Kirja-arvio, joka karkasi omille teilleen.

 

”Mikä näyttää ammatinvalinnalta, on pelkkä umpimähkäinen kaatuminen pimeään.”

Antti Nylénin Häviötä lukiessa keskisormi kipeytyy. Tai sitten se kipeytyi jo neuloessani valmiiksi elämäni ensimmäistä villapaitaa. Lukemisen ajaksi täytyy laskea neule sivuun ja neulomisen ajaksi jättää lukeminen kesken. Samalla pitää muistella, kenelle sitä keskisormea näyttäisin, tässä sanoihin samaistumisen hurmiossa, kun silkasta mielihyvästä valuva kuola kutittelee jo polvia.

Oikeastaan kirjailijan uralle lähteminen muistuttaa huviretkeä, joka päättyy Itämerelle, jossa jalkojen alla on vain M/S Estonia, jos kohta ei sitäkään.

Antti Nylén on kirjoittanut kokemuspohjaisen monologin taiteilijan työstä, uravalinnan satunnaisuudesta, rahasta ja toimeentulosta. Teksti sulaa kuin pehmoisin fudge aivojeni nieluun. Kirjailijan ammatti on todellisuudessa suuronnettomuus ja marttyyrikohtalo. Oikeastaan kirjailijan uralle lähteminen muistuttaa huviretkeä, joka päättyy Itämerelle, jossa jalkojen alla on vain M/S Estonia, jos kohta ei sitäkään.

Häviö sanoittaa menestyneen esseistin elämänvalintojen vilpitöntä ankeutta. Se kertoo väsymyksestä ja valmiudesta luovuttaa ja ohittaa vihdoinkin kiitokset apurahan lähteelle ja näyttää keskisormea. Menestys ja toimeentulo eivät taiteen kentällä kättele edes valokuvissa – paitsi muutaman kerran vuodessa – kun valtio tai jokin säätiöistä  ojentaa taiteilijalle verottoman toimintatonnin tai kaksi. Silloin kätellään hymyillen ja toivotaan, että taiteilija on valmistautunut toimintatonnin jakotilaisuuteen viitekehykseen soveliaalla nöyryydellä ja kiitollisuudella. Kiitossanoja tulee muistaa lausua aina siihen asti, kunnes apurahan toimintasäde lakkaa. Nylénin monologi saattaa, ainakin mediaanipalkansaajan korviin, kuulostaa huomionkipeältä ruikutukselta ja houreiselta ulinalta. Sitähän se on. Ja sellaisena kaunista, taidokasta, itkuisen ja iskevän ilkeää.

Kirjailijan tai kenen tahansa taiteilijan työ, on tasapainoilua oman työn ja toimeentulon kesken. Työhön liittyvän luontaisen stressin (ahdistus, epävarmuus ja työajat) lisäksi taiteilija kärsii jatkuvaa huolta perustoimeentulostaan. Vuosia jatkuva köyhyysrajan alapuolella eläminen ei kirkasta kenenkään sielua tai luo parempia teoksia. Se kamppailu turruttaa, hävettää ja vituttaa. Kärsimys, köyhyys ja pahoinvointi eivät saisi olla taiteen tekemisen synonyymeja ja itseisarvo. Nämä määreet liitetään usein epämääräisesti kutsumukseen. Se on halpamaista köyhyyden ja rahattomuuden käärimistä jalolta kuulostavaan kutsumuksen lahjapaperiin. Aivan kuin ne olisivat välttämätön pakko, jotta taiteilija saisi hommansa hoidettua. Eivät ne ole.

Työskentelyapurahan tarkoitus on taata työrauha taiteilijalle. Yksi ikuisesti toistuva työvaihe on apurahakalenterin seuraaminen: milloin hakea mitäkin rahaa ja mistä. Käytännössä jo ennen tätä on taiteilijan tehtävä työnsä omalla kustannuksellaan. Ei riitä, vaikka Finlandia-palkinto olisi käyty pokkaamassa jo kahdesti. Edessä on aina uusi hakulomake, joka vaatii projektisuunnitelman, rahoitusarvion, kuvailun työn vaikutuksista valtakunnallisesti ja kansainvälisesti, sekä vakuuden siitä, ettei taiteilija lähde tienaamaan ylimääräisiä pennosia, joilla kohentaa toimeentuloaan yli köyhyysrajan.

