Tämän vuoden Rakkautta ja anarkiaa alkaa kutkuttavissa tunnelmissa, mutta matkustusrajoitteiden vuoksi matkakuumeesta kärsiville on tarjolla maisemia ainakin Etelä- Koreasta, Venäjältä, New Yorkista, Portugalista, Teneriffalta, Islannista, Las Vegasista, Palestiinasta, Chilestä ja Kreikasta.

Kirjoitin muutamasta elokuvasta festivaalin katalogiin, joten saatan olla jäävi suosittelemaan yhtään mitään, mutta kuulun niihin harvoihin yli 20 elokuvaa ohjelmistosta jo ennakkoon nähneisiin, joten tämän listan jättäminen väliin olisi varsin itsekästä. (Valtaosa teksteistä pohjaa jo aiemmin blogissa esiintyneisiin teksteihin.)

Alta löytyy joka tapauksessa 20 suosikkiani paremmuusjärjestyksessä.

The Woman Who Run

Hong Sang-soon draama-komediassa ohjaajan luottonäyttelijä Kim Minhee esittää pääosaa, Gamheeta, joka käy tapaamassa kahta ystäväänsä ja kohtaa sattumalta kolmannen Fall in -kahvilan ja sen elokuvateatterin takahuoneessa.

Hongin elokuvat perustuvat pitkälti eri rakenteilla leikkimiseen ja toistoon. Gamhee kertoo surkutellen useammalle ystävälleen, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on erossa käännöstöitä tekevästä miehestään — hieman koomisena käänteenä lopulta hän alkaa pohtia mitä on rakkaus. Kahdella kolmesta tapaamisesta syödään paloiteltuja omenia ja kahdesti Gamhee tuijottaa ovisummerin monitorin avulla yön yksinäisiä kulkijoita, joita he itse nimittävät hyypiöiksi.

Hong satirisoi ihmisten paradoksaalisia puolia ja epäjohdonmukaisuuksia lähes koko elokuvan ajan (elokuvaa voisi kuvailla hienovaraiseksi farssiksi), mutta ehkä parhaiten sitä ilmentää ensimmäisen keskustelun ajautuminen Gamheen kasvavasta halusta syödä lihaa siihen, että oikeastaan hän haluaisi ryhtyä kasvissyöjäksi. Pian ovikelloa soittaa kohtelias, mutta sinnikäs naapuri, joka valittaa siitä, että Gamheen kanssa illallistavat Youngsoon ja Youngji ruokkivat riesaa aiheuttavia kulkukissoja (“we call them robber cats for a reason”). Youngsoon vastaa, ettei oikein tiedä mitä hän voi tehdä, koska kissatkin ovat tärkeitä.

Kulkukissoja voi myös verrata ei-toivottuihin vieraisiin, jotka keskeyttävät naisten illalliset. Ironisesti toki ihmiset kohtelevat eläimiä (kissojen lisäksi elokuvan avaa kuva Youngsoonin pihan kanoista) paremmin kuin ihmisiä, vaikka ne kelpaavat toki myös lautaselle.

Hongin itsekritiikkiä tai leikittelevää piikittelyä voi kuulla siinä miten naiset puhuvat menestyneistä taiteilijapuolisoistaan. Kahdesti toistetaan, että ehkä olisi jo aika, että mies epäonnistuisi. Kolmannessa keskustelussa Woojin valittaa, että hänen miehensä puhuu televisiossa aina samoja asioita — miten se voi olla aitoa? En tiedä onko toistosta tunnettu Hong yhdessäkään kohtaa elokuvaa vilpitön, mutta The Woman Who Run oli yksi Berlinalen kilpasarjan haastavimmista ja palkitsevimmista kokemuksista.

First Cow

Vitalina Varela

Queen & Slim

Pieleen menevistä ensitreffeistä alkava elokuva muuttuu yllättävien tapahtumien kautta hyvin nopeasti tie-elokuvaksi, josta tuli vahingossa vuoden 2020 olennaisin amerikkalaisteos. Etelän lävitse kulkeva pakomatka olisi ollut puhutteleva myös ilman kesän mellakoita, mutta esikoisohjaaja Melina Matsokas osuu sekä pelottavan hyvin ajan hermoon että maailailee uskomattoman lupaavaa elokuvakerrontaa. Bonnie & Clyde -versioinnin pääosissa loistavat Daniel Kaluuya (mm. Get Out) ja Jodie Turner-Smith.

Charter

Amanda Kernellin huoltajuusdraama on vielä ohjaajan edellistä, kehuttua elokuvaa Saamelaisveri (ruotsiksi Sameblod) vakuuttavampaa ja visuaalisesti häikäisevämpää kerrontaa. Perheensä hiljattain jättänyt Alice (Ane Dahl Torp) saa hätäisen soiton pojaltaan keskellä yötä ja päättää palata Tukholmasta pohjoiseen saadakseen lastensa huoltajuuden aviomieheltään (Sverrir Gudnason). Epätoivossaan Alice päättää viedä lapsensa isän kontrollin alta kanarianlomalle saadakseen selvää, miten he oikeastaan voivat.

