Huolenpitoa ja huonoa kasvatusta Espoo Cinéssä

Normaalin rajoilla

Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.

Espoo Ciné on jo hyvää vauhtia käynnistämässä toista viikkoaan. Tuttuun tapaan nostan ohjelmistosta esiin joitakin tärppejä.

Olen tänäkin vuonna saanut olla mukana valitsemassa elokuvia festivaalin vammaisuutta käsittelevään Crip-teemaan ja suosittelen tietysti kaikkia sen leffoista. Aivan erityisen innoissani olen Crip-juhlaelokuvasta My First Love (2025).

Tarinassa 19-vuotiaan Ellan (Marie Flaatten) elämässä riittäisi jännittäviä käänteitä, yliopisto-opintojen aloittamista ja ensirakkautta. Aivan oman lisänsä pyörätuolia käyttävän nuoren naisen jännitykseen tuovat kuitenkin Norjan vammaispalvelut. Opiskelemaan pääsy nimittäin tarkoittaakin avustajan tarpeen takia äkkiä laitokseen muuttamista.

Se, mikä toivottavasti tuntuu monesta vammattomastakin katsojasta täysin absurdilta käänteeltä, puhuu karua kieltään vammaisten oikeuksista tämän päivän Norjassa ja yhtä hyvin Suomessa. Kertomus pohjautuu pyörätuolia käyttävän ohjaajan Mari Storsteinin omiin kokemuksiin. Autenttisuuden huomaa. Pyörätuolia käyttävä pääosanesittäjä Marie Flaatten on niin ikään roolissaan aivan valloittava. Soisin mahdollisimman monen festarikävijän rientävän katsomaan tämän sekä muut Crip-leffat!

Crip-teeman ohella festareilta löytyy monta muutakin tarinaa, joissa esimerkiksi ajatukset hoivasta ja huolenpidosta ovat vähintään vinksahtaneita. Aiemmin muiden muassa Corpus Christi -elokuvallaan (2019) vakuuttanut Jan Komasa ottaa jälleen kohteekseen ongelmaiset nuoret miehet uusimmassa teoksessaan Good Boy (2025).

Leffan alussa 19-vuotias Tommy (Anson Boon) on väkivaltaisuudessaan arvaamaton ja huumeisiinmenevä pikkunilkki. Näin siis siihen asti, kunnes hän viimeisimmän ryyppyreissunsa jälkeen herää tuntemattomasta kellarista kahlittuna kaulastaan kettingillä seinään. Tommyn kidnapannut Chris (Stephen Graham) perheineen aikoo koulia hänestä ”hyvän pojan”.

Uskomattoman asetelman hyväksyy nopeasti. Sitten käy selväksi, että elokuva kertoo paljon muustakin kuin tahdonvastaisesta vangitsemisesta. Näyttelijät ovat kauttaaltaan loistavia. Niin takuuvarma Graham kuin tuoreempi kasvo Boon onnistuvat rooleissaan sympaattisina psykopaatteina. Tommyn kaappaavan perheen äitiä Kathrynia näyttelevä Andrea Riseborough puolestaan vaikuttaa aluksi lähinnä masentuneelta ja häilyy varjona kaiken toiminnan taustalla. Hän herää juonen edetessä eloon tavalla, jonka sävyjä ymmärtää vain vähitellen. En paljasta blogissa leffan loppuratkaisua, joka jätti ainakin tälle katsojalle paljon pureskeltavaa.

Äskeistä suoraviivaisempi, mutta silti jännitteinen perhesaaga nähdään saksalaisohjaaja Welf Reinhartin esikoiselokuvassa A Fading Man (2026). Taiteilijana ja käsityönopettajana työskentelevä Hanne (Dagmar Manzel) elelee mukavasti puolisonsa Berndin (August Zirner) kanssa. Harmoninen elo järkkyy, kun heidän ovelleen tupsahtaa Hannen exä Kurt (Harald Krassnitzer). Kysymys ei kuitenkaan ole perinteisestä mustankipeydestä. Kurtilla on Alzhaimerin tauti, eikä hän muista parinkymmen vuoden takaista eroa Hannesta, saati suhteen muita vaiheita. Kasassa on erikoisen kolmiodraaman ainekset.

Reinhart ei keksi pyörää uudelleen ja jotkin tarinan käänteet on shokkialun jälkeen helppo arvata. Tämä ei tee näyttelijäntyöstä vähemmän luontevaa tai henkilöhahmoista epäuskottavia. Myös kannanotto vanhustenhoidon usein surkeaan tilaan on empaattisesti esitetty. Varsinkin Kurtia näyttelevän Krassnitzer rooli on haastava. Hän ilmentää hahmonsa hämmennyksen, ilon ja vihan uskottavasti.

Mikäli edelliset vinkkini kuulostivat raskailta, saksalaisen Julian Radlmaierin komedia Phantoms of July (2025) viehättänee monia kepeällä otteellaan. Toisinaan perheeksi voivat muotoutua ja parhaiten toisistaan huolehtia täysin yllättävät ihmiset. Juuri näin käy Radlmaierin episodeissa, joiden yhdistävä tekijä on Sangerhausenin kaupunki.

Erilaisiin vaikeuksiin joutuneet henkilöhahmot löytävät lopulta toistensa reiteille ja juonilinjat punoutuvat yhteen jopa aikakausien yli. En pitänyt aivan jokaisesta tarinasta yhtäläisesti. Kokonaisuuden maalauksellinen kuvaus ja lempeä huumori voittivat silti ennen pitkää puolelleen.

Nämä ja lukuisia muita kertomuksia löydät vuoden 2026 Espoo Cinéstä!

Normaalin rajoilla

Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.