Taiteilijuus sellaisenaan kuulostaa epäilyttävältä ja tuottamattomalta lorvimiselta. Siksi taiteilijalle ja työlle sovitetaan milloin mitäkin lisäosia, sivuhuomautuksia ja kiertoilmaisuja. Säännöllisin väliajoin kehitellään valtion ja erilaisten hankkeiden toimesta uudenlaisia ansaintamalleja, jotka tarkoittavat hyvää, työllistävät kulttuurialan pätkätyöläisiä ja tuottavat aina uudelleen samoja loppupäätelmiä: Mikset myisi vaikka kahvikuppeja, joihin olisit painanut noita sun maalauksia? Joku oikea ammatti, vaikka lähihoitaja, olisi hyvä. Voisit pitää sanataidetuokioita saattokodissa.
Ai niin. Nylén.

Toisaalta, jos köyhyys, sairaus ja itsemurha ovat tärkeä osa työsuunnitelmaa, niin ne kannattaa kirjoittaa apurahakielellä auki: Dynaaminen itsemurha, tiimihenkinen köyhyys ja luova sairaus.

(Nylén) vertaa apurahan anomista kadulla kerjäämiseen, joskin kadulla kerjääminen on rehellisempää:
”Sitä paitsi he usein (kerjäläiset) kirjoittavat kyltteihinsä tosiseikkoja ja vilpittömiä toiveita, kuten »olen köyhä ja sairas ja haudon itsemurhaa, antakaa rahaa». Näin täsmällistä ja rehellistä kieltä ei voi suositella apurahahakemuksessa käytettäväksi; niissä pitää käyttää erityistä apurahahakemustyyliä, johon jo viittasin ja joka on taidealan oma, kotikutoinen mukaelma siitä hirvittävästä paskapuheen genrestä, joka rehottaa bisnesmaailmassa ja jossa ei säästellä sanoja dynaaminen, luova ja tiimihenkinen.”

Toisaalta, jos köyhyys, sairaus ja itsemurha ovat tärkeä osa työsuunnitelmaa, niin ne kannattaa kirjoittaa apurahakielellä auki: Dynaaminen itsemurha, tiimihenkinen köyhyys ja luova sairaus.

Monologin alussa Nylénin tilillä on 6,29 euroa rahaa. Tarkistan oman saldoni ja se on 59,06 euroa. Käteistä minulla on 53 ruotsin kruunua. Rahaa olisi enemmänkin, ellen olisi aiemmin päivällä pröystäillyt ja sijoittanut seitsemää euroa ennakkolippuun Ville Leinosen keikalle ja hakenut Häviötä kirjakaupasta. Se maksoi 21,95 euroa ja olen alkanut pelätä, ettei tämä köyhän selkänahasta vuoltu almu Nyléniä paljoa auta. On se silti enemmän, kuin lainauskorvaus, joka on tällä hetkellä 0,25 euroa/laina. Ostoksestani kilahtaa Nylénin tilille noin 3 euroa. Kirjakauppa saa puolet enemmän. Sillä rahalla se pitää muistivihkojen kanssa yhteensulautuvaa Häviötä hyllyssään, siellä kimalletarrojen ja muiden askartelutarvikkeiden seassa saatavilla.

Häviö on nuoren ajopuun kehityskertomus klassisten kielten opiskelijasta tappiotaan huutavaksi perheenisäksi, joka silkasta rakkaudesta ja luontaisen kirjoitusalttiutensa turvin, ajelehtii uralle, jonka toivottomuuden huomaa vasta sitten, kun se on liian myöhäistä. Oma valinta onkin salakavala implantti ja aikapommi, jonka lanka palaa jo. Nuoruuden voimassa ja uskossa sytytyslanka saattaa muistuttaa sädekehää tai tähtisadetikkua. Kun todellisuus alkaa hahmottua, on nuoruus mennyt, sytytyslanka lopuillaan ja yhteisessä pöydässä istuu nälkäisiä lapsia ja pari kissaa. Tässähän tapetaan Antti Nylén, kaikkensa antanut, jos ei paljon jo saanutkin.

Oppivuosinaan ansaitsemiaan pieniä kirjoituspalkkioita Nylén ei näe korvauksena työstä. Ei korvauksella silloin ollut väliäkään, varsinainen palkkio oli nähdä tekstinsä julkaistuna, oma nimi painettuna jutun oheen. Viidessätoista vuodessa nuori lupaus on kasvanut rakenteisiin uupuneeksi kirjailijaksi, ilman ammattiyhdistystä ja ansiosidonnaista päivärahaa. Arvostettu, ihailtu, haluttu ja palkittu kerjäläinen.