Hienovaraisessa elokuvassa on monta käännettä, mutta Kernell pitää kuin ihmeen kaupalla juonen uskottavana. Teneriffaa on tuskin koskaan kuvattu pohjoismaalaisten toimesta yhtä näyttävällä kameratyöllä.

Beware of Children

Norjalaisen — kirjailijana parhaiten kotimaassaan tunnettu — Dag Johan Haugurudin toiseksi uusin elokuva oli mukana viime vuoden Venetsian elokuvajuhlilla. Kolme tuntia kestävä nerokas elokuva perkaa nykyhetken jännitteitä kerros kerrokselta koulun välikohtauksesta, joka on niin skandaalimainen, että sitä voisi luulla Ruben Östlundin keksimäksi: demaripoliitikon tytär on lyönyt tai tönäissyt äärioikeistopoliitikon pojan kuoliaaksi.

Corpus Christi

Nuorisovankilasta tehtaalle töihin suuntaava nuorukainen lintsaa töistä heti ensimmäisenä päivänään ja menee kylän kirkkoon, jossa hän väittää olevansa pappi, koska yrittää tehdä vaikutuksen kirkossa tapaamaansa tyttöön. Pian tästä nuorisovankilan papin lempioppilaasta tulee traagisesta auto-onnettomuudesta toipuvan kylän karismaattinen ja epäortodoksinen väliaikainen saarnamies. Hauskasta alkuasetelmasta syntyy yllättävän toimivaa draamaa, jossa kiusattu poika löytää uudesta roolistaan rohkeuden käyttää valtaa yllättävän vastuullisesti.

Bloody Nose, Empty Pockets

Beanpole (Дылда)

Vasta 90-luvulla syntynyt Kantemir Balagov hallitsee visuaalisen kerronnan vakuuttavalla tavalla, ja vaikka käsikirjoitus on ohut, niin sen etuihin kuuluu tuore näkökulma: elokuvassa seurataan vuonna 1945 sodasta palaavien venäläisnaisten elämää.

It Must Be Heaven

Elia Suleiman esittää ohjaajaa nimeltä ES, joka etsii elokuvalleen rahoitusta mm. Pariisista ja New Yorkista. Samalla hän palestiinalaisena koittaa löytää toista kotia maailmalta. Tatimaista satiiria sisältävässä elokuvassa on hauskoja havaintoja nyky- ja elokuvamaailmasta. Ehkä pienoisena hutina mainittakoon kliseinen pariisilaismalleja kuolaava kohtaus.

Echo

Call Mom! (Ring mamma!)
Ruotsalaisen Lisa Aschanin kolmas elokuva Call Mom! kertoo kolmekymppisestä Nikistä, joka elää kuin kaksikymppinen. Kaverit hankkivat jo lapsia, mutta Niki tapailee perheellistä miestä, minkä lisäksi hän harrastaa vauhdikasta seksiä hierojansa kanssa. Syy venyneeseen nuoruuteen on selvä: Niki kaipaa eksäänsä. Elämää sotkee vielä kierroksen lisää vaikea suhde syöpähoidoissa salaa käyvään äitiin.

Elokuvasta ei varmaankaan olisi tullut mitään ilman Lena Dunhamin Girls-sarjaa, jonka oikukasta huumorintajua elokuva myötäilee vahvasti. Aschan tosin onnistuu Dunhamia paremmin sivuosissa näkyvien vähemmistöjen representaatiossa. Nikin paras kaveri on lesbo (Evin Ahmad) ja hänen eksäänsä esittää skånelainen Alexander Karim, jonka vanhemmat ja ohjaajaveljet ovat syntyneet Ugandassa. Henkilöhahmojen funktiona ei ole kuitenkaan pelkkä vähemmistön edustaminen, vaan hahmot tuntuvat tarkkaan pohdituilta.

Aschan löytää Göteborgista kuvauksellisia kulmia, joita ihaillessa ei tarvitse ihmetellä, miksi Göteborgin kaupunginosat nousevat toistuvasti maailman hipstereimpien paikkojen listoilla kärkisijoille. Ääniraidan sulosoinnuissa kuullaan 90- ja 2000-luvun suosikkeja Alessi Brothersia ja El Perro Del Maria.

Kohti ääretöntä (Om det oändliga)

Roy Andersson jatkaa Toisen kerroksen lauluja -elokuvasta alkanutta omaleimaista tyyliään jopa silläkin uhalla, että joku voisi syyllistää häntä kierrätyksestä. En tosin minä, sillä 76 minuuttia kestävä elokuva on yksi viime vuoden parhaimpia.

