Jevhenija Kuznjetsovan henkilöt elävät hellyttävää arkea pommien alla

Kahvilassa käyminen ei ole mikään iso juttu, ei poikkeus elämässä eikä merkki hurjasta juhlinnasta. Eikä kuuman viinin juominen joulun alla ole mitenkään poikkeuksellinen teko. Samoin kesällä monet saattavat viettää lomaa isoäidin huvilalla tai jopa Espanjan Aurinkorannikolla.

Ukrainalaisen Jevhenija Kuznjetsovan (s.1987) kirjoissa kuitenkin monet pienet ja arkiset asiat nousevat järisyttävän merkityksellisiksi. Päähenkilöistä monet potevat niin huonoa omatuntoa, että he ovat kuin kriisin partaalla.

Kun Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, monia ukrainalaisia vaivaa valtava syyllisyys, ja tämä on Kuznjetsovan aihepiirien ytimessä. Miksi rentoutua, miksi viettää lomaa, saako edes ajatella mitään muuta kuin sotaa?

Niin kauan kuin on elämää -romaanissa joulu kylmässä kylässä Dnipron varrella vaatii paljon sodasta, sähkökatkoista ja monin tavoin ahdistavasta ajasta kärsiviltä siviileiltä – mutta entä jos on sotaa välttelevä nuorimies? Tai jos on tämän isä tai äiti ja valmis tekemään kaikkensa, ettei poika joudu lähtemään rintamalle.

KUTEN KUZNJETSOVAN AIKAISEMMISSAKIN romaaneissa Tikapuut ja Kysykää Mialta, hänen päähenkilönsä ovat hieman eksyneitä, kuin elämän välitilassa, jossa ei voi ottaa ihan rennosti, mutta jossa ei kuitenkaan halua menettää otettaan rauhan aikaiseen elämään.

Tärkeää on myös pyrkiä kohti suurempia iloja kuin pelkkää pärjäämistä ja kohtalaista tyytyväisyyttä. Kuznjetsovan päähenkilöt haluavat myös rakastua. Ja mitä parasta, he kykenevät siihen.

”Maksym tajusi, että tyttö oli siinä silmittömän rakastumisen vaiheessa, jossa ei näe ympärillään mitään eikä ketään. Mikä onni, hän ajatteli, rakastua tällaisina aikoina. Ja mikä kurjuus samalla. ’Mutta kumminkin onni’, hän sanoi itsekseen poistuttuaan museosta. Hän muisti eilisen kohtauksen Janan kanssa uunin äärellä. ’Keskellä kirkasta päivää!’ Maksym ajatteli, ja kauan sitten unohdettu lämpö levisi hänen vatsaansa. Luultavasti, hän mietti mielessään, ensimmäinen inhimillinen tunne viimeisen puolen vuoden aikana.”

NIIN KAUAN KUIN ON ELÄMÄÄ avaa hellyttävästi laajemminkin ukrainalaista mielenmaisemaa. Kuznjetsova kirjoittaa niin luontevasti päähenkilöistään, että kirjaa lukee kuin – ukrainalaisten – tuttujensa keskustelua.

Henkilöt menevät väestönsuojaan kun on pakko, kirjoittavat runoja, kiusoittelevat toisiaan, harmistuvat, suuttuvat ja hermostuvat kaatuneeseen nettiin. Se antaa mahdollisuuden kurkistaa pommien alla sinnittelevien ihmisten arkeen, jossa he tekevät kaikkensa elääkseen mahdollisimman normaalia elämää, jos eivät itsensä takia, niin lastensa ja hieman isovanhempiensakin.