Seitsemisenkymmentä kilometriä Inarista etelään risteää nelostieltä länteen yhdystie 9694 – Kutturantie. On harmaa helmikuinen päivä, kun saavumme risteykseen.
Risteyksessä ei ole päättyvän tien merkkiä, vaikka voisi olla. Ehkä sellainen tulee vastaan myöhemmin, sillä tämä tie todella päättyy pienessä Kutturan, pohjoissaameksi Guhtur, kylässä. Matkaa tosin on nelisenkymmentä kilometriä suhteellisen suoraan ympäristöön, jota moni kutsuisi erämaaksi.
Vilkku päälle ja käännös oikeaan.
Teitä on vedetty ties minne, kohtaamaan ja risteämään, muodostamaan verkon muun luonnon päälle ihmisen kuljettavaksi. Työkoneita, puuta, turisteja busseissaan – missä tie, siellä taloudellisen toiminnan reitti. Yhä useampi paikka on kauttakulkupiste jonkun toisen reitillä paikasta A paikkaan B.
Päättyvä tie tekee Kutturasta harvinaislaatuisen erämaakylän.
Nyt tietä halutaan jatkaa Kutturasta eteenpäin Kittilän ja Inarin väliselle Pokantielle. Lapin liitto on linjannut asiasta uudessa liikennestrategiassaan. Ilmakuvassa näkyy paikalla jo metsätie tai moottorikelkkaura.
Puolustusvoimilla on tutka-asema erämaassa, mikä selittää osan näistä rakenteista. Puolustuksesta uudessakin tiehankkeessa on kyse, sillä se nousi liikennestrategiaan Puolustusvoimien lausunnosta, jonka pääesikunta antoi 38 muun lausunnonantajan joukossa. Lausunnossa tietä perustellaan niukkasanaisesti: ”Yhteyden edistäminen on tärkeää sotilaallisesta näkökulmasta”.
Ajatuksessa tien jatkamisesta on ongelmansa, ja se on osa suurempaa kehityskulkua.
Työkoneita, puuta, turisteja busseissaan – missä tie, siellä taloudellisen toiminnan reitti.
Kun maailmanpoliittinen tilanne kiristyy ja Pohjoismaat kuuluvat samaan sotilasliittoon, ovat maiden pohjoisosat nousseet uudella tavalla sotilaallisesti merkittäviksi. Tämä on johtanut maanpuolustuksellisen maankäytön lisääntymiseen alueella, sanoo Lapin yliopiston professori Laura Junka-Aikio, joka on tutkinut militarisaatiota saamelaisalueella ja kirjoittanut aiheesta raportin saamelaisten totuus- ja sovintokomissiolle.
Osaa muutoksen vaikutuksista paikalliset kannattavat laajasti, esimerkiksi teiden kunnostamiseen on alettu panostaa. Alueen suunnittelu maanpuolustuksen näkökulmasta voi kuitenkin johtaa ongelmiin demokratian ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, Junka-Aikio sanoo. Kun sotilaallisia hankkeita suunnitellaan, viranomaiset ovat sitoutuneet esimerkiksi saamelaisten oikeuksiin ja vakiintuneisiin yhteistoiminta- ja neuvotteluvelvollisuuksiin totuttua heikommin.
Niin, kun liikumme näillä tienoin, liikumme samaan aikaan Suomessa, Saamenmaalla, Lapin maakunnassa ja saamelaisten kotiseutualueella. Aivan erityisesti täällä maankäyttöön liittyy aina kysymys vallasta: kenen etuja kuunnellaan ja kenen toiveet ja elämäntapa vaakakupissa painavat.
Saamelaiset ovat Suomen perustuslaissa tunnustettu alkuperäiskansa, jolla on oikeus ylläpitää kieltään ja kulttuuriaan. Kieli ja kulttuuri elävät kiinteässä yhteydessä elinkeinoihin, kuten poronhoitoon, kalastukseen ja käsitöihin. Ne sitovat kansan maahan ja mahdollistavat kotiseutualueella elämisen.
Juuri tämä yhteys tekee saamelaisista alkuperäiskansan, Junka-Aikio muistuttaa.
”Vaikka kaikki saamelaiset eivät hoida poroja, ei ole liioiteltua sanoa, että poronhoito on eksistentiaalinen kysymys saamelaisille kansana.”
Puolustusvoimat ei perustele tarpeitaan julkisesti.
