullistava kuin Stop Making Sense (1984), mutta vimmaltaan se on samaa luokkaa. Viimeistään Byrnen välispeakien muuttuessa yhä poliittisemmiksi alkaa selkeytyä, miksi juuri Spike Lee on ohjannut elokuvan. Vuoden 2020 BLM-mellakoihin liittyvän Janelle Monáen protestilaulun cover-version aikana voi tarvita jo nenäliinoja. Koronan alettua olen nähnyt satoja elokuvia kotona, mutta tämä on silti ainut, jonka olen nähnyt jo kahdesti kokonaan.

 

The Nowhere Inn

Guled ja Nasra

Hytti nro 6

Kommentoi Facebookissa