Uskomushoitoja ja yliluonnollisia tunnelmia R&A:ssa

Normaalin rajoilla

Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.

Erityisen hyvin mieleeni iskostui kauhuelokuvia koko perheen voimin tuottavan, käsikirjoittavan ja ohjaavan tekijäporukan uutuus Mother of Flies (2025). Tarinassa nuori syöpää sairastava nainen Mickey (Zelda Adams) löytää perinteisen lääketieteen pettäessä isänsä (Adamsin isä John) kanssa avun metsästä, erikoiselta noitatohtorilta Solveigilta (pääosat täydentää luonnollisesti perheen äiti Toby Poser).

Catskillvuorten upeat maisemat ovat tehokas kontrasti ällöttävälle kehokauhulle. Veri roiskuu, räkä lentää ja liha palaa, kun metsikön salaperäinen hoivaaja pääsee todella vauhtiin. Elokuva ei kuitenkaan kaihda sairastumiseen ja kuolevaisuuteen liittyvän realistisen pelon käsittelyä ja on välillä aidosti koskettava.

Zelda Adamsilla on filmitähden kasvot. Hänen vanhempansa eivät hekään häviä karismassa jälkikasvulleen. Jotkin Solveigin höpisemistä repliikeistä ovat melodramaattisuudessaan jo huvittavia. Tämä lienee tietoinen valinta. Hallitusta kokonaisuudesta on mahdoton olla pitämättä. Tarkoin sommitellut kohtaukset jäävät mieleen kuvina, joista monet sopisi kehystää. John Adams ja Toby Poser vierailevat elokuvan näytöksissä ja heitä kannattaa taatusti mennä kuuntelemaan.

Verta ei säästellä myöskään mahtavan kajahtaneessa espanjalaisessa vampyyrikuvauksessa Silence (2025). Ohjaaja Eduardo Casanova jatkaa edellisistä töistään tutulla omaleimaisella tyylillä. Kokonaisuus on herkullisen humoristinen, mutta ottaa samanaikaisesti itsensä ja yhteiskunnalliset viestinsä sopivan vakavasti.

Tarinassa vampyyriperheen vaiheet lomittuvat oivaltavasti HIV:n ja AIDSin historiaan. Puhtaassa tai saastuneessa veressä, toiseutetuissa olennoissa ja kielletyssä rakkaudessa on kaikki onnistuneen tarinan ainekset, musikaalia unohtamatta. Liioittelu tuo mieleen True Blood -sarjan kiinnostavamman ja uskaliaamman version.

Sisarusten, äitien, tytärten ja rakastajien suhteita ei välttämättä helpota, jos elinaikaa on iäisyys. Maskeeraus, puvustus, lavastus ja värit takaavat, ettei pois kannata katsoa. Verikekkereiden jälkeen kaiken loppu on yllättävänkin romanttinen ja toiveikas. Erityisesti Lucía Díez ja María León onnistuvat vakuuttamaan kemiallaan tarinan pääparina.

Edellisiin verrattuna täysin toisentyyppinen perhekuvaus on esillä Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoehdokkaana olevassa dokumentissa Birita (2026). Siinä ohjaaja Búi Dam on päättänyt tuoda Alzheimeria sairastavan näyttelijä-äitinsä Birita Mohrin vielä kerran teatterilavalle, Kuningas Lear -esityksen pääroolissa.

Muistisairaus aiheuttaa näytelmän harjoituksiin monia eettisiä haasteita, mutta myös mielenkiintoisia luovia ratkaisuja. Haasteita riittää kotonakin, sillä Biritan omaishoitajana toimivan aviomiehen Egin voimat alkavat olla koitoksella. Búi puolestaan odottaa toisen lapsensa syntymää, mikä sekin aiheuttaa herkässä tilanteessa paljon pohdintoja.

On mahdotonta sanoa täysin varmasti, haluaisiko Färsaarilla aikoinaan tunnettu tähti yhä esiintyä sairautensa edettyä näin pitkälle. Ohjaajan ja hänen isänsä aikeet ovat kuitenkin hyvät. He ovat vakuuttuneita, että heidän läheisensä todella nauttii ja herää eloon lavalla. Perheen sekä äidin ja pojan keskinäinen läheisyys onkin aistittavissa valkokankaalta.

Biritan persoona tuntuu pilkahtelevan esiin muiden muassa kohtauksessa, jossa hän on maskeerattavana. Teatteridiivan lumovoima välittyy edelleen katsojalle. Kokonaisuus panee ajattelemaan, kuten hyvän dokumentin kuuluu. Elokuvan ohjaaja saapuu myös festivaalin vieraaksi. Olen mukana näytöksessä keskiviikkona 23.9. moderoimassa keskustelua, jossa on hieno tilaisuus käydä läpi dokumentin herättämiä kysymyksiä.

Edellä mainittujen vinkkien lisäksi pääsen moderoimaan myös energisen virolaisen nuoruuskuvauksen Rolling Papers(2024) -näytöstä sunnuntaina 20.9. Paikalla vierailevat ohjaaja Meel Paliale sekä tuottaja Jasmin Kulagina. Suosittelen lämpimästi elokuvaa, joka hurmaa nuorten näyttelijöiden suorituksilla, musiikilla ja kaikkinensa mukaansatempaavalla tunnelmalla.

Normaalin rajoilla

Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.