Kuttura sijaitsee kahden paliskunnan rajalla, ja siellä poronhoito on merkittävä elinkeino. Siihen tiellä olisi suuri vaikutus.
”Kolmasosa paliskunnan pinta-alasta on pois käytöstä, jos tie tulee. Sen verran iso vaikutus”, sanoo Sallivaaran paliskunnan poroisäntä Iisko-Henrik Näkkäläjärvi.
”Se katkaisee meiltä tyystin syksyn laidunkierron.”
Tietä pitkin porot myös pääsisivät sekoittumaan Hammastunturin paliskunnan porojen kanssa.
”Se on meille elintärkeä alue juuri se Kutturan nurkka, erotuksesta lasketaan porot yleensä sinne.”
Kuttura ei ole vain pieni kylä erämaan laidalla. Monille se on paikka, johon palata. Sillä on suuri merkitys saamelaisen yhteiskunnan, kulttuurin ja tiedon ylläpidolle ja tulevaisuudelle, kyläläisiä haastatellut Junka-Aikio sanoo.
Ei Kutturaan alun perin ollut tietä. Se rakennettiin 1950-luvulla vasta, kun kyläläiset sitä itse presidentti Kekkoselta pyysivät. Ja helpottihan se saamelaisen erämaakylän arkea, mutta muutti myös sen luonnetta.
Ohitamme kaivinkoneen. Erityisesti sen jälkeen kun koneellinen kullankaivuu Lemmenjoella kiellettiin, kaivajat ovat löytäneet tiensä myös tänne. Kesäisin voi nähdä, miten laajoja maa-alueita on käännetty ympäri kultaa etsittäessä.
Jatkamme matkaa lähes täydellisessä rauhassa, koko matkalla kohtaamme yhden vastaantulevan auton.
Ensin matkapuhelinverkon tukiasema pilkistää metsän yläpuolella, sitten ylitetään Ivalojoki metallista siltaa pitkin ja, kas, Kuttura aukeaa vieressämme. Kylän talot on kuin ripoteltu luppoa kasvavien puiden lomaan. Tähän tie myös päättyy, joskin kyläpolkuna se mutkittelee vielä jonkin matkaa.
Idea Kutturantien jatkamisesta ei ole uusi.
”Jostain vain tuli tieto”, Kutturassa asuva Korinna Korsström-Magga muistelee aikaa, kun tietä edellisen kerran suunniteltiin 2000-luvun alkupuolella. Silloin vielä tilattiin lehtiä kotiin, joten jostain siitä luettiin, ja sitten sana levisi. Syntyi kansanliike, kerättiin adressi, ja lopulta tiehanke hylättiin.
Kun on kyse omasta kylästä, johon on kiintynyt, on kyse hyvin henkilökohtaisesta asiasta, Korsström-Magga sanoo.
”On kuin lottovoitto, että on saanut asua näin rauhassa erämaan reunalla.”
Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, että itselle tulisi ”paha mieli” rakentamisesta, vaan vahinko on paljon suurempi, hän kuvaa.
”Ihmiselle, joka haluaa säilyttää asioita seuraaville sukupolville, jokainen teko joka tulee luontoon, on pahaa.”
Sillä on paljon merkitystä, miten asioista päätetään.
”Ongelma on, että eihän ne nyt ihan salassa niitä tee, mutta kun hankkeista ei tiedoteta, eikä tieto kulje, ei niihin pysty myöskään vaikuttamaan.”
”Pitäisi itse olla koko ajan valppaana ja kyttäämässä, että mitä pahaa kukakin tekee.”
Korsström-Magga näkee, että asiat oli päätetty valmiiksi, eikä aikaa keskustelulle jäänyt. Ei, vaikka edellisen kerran hanke oli kohdannut suurta vastustusta ja siksi peruttu.
”Tuntui siltä, että ne huijasivat meitä”, Korsström-Magga sanoo ja viittaa Lapin liiton päättäjiin ja liikennestrategian hyväksymiseen.
Puolustusvoimien käyttäminen argumenttina harmittaa Korsström-Maggaa, sillä se ei perustele tarpeitaan julkisesti.
Myös Laura Junka-Aikio sanoo, että puolustuksellisten asioiden kohdalla niiden salaisuus tekee demokraattisen vaikuttamisen vaikeaksi. Kun perusteita ei avata, kantaa on vaikea muodostaa, ja huhuille jää enemmän tilaa.
