TaideKirjoittanut Ilona Iida Simes

Upea Karmeliittasisaret-ooppera kertoo keitä ovat ne todelliset sankarit

Ranskan vallankumoukseen sijoittuvasta oopperasta nykyajan kiusaajat voisivat oppia häpeämään käytöstään.

Lukuaika: 2 minuuttia

Upea Karmeliittasisaret-ooppera kertoo keitä ovat ne todelliset sankarit

Karmeliittasisaret

Francis Poulenc, Olivier Py, Hannu Lintu, James Sherlock

Suomen Kansalllisooppera

★★★★★

Kuva yllä: Karmeliittasisaret-ooppera on vasta alkamaisillaan. Huomio: kaksi harppua!

Seesteisistä ja hiljaisista nunnista kertova teos ei ole lainkaan kohteidensa kaltainen, vaan Karmeliittasisaret on voimakasta ja repivää musiikkia. Sen rauhallisimmat suvantokohdat liittyvät enemmänkin lähestyvään kuolemaan kuin luostarielämään.

Tämä ranskalaisen Francis Poulencin (1899–1963) ooppera sai ensi-iltansa Milanon La Scalassa vuoden 1957 tammikuussa, ja saman vuoden kesäkuussa se esitettiin ensimmäistä kertaa Pariisissa legendaarisessa Opera Garnierissa.

Tämä Suomen Kansallisoopperan esittämä ranskalaisen Olivier Pyn ohjaama versio sai ensi-iltansa Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä vuonna 2013.

mainos

KARMELIITTASISARET PERUSTUU tositapahtumiin, mutta sen perusta on Gertrude von Le Fortin 1931 ilmestyneessä La Dernière à l’échafaud (“viimeinen nainen mestauslavalla”) -romaanissa. 

Ooppera kertoo 1700-luvun lopun Ranskassa elävästä yläluokkaisesta neidistä, Blanche de la Forcesta (Marjukka Tepponen), joka isänsä markiisi de la Forcen (Markus Nieminen) ja veljensä (Tuomas Katajala) suureksi huoleksi on kovin arka ja pelokas. Blanche ei vaikuta sellaiselta, joka selviytyisi maailman kuohuissa, eikä näköpiirissä ei ole isän niin kovasti toivomia tyttären häitä ja tämän sukuhaaran jatkumista. Viattoman valkoinen (= blanche) neito päättää toteuttaa unelmansa ja mennä luostariin.

Vallankumous repii Ranskaa. Toreilla päitä irtoaa, väkivalta ja sen pelko sokaisee koko maan. Karmeliittasisarten luostari tuntuu turvalliselta, vaikka pappikin (Mika Pohjonen) on jo lähdössä pakoon. Kristuksen morsiamet elävät yksinkertaisesti ja onnellisina – kunnes sekä neuvostoliittolaismainen että natsimainen tappokoneisto on saavuttava heidätkin. Karmeliittasisaret tuomitaan kuolemaan salaliittolaisina.

Teoksen esikuvana olleet nunnat mestattiin Pariisissa 17. heinäkuuta 1794. 

Oopperan nunnat nousevat mestauslavalle rauhan saavuttaneina. Porukan hauskuttaja, elämäniloinen ja vallaton sisar Constance (Sanna Iljin), kuolee jopa iloisena, koska hän pääsee Kristuksen luo.

POULENC OMISTI Karmeliittasisaret äitinsä lisäksi Claude Debussylle, Claude Monteverdille, Modest Mussorgskille ja Giuseppi Verdille. Venäläisen 1800-luvun romantiikan mestarin Modest Mussorgskin vaikutus kuultaa teoksen musiikissa paljon, mutta silti teoksen loppua kohden huomaa sointujen rakenteesta yhä selvemmin, että ollaankin reippaasti 1900-luvun puolivälissä.

Suuri orkesteri – jossa on jopa kaksi harppua – antaa kaikkensa. Nopeasti etenevä teos on rytmisesti monimutkainen, ja tunnelmat vaihtelevat paljon jopa saman kohtauksen tai aarian aikana eikä vain kohtauksesta toiseen.

Karmeliittasisarten kuuluisa loppu Salve regina on mitä hienointa oopperaa ja täydellisintä orkesterimusiikkia. Katoliseen tapaan nunnat tervehtivät pyhää äitiä, ”kuningatarta”, ennen kuin kuolevat yksi kerrallaan giljotiinin terän humahtaessa kerran toisensa jälkeen. Vaikka naisten laulu hiipuu ja viimeisen kuoltua loppuu, heidän viestinsä jää soimaan: sankareita ovat väkivallattomat, he, jotka ovat valmiit auttamaan muita ja he, jotka rakastavat. 

Musiikillisesti järisyttävä ja visuaalisesti hieno Karmeliittasisaret muistuttaa missä piilee todellinen arvokkuus. Uhri ei ole syyllinen kohtaloonsa, eikä uhrin asemassa ole mitään noloa. Kaikki häpeä kuuluu väkivallan tekijöille ja joukon mukana heiluville kiukuttelijoille. Pystypäin kulkevasta vääryyden takia murhattavasta uhrista tulee sankari.

Myös nykyajan kiusaajien ja alistajien olisi syytä ymmärtää tämä. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen, Suomen Kansallisooppera