Kirjailija kirjoittaa aina. Ratikassa, työhuoneellaan, ajatuksissaan ja unissaan. Kirjailija tekee työtään jatkuvasti. Se on varmasti pelottava ajatus sellaiselle, jonka todellisuudessa työtä tehdään kahdeksan tuntia päivässä ja työpäivän jälkeen ollaan vapaita harrastamaan vaikka taidemaalausta. Siihen päälle tehdään makaronilaatikkoa ja aikaa jää vielä näpäyttää tyhmyrikirjailijaa, että ite oot osasi valinnut. Lopeta se kahvilassa istuskelu ja mene oikeisiin töihin. Ikävä kyllä se kirjailija tekee jo sitä itselleen ainoaa mahdollista työtä.

Kirjoittaminen itsessään on implantti tai loinen, eikä sen tuhovoimaa (tai luomisvoimaa) ymmärrä kukaan muu, kuin kirjailija itse. Samalla kirjoittaminen tuottaa fyysistä ja henkistä mielihyvää, joihin on helppo addiktoitua.

”Toivomus, että tässä ammatissa voisi saada toimeentulon, on vaivaannuttava, jos ei törkeä. Kaikki tietävät, ettei se ole tämän kokoisella kielialueella mahdollista. Ei ole olemassa suomalaisia ammattikirjailijoita; on vain entisiä runotyttöjä ja -poikia. Ja kuten sanottu, useimmat heistäkin lopulta nöyrtyvät ja rupeavat runojen sijaan kirjoittamaan viikkolehteen tai auton hansikaslokeroon tekstiainesta, josta jonkin kieroutuneen logiikan mukaan maksetaan rahaa.”



Muistan itsekin, miltä tuntui saada ensimmäinen apuraha ja ensimmäinen kuvitus- ja kirjoituspalkkio. Tunsin hetken aikaa olevani valittu, oikea maailmankaikkeuden erityisavustaja ja lellipenikka. Se on kaikessa ylevyydessään vaarallinen tunne. En ole koskaan palkkatyössä kokenut samanlaista mielihyvää ja tarkoituksenmukaisuutta. Raha tuntui yltäkylläiseltä lisukkeelta, jonka saaminen melkein hävetti. Sain tehdä sitä mitä rakastin. Puhumattakaan siitä oikeasta palkkiosta, lähes orgastisesta hyvänolon tunteesta, jota kirjoittaminen itsessään tuottaa. Se tyydytys voi olla vierasta sille, joka leimaa kellokorttinsa tullessaan työmaalle ja poistuessaan sieltä. Olen tehnyt sitäkin, myynyt hampurilaisia koko keho paistinrasvaa tihkuen. Työvuoron päätteeksi rasvan voi huuhtoa iholta ja sulkea keittiön oven. Pankkitilille virtaa säännöllisesti noin nelinumeroisia muistutuksia siitä, että olen työni tehnyt.

Taiteilijan työ ei irtoa iholta samalla tavalla. Sen tekemistä ei voi lopettaa minuutin tai edes viikon tarkkuudella. Se on jatkuvaa kihelmöivää tekemisen tarvetta ja kutinaa iholla. Se on osin sietämättömien työolojen järjetöntä vaalimista, oman mielenterveyden ja hengen kustannuksella. Pitkään kulutettu hokema siitä, että taiteellinen työ on aivan samanlaista työtä kuin mikä tahansa työ, on osittain totta. Se pätee siihen asti, kun aletaan oikoa tilinauhoja auki. Harva taiteilija pärjää tässä vertailussa. Jos Nylénin kaltainen kirjoittaja ei pärjää, niin kuka pärjää? Nylénhän on apurahoineen ja palkintoineen sitä taiteilijoiden kermaa ja ylhäisintä kastia, jonka uskoisi tienaavan edes k(a)uravelliä pöytään.

Kuviokellunta apurahan näennäisessä pumpulissa, köyhyysrajan tuolla puolen, loppuu aina lyhyeen.