”Tiedon puute ja kokemus viranomaisten viestinnän epäluotettavuudesta kuormittaa ihmisiä ja aiheuttaa myös turhaa huolta ja stressiä”, Junka-Aikio sanoo.
Puolustusvoimien kritisoiminen on vaikeaa. Sodista on Lapissa vaikeita muistoja.
”Kun sanoo, että tää tie ei tunnu hyvältä idealta, osoitetaan sormella että ’sinä et ole isänmaallinen, miten sinä voit vastustaa Puolustusvoimia’”, Korsström-Magga kuvaa.
Paljon perustellaan turvallisuustilanteen muutoksella. Toisaalta Korsström-Maggan kanssa keskustellessa käy ilmi, että jos turvallisuutta halutaan parantaa, pitäisi miettiä, mikä kenellekin luo turvallisuudentunnetta. Ei vain Puolustusvoimat, vaan myös paikallisyhteisö ja perinteinen elämäntapa.
Avoimuus ja asukkaiden kuuleminen päätöksiä tehtäessä loisi luottamusta ja vahvistaisi turvallisuudentunnetta. Etenkin, kun alueella on jo ennestään totuttu etelästä saneltuihin päätöksiin.
Ja täällä etelä tarkoittaa myös Rovaniemeä.
Itse etelästä ensimmäisen kerran Kutturaan kolmisenkymmentä vuotta sitten tullut Korsström-Magga sanoo, että sivuutetuksi tuleminen on passivoinut pohjoisen asukkaita, erityisesti saamelaisia.
”Paljon on ihmiset sanoneet, että kyllä ne sen tien tekee, vaikka me tekisimme mitä.”
Ei koko Kutturan kylä ole yhteen ääneen tietä vastaan. Ilta on jo hämärtynyt, kun tarvomme hankeen painunutta polkua kohti Ivalojoen rantaa, jossa niin ikään Kutturaan muuttanut suomalainen Terhi Vuojala-Magga on luvannut tavata meidät.
Ensin meidät kuitenkin vastaanottaa pihalla pörheä samojedinkoira, joka innostuu vieraista.
Vuojala-Magga kannattaa tien jatkamista ja sanoo tieyhteyden länteen lisäävän turvallisuutta, kun Venäjä on sotajalalla Euroopassa. Jos kiire tulee, turvaan pääsisi tietä pitkin nopeammin.
Vuojala-Magga vastusti tiehanketta, kun sitä edellisen kerran valmisteltiin. Krimin valtaus Ukrainalta nosti kuitenkin mieleen jatkosodan ja partisaani-iskut. Niissä neuvostopartisaanit tappoivat ja vangitsivat siviilejä kylissä itäisessä Suomessa ja Lapissa.
”Se on tuolla solumuistissa”, Vuojala-Magga sanoo.
Ja jos sota Ukrainassa loppuu, minne Venäjä hyökkää seuraavaksi?
Suunta voisi olla Jäämerellä. Vuojala-Magga pohtii, että ilman uutta itä-länsi-yhteyttä pohjoiseen Lappiin marssiminen Jäämeren rantojen valloittamiseksi olisi helppoa venäläisille.
Niin, mikä olisi silloin Inarin kohtalo, Vuojala-Magga miettii.
Myös Korsström-Magga kantaa huolta turvallisuudesta mahdollisessa konfliktitilanteessa. Hän kuitenkin näkee tien tekevän kylästä kohteen iskuille.
”Jo tuo silta tuossa on ensimmäinen asia joka räjäytetään, ja sitten vielä jos on tie tästä… Samalla lailla venäläiset sitä tietä kulkee kuin amerikkalaiset. Ja kutturalaiset seisoo tienposkessa ja miettii, että kuka meitä ampuu seuraavaksi.”
Kuten mainittua, epävarmuus on omiaan lisäämään turvattomuuden tunnetta. Puolin jos toisinkin.
Tieyhteys ei täällä vaikuttaisi vain maanpuolustukseen, vaan lähes kaikkeen.
”Pieni hanke, jolla on potentiaalisesti isot vaikutukset ja jossa isot voimat myllää”, Laura Junka-Aikio sanoo.
”Jos tietä ruvetaan edistämään, se voi muodostua hyvin pitkäkestoiseksi ja symboliseksi kamppailuksi.”
Poroisäntä Iisko-Henrik Näkkäläjärven sanat vahvistavat asian: ”Tulemme vastustamaan henkeen ja vereen.”
Uusi tie muuttaisi varmasti kylän elämää samoin kuin nykyisen tien valmistuminen aikanaan muutti.
