Japanilainen pienoisromaani Narrin kukkia kertoo ihmisenä olemisen vaikeudesta

Alle 40-vuotiaana kuolleen Osamu Dazain (oik. Shūji Tsushima) tuotantoa on julkaistu viime vuosina suomeksi varsin paljon. Turkulaisen Sammakon ohella Pekka Masonen on ehtinyt julkaista useamman Dazain novelleista koostetun kokoelman oman Mala Fide -kustantamonsa kautta. Euroopassa Dazai tunnetaan parhaiten hänen elämänsä loppupuolella julkaistusta pessimismin ja epätoivon läpitunkemasta romaanistaan Ningen Shikkaku, jonka tuorein suomennos, Epäkelpo ihmiseksi, ilmestyi vuonna 2025 (suom. Saku-Petteri Urpo).

Nyt ensi kertaa suomeksi ilmestyvä pienoisromaani Narrin kukkia vuodelta 1935 on tavallaan Epäkelvon ihmisen esiosa. Kummankin kirjan päähenkilö on Yozo Õba, joka on enemmän tai vähemmän Dazain alter ego. Kumpikin kirja luotaa myös ihmisenä olemisen hankaluutta. Erojakin on, kuten suomentaja Saku-Petteri Urpo kirjaan kirjoittamissaan jälkisanoissa toteaa:

”Narrin kukkia maalailee metafiktion kanssa flirttailevaa kokonaissommitelmaansa väljemmin siveltimenvedoin ja etäännytetymmällä otteella pääsävyn hahmottuessa pikemminkin raukeaksi melankoliaksi kuin resignoituneeksi epätoivoksi.”

Narrin kukkia sijoittuu meren rannalla sijaitsevaan parantolaan, jonne päähenkilö on joutunut yritettyään itsemurhaa hukuttautumalla. Päähenkilö on selvinnyt, mutta hänen kanssaan mereen hypännyt Sono-niminen nainen ei. Kiinnostavaa kyllä, Yozo ei tunnu millään tapaa kantavan syyllisyyttä tapahtuneesta. Sen sijaan hän viettää aikaansa parantolassa olevien muiden potilaiden kanssa. Kaikki kiertyy tavallaan Yozon itsemurhayrityksen ympärille. Kaikki tietävät, mitä on tapahtunut, mutta siitä ei puhuta suoraan. Erityisen kylmäävän Narrin kukista tekee se, että myös Dazai teki vuonna 1948 itsemurhan hukuttautumalla yhdessä rakastajattarensa kanssa.

Alkujaan Narrin kukkia kertoi vain päähenkilönsä parantolajaksosta, mutta tarinaa hioessaan Dazai keksi lisätä siihen toisen tason, jossa hän itse tunkee osaksi tarinaa. Lopullisessa versiossa kirjailija itse ilmaantuukin aika ajoin arvioimaan tekstiä ja soimaamaan itseään kolmannen luokan kirjailijaksi. Kirjan keskeiseksi fraasiksi muodostuu kolmeen kertaan toistettu ”Kauniista tunteista kumpuaa huonoa kirjallisuutta.”

Ehkei nyt ihan niin, tekisi mieli sanoa.

Lukijana ei voi olla tekemättä tulkintaa, että nuoremmalla Dazailla saattoi tarinaa kirjoitaessaan olla vielä jonkinlainen ote elämästään, vaikka hän oli jo ehtinyt koettaa itsemurhaa ainakin kahteen otteeseen. Narrin kukkia -tarinan ensimmäisen version hän kirjoitti 24-vuotiaana, kun taas Epäkelvon ihmisen aikaan Dazai oli 38-vuotias. Yhteiskunnallinen tilannekin oli toisenlainen: Yhdysvallat oli pudottanut ydinpommit Hiroshimaan ja Nagasakiin, ja Japani oli hävinnyt toisen maailmansodan.

Dazai oli itse vakuuttunut oman tekstinsä erinomaisuudesta. Hänen oli esimerkiksi vaikea sulattaa sitä, ettei Narrin kukille myönnetty historian ensimmäistä Akutagawa-palkintoa, josta muotoutui sittemmin arvostetuin japanilainen kirjallisuuspalkinto. Dazai syytti asiasta palkinnon tuomaristoon kuulunutta Yasunari Kawabataa, joka sittemmin palkittiin muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1968. Narrin kukkien loppuun onkin liitetty Dazain sappea tihkuva syytöskirjelmä, joka julkaistiin aikanaan Bungei tsūshin -lehdessä lokakuussa 1935.

Narrin kukkia ei tarjoa ylevää loppua, eikä sen päähenkilö näytä oppivan yhtikäs mitään. Siinä mielessä se on hyvin tekijänsä näköinen tarina.