Maan hajua ja taivaan väriä – Kylvö on mullantuoksuinen löyhähdys rehellistä ruokatuotantoa

Aikana, jolloin suurelle osalle suomalaisista ruoka tulee kaupan hyllyltä eikä mistään luonnon tapaisestakaan ja kun kaupunkilaisista kosketuksensa maatilan hommiin saavat vain Maajussien morsiamia tuijottavat tositeeveefriikit, Kylvö on mullantuoksuinen löyhähdys rehellistä ruokatuotantoa, joka ei aiheena ole ”kunnianhimoiselle toimittajanplantulle tai kuvajournalistille ilmeinen”.

Kylvö-kirjan tekijätiimi kertoo esipuheessaan, että heistä aihe on sangen vetovoimainen.

”Ruoka on ihana asia. Sen tuottaminen on kaikkein merkityksellisintä työtä: se yhdistää tekijänsä menneiden sukupolvien jatkumoon, ihmisen ja muiden eläinten jaettuun historiaan sekä yhteyttävien kasvien ihmeelliseen voimaan.”

Runollinen ilmaisu on kirjan hyveitä.

”Viljely on taitolaji, jossa tukeudutaan aisteihin ja läsnäoloon. Maan haju kertoo, milloin  kyntää, taivaan väri kertoo, milloin odottaa. Ruoantuotanto on sidoksemme veteen, multaan ja aurinkoon, ikuiseen kasvun ja kuihtumisen kehään.”

Kylvö on kiinnostava sekoitus tutkivaa journalismia ja esseistiikkaa sekä valokuvataidetta, josta vastaa Touko Hujanen. Kuvat lisäävät paljon ajattelemisen aihetta, muistoja kesän kukkeudesta ja jopa romantiikkaa. Kirjan seitsemän lukua tarjoavat hyvin erilaisia näkökulmia ruoantuotantoon.

”Sian synty” -luvussa Johannes Roviomaa kertoo tarkkaan miten sikabisnes toimii. Suomessa on kaksi karjuasemaa, joista kauhavalaisen omistaa Veljekset Snellman ja Sastamalan Finnpigin HK ja Atria. Asemien karjut tuottavat spermaa, joilla hedelmöitetään emakoita pitkin sikatiloja.

Hanna Nikkanen kirjoittaa ”Tuonelan sivuvirta” -luvussa Suomen eläintuotannon ylpeydestä, Honkajoki Oy:n ruhonkäsittelylaitoksesta.  Kun tuotantoeläimen elämä päättyy, siitä tulee ”sivutuote”, josta naudoilta erotetaan selkäydin ja aivot, sillä ne muodostavat hullun lehmän taudin vaaran takia ”korkean riskin”.

Loput eläinten osat ovat lievemmän ja matalimman riskin ainesta, jota ”renderöidään” eli murskataan, jauhetaan, keitetään, kuivataan ja jauhetaan. Tästä jämästä tehdään biodieseliä, lemmikkieläinten ruokaa – joka on selkeästi kasvava bisneshaara – ja kalanrehua. Ja hieman muutakin.

”Tehtaalla tulee selväksi, että raatojen kierrättämiseen kuuluu tietty määrä kannibalismia. Kanat syövät kanojen höyhenistä valmistettua rehua. Turkistarhojen ketuille ja supikoirillle syötetään ruokaa, joka on valmistettu Honkajoella niiden lajitovereista.”

Mikko Pelttari tarjoaa ”Vain tarpeeksi” -luvussa iloa ja valoa kertomalla vierailuistaan Padasjoella. Neljä nuorta aikuista elää ostamallaan Uuran tilalla omavaraistaloudessa. He kasvattavat vihanneksia ja tietenkin perunaa, napsivat villiyrttejä suoraan puskista ja muuraavat uunia, jottei talvella paleltaisi. Teoksen kansikuvassa oleva nuori, Mette Hartonen, on tuttu Voimankin avustajana.

Kotitarpeisiin viljeleminen on nyt harvinaista, jopa luksusta. Monella ei enää ole viljelytaitoja. Uuralaisten elämän taustalla on ”moraalinen, poliittinenkin pointti”, Pelttari huomaa. Se on toimintaa fossiiliriippuvuutta ja ylikulutusta vastaan.

Ollakseen niin painavaa asiaa, Kylvössä on myös huumoria. Nikkasen ”Make agriculture sexy again” -teksti muistuttaa yhdysvaltalaisen huipputoimittajan, Michael Lewisin, reportaasia Vanity Fairiin vuonna 2016. Lewis tarkasteli Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden tuloksia nimenomaan maatalousministeriön toimivallan alaisten virastojen kautta. Näiltä leikattiin jo tuolloin paljon rahaa, ja kärsijöinä olivat muun muassa koulukeittiöt, tieverkko ja sisäinen turvallisuus – monet tahot, joiden ulottumista maatalousministeriön toimivallan alle monikaan ei ollut tajunnut.

Nikkanen vierailee Virossa maatalousministeri Hendrik Terrasin vieraana. ”Nuori ministeri on pitkä, tumma ja oikein komea tavalla, joka sopisi ehkä Euroviisulavalle tai saippuaoopperaan. Tai tositelevisioon: Terras osallistui Unelmien poikamiestyttö -ohjelmaan vuonna 2022 ja voitti siellä viihdetaiteilija Brigitte Susanne Hundin sydämen.”

Terras on paljon vartija. Hän on huolissaan Viron ruokatuotannosta, ja maa varautuu kriiseihin. Mitä, jos broilerin poikasten tuonti lakkaa? Entä voiko juustoa tuottaa ilman verkkovirtaa? Ei voi. Viron ruokatuotannon omavaraisuusastetta on nostettava.

Syksyllä 2026 Kylvö valittiin Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Perustelujensa mukaan raati tulkitsi teoksen ”tuovan lukijan eteen olennaisia ongelmia ilman ideologista vastakkainasettelua ja tuomitsemista – ja mikä tärkeintä, kirja näyttää myös ratkaisuehdotuksia.”

Vastakkainasetteluja tai ei, kirjan tausta-ajatuksena on selkeä ekologinen eetos, johon esimerkiksi lihan suurkulutus ei tietenkään kuulu.

Vaikkeivät kaikki suomalaiset ole vielä(kään) kasvissyöjiä, tilanne on muuttunut niin, että kasvissyönti on muuttunut hippien hengellisestä dieetistä ihan keskiluokkaiseksi arkiruokavalioksi, eli muutokset ovat mahdollisia.

Ja ehkä poliittisia tukia maataloudelle allokoiva sektori voi Virosta oppia, että Suomessakin jatkuva kehitys pienistä tiloista suurtiloihin ja alati pitenevät kuljetusmatkat tekevät ruokakriisien ratkaisemisen vaikeammaksi, vaikka suurtilojen ja keskusvarastojen pyörittäminen on näennäisesti halvempaa.