Pakahduttava pallo – eli kun Uruguay teki stadioneilla ihmeitä

Alkuräjähdys tapahtui 13,8 miljardia vuotta sitten. Pyöreä planeetta nimeltään Maa muodostui vasta 9,2 miljardia vuotta myöhemmin. Maapallon pyöreyttä kunnioittaa erityisesti ”jalkapallo”-niminen urheilulaji. Sitäpaitsi, litteällä ”jalkalevyllä” olisi hankalaa pelata.

Kansainvälisen jalkapallojärjestön, Fifan, tunnustama ensimmäinen kansalliskamppailu käytiin Englannin ja Skotlannin välillä vuonna 1872. Siitä ei humahtanut kuin 128 vuotta, kun Voima-lehdessä 4/2000 otsikon ”Amerikan toinen löytäminen” alla uruguaylainen journalisti ja kirjailija Eduardo Galeano (1940–2015) esitti vahvaa tulkintaa 1920-luvun uruguaylaisten tunnoista.

JALKAPALLOIHME URUGUAY ”ei ollut vain virhe kartalla, ja jalkapallo oli pelastanut tämän pienen maan nimettömyyden pimennosta”, Galeano hehkutti. Kirjoitus oli ote Jukka Koskelaisen suomentamasta, klassikoksi nousseesta kirjasta Jalkapallo valossa ja varjossa (Nemo 2000).

Uruguayn jalkapallojoukkue voitti kultaa Pariisin kesäolympialaisissa vuonna 1924, kun se kukisti finaalissa Sveitsin. 1920-luvulla ei vielä järjestetty jalkapallon MM-kisoja, vaan tärkeimmät matsit pelattiin kesäolympialaisissa.

Vuoden 1928 olympialaisissa Amsterdamissa finaaliin ylsivät Argentiina ja Uruguay. Kultaa voitti taas Uruguay. 

Ensimmäinen jalkapallon MM-lopputurnaus järjestettiin vuonna 1930 Uruguayssa, kun isäntämaa juhli satavuotista itsenäisyyttään. Uruguay voitti nekin kisat.

Uruguaylaisten vahvistunutta kansallistuntoa on suomalaisten helppo ymmärtää. Kultamitalit futiksesta merkitsivät pienelle Latinalaisen Amerikan maalle samanlaista maailmankartalle yltämistä kuin vuonna 1952 Helsingin olympialaiset sodan raunioista nousevalle Suomelle – tosin 1920-luvulla Uruguay oli vielä pienempi maa kuin Suomi. Uruguayn väkiluku oli vielä 1920-luvulla vain noin 1,5 miljoonaa, Suomen vajaat kaksi miljoonaa suurempi. Vuonna 1952 Suomessa oli jo yli neljä miljoonaa asukasta.

PALATKAAMME GALEANON Uruguayhin, jonka suurin sankari vuoden 1920 kisoissa oli lihanleikkaaja Pedro Arispe.

”Pedro Arispelle isänmaa ei merkinnyt mitään. Isänmaa oli paikka missä hän oli syntynyt, se oli yhdentekevä, koska kukaan ei ollut kysynyt häneltä mitään, se oli paikka, missä hän raatoi selkä vääränä lihavarastolla, jolla oli yhtä yhdentekevä omistaja kuin millä tahansa muullakin paikalla. Mutta kun Uruguay voitti olympiakullan Pariisissa vuonna 1924, Arispe oli yksi voittajajoukkueen pelaajista, ja nähdessään miten salkoon keskimmäisenä ja hitaasti nousi oman maan lippu taivaanvärisine raitoineen ja aurinkoineen Arispe tunsi rintansa pakahtuvan.”

Englantilaisen koulukunnan peliin kuuluivat pitkät syötöt ja korkeat keskitykset. Sen sijaan uruguaylaiset ”tahtoivat kehittää pelin, jossa pelataan lyhyillä syötöillä ja pidetään pallo alhaalla ja jossa on salamannopeita rytminvaihdoksia ja palloa kuljetetaan täydellä vauhdilla”, Galeano analysoi. 

1920-luvun uruguaylaisten peli oli ennakoi Brasilian Pélen ja Argentiinan Maradonan tyyliä 1900-luvun loppupuolen areenoilla. Ja tietenkin Uruguayn Maximiliano Araujon temppuja jalkapallon MM-kisoissa vuonna 2026.