Anderssonin uutuus on varsin surumielinen elokuva ihmisten välinpitämättömyydestä toisiaan kohtaan. Komediallisissa vinjeteissä Anderssonin tragikoominen satiiri löytää kerta toisensa jälkeen ihmisiä, jotka eivät ota huomioon toisiaan — etenkään huono-osaisia. Kun joku itkee täydessä bussissa, niin kanssamatkustaja valittaa itkun aiheuttamasta häiriöstä.

Haastattelujen perusteella vaikuttaa siltä, että Anderssonin omakuva löytyy elokuvan papista, joka on menettänyt uskonsa ja kääntynyt kallistelemaan pulloa. Ohjaaja ei nimittäin enää oikein usko ihmiskuntaan tai siihen humanismiin, jota hän on aina yrittänyt elokuvillaan herätellä.

Never Rarely Sometimes Always

Eliza Hittmanin (Beach Rats, R&A 2017) uusin elokuva nousi sekä Berlinalen että Sundancen puheenaiheeksi ja olisi ilman koronaa saattanut nostaa lupaavan ohjaajan myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Aborttidraamassa jätetään muutamia asioita avoimiksi (mm. sikiön isän henkilöllisyys), mutta pienkaupungista New Yorkiin suuntaavien teinien matka on enemmänkin piinaavan jännittävää seurattavaa kuin kokeellista maalailua.

Tytöillä ei ole varaa majoitukseen New Yorkissa, joten he koittavat selvitä omin neuvoin. Painostavia tilanteita aiheuttaa paitsi operaation terveydelliset vaarat myös limaisia lähentely-yrityksiä tekevä nuori mies, jonka rahallinen tuki tulee tytöille tarpeeseen. Yhdysvalloissa miehillä on tapana maksaa kaikki illan kulut, mutta Hittman onnistuu alleviivaamaan deittikulttuurin ilkeät sävyt.

Ensilumi

Hamy Ramezanin esikoisohjauksen pääosassa nähdään Asghar Farhadin luottonäyttelijöihin lukeutuva Shahab Hosseini (mm. The Salesman) Suomesta turvapaikkaa hakevan iranilaisperheen isänä. Kasvutarinaa ja pakolaisdraamaa yhdistelevän kotimaisen elokuvan tunnetuin suomalaiskasvo on Laura Birn, joka esittää Mehdipourin perheen pojan opettajaa.

Tunnelmallinen elokuva on juuri niin hyvä kuin palkitulta Ramezanilta osasi odottaa. Alkuperäisestä yli 90 minuutin kestosta n. 80 minuuttiin leikattu lopullinen versio tuntuu ehkä hieman lyhyeltä, mutta parhaimmillaan sen elokuvallisuus on huumaavaa — kohokohtiin lukeutuu mm. Eyes Wide Shutissa kuultava Šostakovitšin valssin tahdittama kohtaus.

Ema
Pablo Larrainin provosoiva, ydinperhettä sörkkivä ja seksuaalisesti anarkistinen Ema on tuotteliaan chileläisen parhaimpia elokuvia. Elokuva alkaa erodraamana (Mariana Di Girólamo & Gael Garcia Bernal), mutta Eman uusien kumppanien kautta sinänsä simppeliin tarinaan tulee kierroksia, jotka jakavat yleisön kahteen eri osaan.

Wildland

Orvoksi jäävän Idan sopeutumis- ja kasvutarina muuttuu mafiakertomukseksi, kun paljastuu, että teinitytön huoltajuuden saavan tädin perhe perii velkoja ja harrastaa muitakin hämäräpuuhia. Matriarkan ote omista pojistaan on niin luja, että Ida tuntuu pelkäävän kaikkia uuden perheensä jäseniä. Jeanette Nordahlin jännäri ei ole aivan Pusherin veroinen esikoisohjaus, mutta kaikesta huolimatta se on todella näyttävä esiinmarssi kolmekymppiseltä tanskalaiselta.

The Trip to Greece

Rob Brydon ja Steve Coogan syövät hyvin ja imitoivat Michael Cainea, tällä kertaa Kreikassa. Hieman väkinäistä Espanjan-matkaa parempi, muttei sentään Englantiin ja Italiaan kohdistuneita matkoja nerokkaampi uutuus on silti tuttu ja suhteellisen turvallinen tapa täyttää Hollywoodin jättämää komediavajetta.

Honey Boy

Alma Har’elin elokuvassa Shia LaBeouf näyttelee omaa isäänsä. Elokuva perustuu siis LaBeoufin omiin vaikeisiin kokemuksiin lapsinäyttelijänä, ja on paperipussissa punaisella matolla kävelleen Transformers-näyttelijän ensimmäinen elokuva käsikirjoittajana.

Aina näyttelijöiden omat projektit eivät ole niitä parhaimpia (varmastikin pitkälti siksi, että he saavat kuuluisuudellaan kerättyä rahoituksen kasaan melkein mihin tahansa elokuvaan), mutta Honey Boy on yllättävän kiehtovaa draamaa. Myrkyllistä isä-poika-suhdetta käsittelevässä elokuvassa nähdään sivuosassa muusikko FKA Twigs.

Dau. Natasha