Rauhantahtoinen sotaooppera Aida sijoittuu juuri tähän aikaan

Giuseppe Verdin Aida-oopperan alkusoittoa ei ehdi kaikua montaa tahtia, kun Suomen kansallisoopperan näyttämöllä tapahtuu järkyttäviä: Raunioissa leikkivän pikkutytön nukke putoaa ja tyttö jatkaa matkaa. Ei hätää, äiti hakee nuken. Samantien näyttämöllä räjähtää ja äiti kuolee. Sotilaat kantavat tytön pois.

Aidan ensiesitys oli vuonna 1871 Kairossa. Egyptiläiset juhlivat Suezin kanavan valmistumista ja uutta oopperataloaan. Verdi keksi Aidan kehyskertomukseksi Egyptin ja Etiopian välisen sodan ja sijoitti teoksen faaraoiden aikaan.

Aida-nimisen orjatytön ja valloittajan joukkoja komentavan Radamesin rakkaustarina huutaa sodan vääryyttä, mutta sen kehyskertomus on myös etäännyttänyt modernin ajan oopperayleisöä. Kristallikruunujen loisteeseen kokoontunut valtaeliitti on voinut juhlia rauhassa veritöitään joutumatta ymmärtämään, että oopperan lavalta huudetaan heidän tekojensa aiheuttamaa tuskaa.

NOA NAAMATIN OHJAAMA Aida ei anna armoa kenellekään, joka ajattelee, että sota ei koske maailman kaikkia ihmisiä. Tämä Aida ei näytä sijoittuvan sen enempää Egyptiin kuin Naamatin synnyinmaahan Israeliin, vaan näyttämökuva rujoine rauniolavasteineen on kuin uutiskuvista Gazasta. Tai miehitetystä Ukrainasta. Sudanista puhumattakaan.

Bettina Johnin ja Noa Naamatin lavastus ja Johnin pukusuunnittelu kehystävät teksen vahvasti tähän aikaan: Orjat näyttävät siltä, miltä kansalaisoikeuksista ja toimeentulosta osattomaksi jäävät ihmiset näyttävät tämän päivän Euroopassa tai pakolaisleireillä missä tahansa maailmankolkassa. Papisto on sotilasasuissa. Ja vilahtaapa näyttämöllä myös vahva viittaus Nato-joukkoihin.

Rakenteeltaan Aida toimii oopperoiden maailmassa päinvastaisella logiikalla: suuria ja nopeatempoisia joukkokohtauksia on useita peräkanaa teoksen alkupuolella ennen väliaikaa, ja mitä pidemmälle teos etenee, sitä enemmän musiikki rauhoittuu ja alkaa luoda siltoja onnettomien ihmisten välille.
Kuuluisa kuolinkohtaus ei tässä versiossa ole vajoaminen hautaan vaan ylösnousu, eikä tämän, maailman kuuluisimman sotaoopperan, pääpointti ole sota vaan rauha.

AIDAN ENSIMMÄINEN NÄYTÖS paljastaa tarinan jännitteet: Egyptiläinen Radames (tenori Giorgi Sturua) valitaan sotajoukkojen komentajaksi. Radames uskoo palaavansa voitokkaana, ja jos hänestä tulee hallitsija, Aidasta on tuleva hänen puolisonsa ja valtaistuimen jakaja.

Etiopialainen orjatar Aida (sopraano Monika Zanettin) pelkää, ettei Radamesin sotaretkestä voi hyvää seurata. Radameshan on menossa tappamaan hänen kansaansa. Ja sitäpaitsi, Aida on kotimaansa kuninkaan tytär, minkä hän haluaa pitää visusti salassa.

Egyptin prinsessa Amneris (mezzosopraano Emilia Rukavina) havittelee hänkin Radamesia rinnalleen.

Ylipappi Ramfis (basso Don Lee) – joka tässä versiossa on aggressiivinen sotaministerin tapainen valtaa liehakoiva päsmäri – on selkeä uhka Aidan ja Radamesin suhteelle ja ehkä koko maankolkan rauhallekin.

Kun toisessa näytöksessä oopperan aitioihin nousee kuusi torvensoittajaa ja kajahtaa Verdin teoksen kuuluisin osa, Voitonmarssi, Naamatin ohjaus näyttää, ettei Radames ole sydämessään voittanut mitään. Näyttämön tapahtumat vievät yleisön Radamesin valtavaan ahdistukseen, traumaperäiseen stressihäiriöön, ja näyttävät sen syyt: Radamesin pudottamat pommit kaikuvat salissa. Voittoa juhliva kansa jähmettyy ja vain Radames ymmärtää, miten viheliäisellä tiellä hän ja hänen joukkonsa ovat.

Natsihenkinen kuninkaan tytär Amneris ymmärtää raivoissaan Radamesin rakastavan Aidaa, joten juhlimisen sijaan hän keskittyy nöyryyttämään tätä.

AIDAN 70 HENGEN KUORO, orkesterin 68 soittajaa montussa ja kuusi Aidalle tyypillistä pitkää ja suoraa torvea soittavaa trumpetistia katsomossa tekevät teoksesta vahvan oopperaelämyksen.

Aidan egyptiläiset paraatit ovat kautta aikain näkyneet monissa elokuvissa taustalla viestien koomisesti, että oopperataide on muka jämähtänyt menneisiin aikoihin. Elokuvatähti Timothée Chalametkin väitti haastattelussa omaa viihde-elokuvataidettaan jotenkin tämän päivän taidemuotona.

Kuitenkin juuri tämä Suomen kansallisoopperan ja ohjaaja Noa Naamatin versio viestii mitä vahvimmin, ettei sodassa ei ole voittajia, on vain häviäjiä, sen tämä teos ja erityisesti tämä versio kertoo mitä selkeimmin.

SUURIMPIA HÄVIÄJIÄ OVAT vihansa vangit eivätkä suinkaan he, jotka saavat ja osaavat edes hetken rakastaa.

Väliajan jälkeisissä kolmannessa ja neljännessä näytöksessä Radames ja Aida joutuvat kumpikin tahollaan pulaan. Aidaa eivät orjuuta ainoastaan egyptiläiset, vaan hänen oma isänsä, Etiopian hävinnyt kuningas, vaati häneltä mahdottomia. Radames puolestaan joutuu toden teolla valitsemaan periaatteensa ja rintamalinjansa.

Aidassa viimeisen sanan saa prinsessa Amneris, josta kaikki ilkeys on karissut, jäljellä on vain suru ja nöyryys.

Tietenkin se viimeinen sana on pace, rauha.