Porttiteatterin Jäljet tutkii oman elämän merkityksellisyyttä kaiken koetun ja uusien valintojen äärellä

”Mitä meistä jää jäljelle, kun emme enää ole täällä?” kysyy laulaja sanoillaan ja vastaa itse: ”Taulut seinille, kynttilät pöydille ja märät pyykit koneeseen / radoilleen avaruusromua, maksamattomia asuntolainoja ja yksityinen haavemaa.”

Vaikka laulun tumman synkissä sävelissä soi kaikuja muun muassa Lou Reedistä ja Nick Cavesta, tulkinnassa ei ole hiventäkään rockin poseerausta. Kysymys ja vastaukset esitetään vilpittömästi ja arjen todessa kiinni olevalla tavalla.

Juuri tästä on muutenkin kyse Porttiteatterin vankitaustaisten esiintyjien omiin elämänkokemuksiin perustuvissa ja yhdessä ammattitaitelijoiden kanssa toteutetuissa esityksissä.

Stoassa esitettävässä Jäljet-teoksessa tutkaillaan ainutkertaisen elämän merkityksellisyyttä siitä näkökulmasta, mitä jälkiä se kunkin kohdalla jälkeensä jättää. Kysymys on vahvasti pinnassa juuri silloin kun oma elämä taaksepäin katsoen vaikuttaa epäonnisiin valintoihin perustuneelta ja eteenpäin katsoessa kartoittamattomalta.

Rosa-Maria Perän ohjauksen ja Sanna Salmenkallion musiikin ja äänisuunnittelun rinnalla tällä kertaa vahvasti lopputulokseen vaikuttavat Ninu Lindforsin koreografiointi ja Ville Tantun videokuvaus.

Vaikka Stoan sali on selvästi suurempi kuin esimerkiksi aiempien esitysten tilat Omapohjassa, PuoliQ:ssa ja Koko-teatterissa, ensi-illassa se on täynnä viimeistä paikkaansa myöten.  Tanssiesityksistään tunnettu näyttämö vaikuttaa innottaneen työryhmää painottamaan puhutun tekstin rinnalla tanssia ja fyysistä teatteria. Korkean tilan mahdollistaman suuren valkokankaan avulla vahvistuvat myös esiintymisen ja videomateriaalin vuoropuhelu sekä kuvattujen hahmojen yleisöön suuntaamien katseiden voima.

Nyt valitun lähestymistavan puhuttelevuus tiivistyy etenkin sanattomassa kohtauksessa, jossa yksi hahmo ohjaa toista kädessään ruusu jonkinlaisena tahtipuikkona tai taikasauvana. Samalla kun elämän kapellimestari ilmentää erilaisia arkea ohjaavia odotteita, marionetti kuvaa niiden mukana sinnittelevää ihmisparkaa. Tämän intensiivisyydellään pysäyttävän asetelman voi tietenkin tulkita myös yhden ihmisen sisäiseksi jaakobinpainiksi.

Vain runsaan tunnin kestävä esitys on taiten rytmitetty ja harvinaisen täynnä teräviä viiltoja oman elämän merkityksellisyyden kokemisen tarpeesta. On hienoa huomata jälleen kerran, miten vahva käsikirjoittaja on elämä itse – ja miten painava todistusvoima on näyttämölle tuoduilla oikeasti koetuilla elämän tragedioilla.