”Kaikesta tulee vaikeaa, painajaismaisen hidasta ja kituliasta, Stressi ja ainainen uhattuna olemisen tunne leimaavat jokaista minuuttia. Rahanpuute on mielenterveysongelma.”
Köyhyys on tutkitusti periytyvä ongelma, joka vaikuttaa henkiseen ja fyysiseen terveyteen. Miksi se on taiteilijasta puhuttaessa muuttuu kutsumukseksi? Suurimmalle osalle taiteilijoista ja kirjailijoista palkinnot ja apurahat ovat ikuisesti saavuttamattomia ansiomerkkejä, eikä se ansiottomuus välttämättä näy ammattilaisen työn laadussa. Taiteilija on hämmentävä esimerkki olennosta, joka palkan sijaan maksaa tehdäkseen työtään. Työn lopputulos on mikä tahansa luomakuntaa elähdyttävä teos. Se ehkäisee itsemurhia, luo rakkautta ja ymmärrystä, haastaa ajattelemaan ja avaa tietullittoman väylän halki universumin, mutta palkkaa siitä ei saa.

Kuviokellunta apurahan näennäisessä pumpulissa, köyhyysrajan tuolla puolen, loppuu aina lyhyeen. Taiteilijuus ei silloinkaan napsahda mystisesti pois päältä. Se pitää väkivalloin sammuttaa, jos sen haluaa pois päältä. Kaiken köyhyyden ja kastittomuuden sisällä taiteilija jatkaa työtään. Jos sellaisen oikean ammatin harjoittaja, kuten poliisi tai opettaja velvoitettaisiin anomaan palkkansa apurahana, niin miten pitkään sellainen systeemi toimisi? Vuosien kuluessa tottuu kaikenlaiseen. Taiteilijan palkattomuus on sellainen yhteiskunnan normi, jota ei todellisuudessa kyseenalaisteta edes siellä Taiteen edistämiskeskuksessa, jossa valtion apurahoja jaetaan. Apurahalautakunnat kootaan vertaisarviointia tekevistä taiteilijoista ja alan asiantuntijoista, jotka tekevät työnsä palkatta. Aina ne lautakuntapaikat saadaan täytettyä.

Käytännössä mistä tahansa taideammatista haaveileva henkilö, pitäisi lukita vuodeksi suljetulle psykiatriselle osastolle, pääasiallisena terapiana kahdentoista kertotaulu, jolla lasketaan epämääräistä vuosituloa ja sen seurauksia kahdenkymmenen vuoden aika-akselilla.

Nylénillä on kolme ehdotusta taiteilijan tilanteen parantamiseksi. Suloisin utopia niistä on taiteilijapalkka, pienin reunaehdoin. Hesari otsikoi heti Häviön ilmestyttyä, että Nylén haluaa viedä poliiseilta rahat ja antaa ne taiteilijoille. Ei ihan niin, ei pelkästään. Nylén ehdottaa, että rahat otetaan samasta astiasta. Sillä tavallahan taiteilijan ammatti muuttuisi välittömästi ammatiksi muiden joukossa! Muut kutkuttavat dystopiat voitte itse käydä lukemassa Häviön sivuilta.

Oikeastaan yksikään otollisessa iässä oleva ihmisalku ei saisi altistua minkäänlaiselle taiteelle tai kulttuurille. Ei kokijana eikä tekijänä. Sormivärit, ensikirjat, muskarit ja muovailuvaha olisi kiellettävä välittömästi (porttiteoria). Käytännössä mistä tahansa taideammatista haaveileva henkilö, pitäisi lukita vuodeksi suljetulle psykiatriselle osastolle, pääasiallisena terapiana kahdentoista kertotaulu, jolla lasketaan epämääräistä vuosituloa ja sen seurauksia kahdenkymmenen vuoden aika-akselilla. Sitä, miten se vaikuttaa taiteilijaan, lähipiiriin ja vielä laajemmin koko yhteiskuntaan. Päivähuoneessa kootaan helppoa palapeliä, jossa sijoitellaan paikoilleen erilaisia tulonmuodostukseen liittyviä paloja. Apurahapala opetustyöpalan viereen ja toimeentulotukipala aktiivimallin leikkauspalan viereen. Avohoitoon siirryttäessä nuorelle taiteilijan urasta haaveilevalle yksilölle ojennetaan matkaevääksi Häviö, jota tulee lukea päivittäin ja niin pitkään, kunnes oireilu lakkaa.

