Kalastaja ja vegaani kohtaavat teatterissa

Teksti Sanna Uuttu

Olavi Uusivirta ja Timo Suominen tuovat Antti Nylénin ja Pentti Linkolan tekstit katsojan iholle.

Nylén & Linkola on puheesta tiheä huoneteatteriesitys, jossa katsoja jakaa himmeän valon, koneellisen ilmastoinnin hurinan ja maailmanlopusta vakuuttuneen tunnelman näyttelijä-muusikoiden Olavi Uusivirran ja Timo Tuomisen kanssa.

Universum-teatterin korkeakattoinen kirkkosali on pelkkä odotushuone, lämpiökahvila, jossa eripariset tuolit kiertävät baaritiskiä ja juomatarjonnan ostoskärryä täydellisessä ympyrässä. Ulkoseinälle on sysitty pinoihin, kasoihin ja rekkeihin kaikki se kertynyt puvusto ja tarpeisto, mitä tavallisesti säilytetään kapeassa sivuhuoneessa, johon Nylén & Linkola on valmistettu. Odottaminen lämmöllä valaistussa salissa tuo katsojat yleisöksi.

Ohjaajat Kristian Smeds ja Janne Reinikainen ovat valinneet näytelmän tekstit esseisti Antti Nylénin ja kalastaja-syväekologi Pentti Linkolan julkaistuista teksteistä. Pienen huoneen hämärässä, vanhojen lampunvarjostimien ja kynttilöiden valossa riehuvat, tunteilevat miehet puhuvat kasvatuksesta, rakkaudenkaipuusta ja väistämättömästä tuhosta, joka seuraa länsimaista elämäntyyliä. Uusivirta ja Tuominen tuovat ilmaisunsa lähelle, katsojan iholle saakka.

Reinikaisen ohjauksessa Uusivirran pidättelemättömyys on kaikkialla tilassa. Verkkaisia yksinpuheluja leikkaavat rokki, eurodance ja keuhkot tyhjentävä huuto sekä hellyydellä lauletut sikermät Pave Lindholmista Rauli Badding Somerjokeen. Vaikka aihe on tärkeä, miltei tärkeilevä, sain katsojana nauraa silloinkin, kun katsekontakti esiintyjän ja yleisönjäsenen välillä oli tarkka ja kohdistettu. Esseistinen puhevuoksi, joka on jo tuttua eri yhteyksistä, oli häkellyttävän vangitsevaa.

Kun Tuominen ja Uusivirta ovat samassa tilassa, heidän välillään tuntuu olevan erityistä samankaltaisuutta silmäluomien ja kulmien liikettä myöten. Tuominen on yhden kynttilän valaisemana vahva ja liikuttava, vaikka Linkolan tekstin taajamanaisiin kohdistuva kaipuu ja syytös on lähinnä hassu ja ärsyttävä.

Loppua kohti, kun Nylénin tekstin kiihko, tinkimättömyys ja turhautuneisuus sekä tilalle astuvan sukupolven fyysisyys rauhoittuvat maalaisen ja metsäläisen rakkauskirjeen naisenkaipuuseen, kaksi monologia yhtyy dialogiksi. Näkyvästä hellyydestä huolimatta lempeä kisailu tuntuu hyvin syvenneiden monologien päätteeksi vettyneeltä ja osoittelevalta.

Näytelmän tyyli on kohottamaton. Tuominen ja Uusivirta eivät ole lavalla vaan lattialla yleisöä lähellä. Esiintyjät säätelevät koko ääni- ja valomaisemaa. Olemme tuntuvasti samassa tilassa. Se on sittenkin hienointa.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä