Kohti pahoinvointia

Päähenkilö on paennut pikkupaikkakunnalta kaupunkiin. Vuosia myöhemmin hän palaa yliopistotutkintoineen ja kaupunkikenkineen paikkaan, jossa ei ole enää ruukkia, ei tehdasta, ei Matkahuoltoa eikä liikekeskusta. Ja pikkuhiljaa hän liukuu hyvinvoinnista pahoinvointiin, aivan kuten paikkakunta aiemmin.

Marjo Niemi vie kieltä kuin litran mittaa, jolla hän äyskäröi työläisperheen tyttären päälle rakennemuutoksen kauhuja ja perheperäisiä traumoja. Kirjailija ottaa tuomaskyröläisen agraarileppoisuuden ja ampuu sen läpi kahdeksan surmanluotia. 

Vaikka Pienen budjetin sotaelokuva kirjoittaa paljon epämääräisemmän kulttuuripääoman päälle kuin nobelisti Olga Tokarczuk viimeisimmässä romaanissaan Empusion (2024) – joka versioi Thomas Mannin Taikavuorta (1924) – teoksissa on aavistus samaa. Tokarczuk syventää sukupuoleen, Niemi luokkaan ja syrjäseutuun, mutta yhtäläisyys löytyy kertojaratkaisusta. Myös Niemi on kirjoittanut kirjaansa vieraan kertojaäänen, maagisen realismin ja ankaran isän opetuslapsen, joka vuorottelee päähenkilön äänen kanssa ja kommentoi tämän tekemisiä. Ääni luo myös uhkaa: Ja sinä senkun luulet tämän olevan tavallinen tuhlaajatytön paluu, sinä luulet voivasi herkistyä nyt. Sinä luulet tämän olevan turvallinen aika palata lapsuutesi linnoitukseen, luulet olevasi yksin.

Pienen budjetin sotaelokuva oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, mihin Niemi oli yltänyt jo teoksellaan Kuuleminen (2021). Romaanin ilmaisu on viimeisen päälle hiottua, mutta sen pinta ei kiillä vaan uppoaa groteskin huumorin ja väkivallan jälkien varjostamaan metsään ja vie lukijan mukanaan.