Nykytilassa on kuitenkin paljon säilytettävää, käy ilmi Korinna Korsström-Maggan kanssa keskustellessa. Kylässä tunnetaan ja tunnistetaan äänet – kenen moottorikelkka kulkee, kenen koira haukkuu. Tien myötä uudet äänet saapuisivat kylään.
Tunne turvallisuudesta heikkenisi.
”Ei voisi enää pitää ovia auki.”
”Tulemme vastustamaan henkeen ja vereen.”
Saamenmaan militarisaatio asettaa kansansa ja kulttuurinsa oikeuksia puolustavat saamelaiset hankalaan asemaan, Laura Junka-Aikio sanoo. Miten toimia, jos saamelaiskulttuuria ja -elinkeinoja uhkaavia hankkeita toteutetaan kansalliseen turvallisuuteen vedoten?
Kukaan ei halua vastustaa ”kaikkien yhteistä” turvallisuutta, mutta, toisin kuin saamelaiset, suomalaiset eivät joudu miettimään, tuhotaanko tätä turvallisuutta tavoiteltaessa oman kulttuurin ja yhteiskunnan perusedellytyksiä, Junka-Aikio sanoo.
Vastakkainasettelu saamelaisten oikeuksien ja Suomen kansallisen turvallisuuden välillä ei myöskään ole oikeutettu, Junka-Aikio muistuttaa. Saamelaiset ovat esimerkiksi esittäneet saamelaisten kannalta vähemmän tuhoisia tapoja parantaa itä-länsi-yhteyksiä kotiseutualueellaan. Näihin ehdotuksiin tulisi tarttua, Junka-Aikio sanoo. Tosipaikan tullen saamelaisten poronhoitajien paikallistuntemus ja taidot pohjoisissa olosuhteissa selviämiseksi ovat korvaamattomia, hän muistuttaa.
Liikennestrategia yksin ei vielä tarkoita, että tie rakennetaan, mutta se on ensimmäinen askel prosessissa ja määrittää myöhempien päätösten valmistelua.
Puolustusvoimien lausunto, josta tie nousi strategiaan, valmistui samalla kierroksella Saamelaiskäräjien lausunnon kanssa, joten jälkimmäisessä ei voitu lausua ideasta. Saamelaiskäräjälaki kuitenkin edellyttää asiasta neuvottelemista Saamelaiskäräjien kanssa.
Lapin liitto kävi keväällä esittelemässä tiehanketta Sallivaaran ja Hammastunturin paliskunnille, Iisko-Henrik Näkkäläjärvi sanoo elokuussa.
”Varmasti saivat selväksi, että me ei olla sitä hyväksymässä. Ja syyskuussa taisi olla että jotakin taas tulisivat esittelemään.”
Ehdotettu tie halkaisisi Hammastunturin erämaa-alueen. Erämaa ei tarkoita tyhjää maata vailla käyttöä, vaan se on osa elävää kulttuuria ja poronhoitoaluetta.
”Tämä alkaa olla viimeisiä Suomen erämaa-alueita, niin suojata pitäisi sitäkin”, sanoo poroisäntä Näkkäläjärvi.
Maastossa on merkkejä poronhoidosta eri aikoina. Lisäksi esimerkiksi vanha postireitti kulkee erämaassa. Sen Korinna Korsström-Maggan mies näytti hänelle, eikä hän millään erottanut sitä.
”Se, joka osaa lukea luontoa, näkee”, Korsström-Magga sanoo. ”Ja on varmaan saamelaisia muinaisasioita vaikka kuinka, mutta ei niitä ihmiset osaa enää nähdä.”
Harvojen jäljellä olevien erämaakylien luonnetta pitäisi suojella, Korsström-Magga sanoo.
”Että ne on juuri sen tiettömän tien taipaleen päässä. Ja kun sinne menet niin sielläpä olet. Ja sieltä aukeaa senkaltaista luontoa, että kun menet sinne, niin olet ehkä jopa ihan avuton, jos et tiedä mitä teet siellä.”
”Olet yhtä haavoittuvainen kuin joku muu eläin. Ja se on se ihmisen oikea paikka.”
Laura Junka-Aikion erillisselvitys ”Saamenmaan militarisaation vaikutukset alkuperäiskansan kulttuuriin, elinkeinoihin ja oikeuksien toteutumiseen Suomessa” saamelaisten totuus- ja sovintokomissiolle julkaistaan 3.9.2025.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