”Taiteilija ammattina on pelkkää masentavaa farssia.”
Mutta suomalaiset ovat kulttuurin perään: gallerioiden ja kirjastojen, teatterin, museoiden ja hoivataiteen. Kulttuurin edistämiseksi tehdään valtavasti palkkatyötä. Sitä ei oikeastaan pääse pakoon, vaikka haluaisi. Vain alkutuottaja, taiteilija, voi paeta ilman korvausta työstään. Joka niemessä, notkossa ja saarelmassa on jokin taiteelle pyhitetty pömpeli tai taiteen edistämiskeskuksen sivutoimipiste. Sen vieressä seisoo aluetaidemuseo, jonka tehtävä on vaalia kulttuuriperintöämme ja esittää vaikkapa nykytaidetta, palkatun henkilökunnan voimin. Luulisi, että edes tässä taiteen pyhätössä maksettaisiin taiteilijalle. Ei makseta. Eikä kukaan sellaiseen utopiaan todellisuudessa edes usko. Mitä siitäkin tulisi, jos taiteilija vaikka palkattaisiin kahdeksi vuodeksi työstämään näyttelyään? Työskentelemään päivittäin, keskittymään siihen minkä parhaiten osaa, ilman välitöntä hengenvaaraa ja taiteilijuuden häivyttäviä tittteleitä? Raha maksettaisiin tilille samaan tapaan kuin museon johtajalle tai näyttelymestarille. Vastenmielisin kuulemani, toistuva kommentti elävien taiteilijoiden museonäyttelyistä, tuli eräältä museonjohtajalta, joka totesi kuolleiden taiteilijoiden olevan niitä parhaita. Saatoin nauraa kommentille itsekin. Onhan se helppoa tehdä yhteistyötä vainajan jäämistön kanssa.

Olen nyt jo jonkin aikaa miettinyt vuosikymmenet sitten edesmennyttä jyrsijää.

Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa kirja-arvio. Ilahduin suuresti siitä, mitä Häviön lukeminen minussa aiheutti. Ehkä hetkellisen armonpuuskan ja myötätunnon itseäni ja kaikkia taiteilijoita kohtaan? Puhuisin rakkaudesta, mutta olen vältellyt sen sanan käyttöä. Arvion sijaan aloin alleviivata kirjaa ja itseäni. Kun ohutkärkinen musta tussi ei riittänyt, aloin alleviivata oranssilla sivellintussilla. Teippasin Häviön sivut täyteen kirjanmerkkejä. Sitten nukahdin sohvalle. Lukeminen aiheutti saman orgastisen paineen mielessä ja kehossa, minkä kirjoittaminen parhaimmillaan tuo. Hetken aikaa olin mieleltäni puhdas ja avoin.
Olen nyt jo jonkin aikaa miettinyt vuosikymmenet sitten edesmennyttä jyrsijää. Sillä tavalla Häviö minuun vaikuttaa. Se on tervetullut sähköisku hävittämälleni taiteilijaidentiteetille. Hävitystyön prosessi oli raskas ja pitkällinen, se vei valtavasti energiaa. Sitä energiaa, mikä on todellisinta ja parhainta elämässä. Vuosia olen kerännyt fyysistä kipua kehooni, taistellessani taiteilijuuden suuronnettomuutta vastaan. Häviötä lukiessa tunnen piinaavan hyödyttömyyden tunteen sulavan ja olen hetken aikaa huoleton. Mitä jos yksinkertaisesti jatkan sen tekemistä mitä eniten rakastan?
Yhdeksänvuotiaana aloin kirjoittaa aikalaisromaania hamsteristani Lumikista. Sen elämä oli kohtuullisen jännittävää. Silloinen kasvattisisareni paritti Lumikin naapurin panohamsterin kanssa ja siitä tuli tavaton sotku. Tai ei se tavatonta ollut, tietäähän sen, mitä ennemmin tai myöhemmin tapahtuu, kun kaksi aikuista harrastaa suojaamatonta seksiä. Lapsia siitä tulee. Lumikki sai niitä valtavasti. Nahkaisia kalmalta lemuavia pieniä vikisijöitä, jotka ajan mittaan kaupiteltiin lähiseudun eläinkauppoihin. Siitä se lähti, oma kirjoittamiseni. Otin totisen ilmeen, lyijykynän ja sinikantisen ruutuvihon ja aloin kirjoittaa: Olipa kerran hamsteri, jonka nimi oli Lumikki.

Antti Nylén, Häviö, monologi
Kosmos (2018)

Kursiivilainaukset Antti Nylénin Häviö-monologista.

Aiempia Tyttö yli laidan -blogeja täällä.