Hyvinvointivaltiosta valvovaksi kurittajaksi

Vieraskirja

Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on totuttu ymmärtämään lupauksena siitä, että yhteiskunta ei jätä ketään yksin. Se turvaa toimeentulon, hoivan ja palvelut silloin, kun ihminen sairastuu, menettää työnsä, pakenee vainoa, vanhenee, tai syntyy olosuhteisiin, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tämä lupaus on yhä olemassa paperilla. Käytännössä sen sisältöä ollaan muuttamassa.

Viime vuosien sosiaalipoliittinen keskustelu on Suomessa usein typistynyt väittelyyn yksittäisistä leikkauksista. Paljonko asumistukea voi pienentää? Kuinka monta euroa työttömän käteen pitää jäädä? Miten paljon julkisen terveydenhuollon asiakasmaksuja voi korottaa? Nämä kysymykset eivät tavoita muutoksen mittakaavaa. Kyse ei ole vain leikkauspolitiikasta, jonka vaikutukset lakkaisivat, jos päätökset myöhemmin perutaan. Samalla muokataan hyvinvointivaltion perustaa ja valtion suhdetta ihmisiin.

Muutoksen ytimessä on kolme toisiaan ruokkivaa kehityskulkua. Ne ovat digitaalinen valvonta, rakenteellinen rasismi ja tiukka talouskuri. Nämä näkyvät selvimmin sosiaaliturvassa, mutta sama logiikka ulottuu myös terveydenhuoltoon ja muihin hyvinvointivaltion rakenteisiin.

YK:n erityisraportoija Philip Alston kuvasi digitaalista hyvinvointivaltion dystopiaa järjestelmäksi, jossa köyhyyttä hallitaan datan, algoritmien ja epäilyn avulla. Tällöin teknologia ei helpota ihmisten pääsyä oikeuksiinsa, vaan seuloo, luokittelee ja valvoo. Tekoälyä ja automaatiota voidaan käyttää etuuksien väärinkäytösten etsimiseen tai ihmisten ohjaamiseen järjestelmissä, joita he eivät ymmärrä eivätkä pysty haastamaan.

Pääministeri Petteri Orpon hallitus on linjannut tavoitteekseen tekoälyn käytön laajentamisen sosiaali- ja terveydenhuollossa, esimerkiksi hoidontarpeen arvioinnissa. Teknologian mahdollisuuksien rinnalla on tunnistettava myös riskit. Tekoälyn tekemät virheelliset päätelmät voivat pahimmillaan viivästyttää hoitoon pääsyä, vaikeuttaa toimeentuloa tai jättää ihmisen ilman tarvitsemiaan palveluja.

Köyhät ihmiset ovat aina olleet kontrollin, ehtojen ja moraalisen arvioinnin kohteina.

Samaan aikaan hyvinvointivaltioon rakennetaan hierarkioita, joissa kaikki ihmiset eivät ole samalla viivalla. Hallitus on esittänyt maahanmuuttaneille muuta väestöä matalampaa työttömyysturvaa ja kotihoidon tuen rajaamista alle kolme vuotta maassa olleilta. Paperittomina elävien ihmisten pääsyä välttämättömiin terveyspalveluihin on jo heikennetty. Tällainen politiikka kertoo, kenen ihmisarvo ja arjen turvallisuus katsotaan täysimääräisesti suojelun arvoiseksi. Rakenteellinen rasismi näkyy usein juuri lainsäädännön yksityiskohdissa, jotka luovat eritasoisia oikeuksia eri ihmisryhmille.

Kolmas kehityskulku on talouskuri, jota kohdistetaan jo valmiiksi heikommassa asemassa oleviin. Sosiaaliturvaleikkaukset, terveydenhuollon asiakasmaksujen korotukset ja palvelujen kaventaminen osuvat ihmisiin, joilla on vähiten puskuria ja suurin tarve julkisille palveluille. Hyvätuloiset voivat hankkia palvelunsa yksityiseltä, usein Kela-korvausten tuella, ja välttää siten jonot.

Köyhät ihmiset ovat aina olleet kontrollin, ehtojen ja moraalisen arvioinnin kohteina. Uutta on valvontateknologian, eriarvoistavan lainsäädännön ja laajojen leikkausten toisiaan vahvistava yhteisvaikutus. Yhdessä ne voivat rakentaa järjestelmän, joka tarkkailee, kurittaa ja sulkee ulos. Samalla murenee hyvinvointivaltion tärkeä voimavara, luottamus. Julkiset instituutiot eivät ole vain arkisten palvelujemme järjestäjiä, ne myös kannattelevat yhteiskunnallista luottamusta ja yhteenkuuluvuutta. Tutkimusten mukaan suomalaisten usko siihen, että hyvinvointivaltio auttaa hädän hetkellä, on jo vakavasti horjunut.

Tarvitsemme kiireesti laajempaa keskustelua hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Liian usein tämä torpataan vetoamalla julkisen talouden välttämättömyyksiin. Toisinaan se kaventuu palvelulupauksen tekniseksi määrittelyksi siitä, mitä julkinen sektori vielä lupaa hoitaa ja mitä ei. Silloin näkyvistä katoaa hyvinvointivaltion laajempi merkitys.

Talouden kestävyys on tärkeää, mutta yhteiskunnallinen visio ei voi typistyä pelkkään velkasuhteen hallintaan. Jos päättäjät voivat sitoutua julkisen talouden tasapainoon vuoteen 2040 mennessä, heidän on myös kyettävä kertomaan, millaista Suomea he ovat rakentamassa.

Kirjoittaja on taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien asiantuntija ihmisoikeusjärjestö Amnestyssä.

Vieraskirja

Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.