Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Terveiset Kutturasta.

Saamelaisseparatisteille riitti nyt. Maaseutu on autioitunut entisestään ja pohjoisen asukit tahdotaan pitää siellä missä he ovat – olkoonkin, ettei siellä ole mitään. Pääkaupunkilaisoikeuksia ei myönnetä, Helsingin herrat ovat kupanneet Lapin tyhjiin. Sushirajan takana kytee viha, ja kun se viha leimahtaa täyteen liekkiin, avittavat sitä kamikazemoottorikelkkailijoiden joukot. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi, ja syntyy sisällissota.

Terveiset Kutturasta imaisee sisäänsä hitaasti – ehkä siksi, ettei yksikään sen henkilöistä ole nousta pääosaan, eikä etenkään alussa esiteltävää etelän väkeä ole helppo sympata. Vähän säälittävä alikessu Jesse Purola toivoisi sodan olevan sankarillista kuten Tuntemattomassa sotilaassa tai edes Taistelutovereissa. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja miehet samoin. Eikä Purolassa itsessäänkään ole oikein Koskelan vikaa. Etelän ja Pohjoisen välissä tasapainotteleva toimittaja Aino Riski taas on henkilönä lähes vailla tarttumapintaa, ja näkee erikoisessa tilanteessa ainoastaan mahdollisuuden kiipiä tiensä määräaikaisuuksista vihdoin vakipaikalle maan suurimpiin lehtiin.

Tarina alkaa toden teolla pohjoiseen päästessä. Liukaspuheinen kapinakomentaja Oula on vähän suuruudenhullu kuten sotajohtajat kai aina. Mies on perheineen kärsinyt etelän ikeen alla ja manipuloi nyt sekä joukkojaan että mediaa, tavoitteena tehdä sorrosta loppu – ja siinä sivussa Lapista Suomen Nevada. Myös värikkäistä hahmoista hupaisin löytyy Lapista, Oulan oikealta puolelta: huppari polvissa moottorikelkkaa vinguttava Lapin gangsta Morottaja, jolle jengiväkivallan ja gangstaräpin koti Compton on suoraan verrannollinen Kutturaan.

Morottajan ajatuksia kartoittaessa Heikkisen lauseet ovat täydellisiä ja jokainen laini naurattaa. Pohjoinen on tapettu viemällä työpaikat ja palvelut, mutta Morottaja löytää lohtua levyltä. “Satojentuhansien ihmisen tulevaisuus tuhottiin. Eikä kukaan välitä. Paitsi Ice Cube.” Kirjan kieli on kauttaaltaan hienoa ja jotenkin tehokasta. Kuten pohjoisen armeija joka etenee etelään ja jyrää alleen. “Rynnäkkökivääri louskutti terveiset kehitysalueelta.” Pohjoisen puheessa kuuluu aidon runollinen nuotti, josta arvaa Heikkisen olevan pottu itsekin, siis pohjoisesta kotoisin.

Heikkinen on kutsunut romaaniaan aluepoliittiseksi kostofantasiaksi, eikä tarina citykaneiksi kutsuttavia kaupunkilaislapsia helpolla päästäkään. Kirjailija heittelee pieniä piikkejä sinne tänne ja hilpeitä yksityiskohtia riittää. Erityisen selvää tehdään ajatuksesta nykynuorista tosipaikan edessä. Ostareilla ja internetissä kasvaneita sotamiehiä kiinnostaa lähinnä iPodien luuttaaminen hylätystä Mustasta Pörssistä. Ei menny niinku Tuntemattomassa.

Terveiset Kutturasta onkin samanaikaisesti sekä hilpeä että surullinen kirja. Sen hahmot ovat karikatyyrimäisiä kaikki: kaupunkilaiset järjestään täysin kädettömiä, pohjoisen pojat taas poronmaitoa ja puolukkapontikkaa kittaavia. Mutta hupailun taustalla on selvästi aito huoli siitä, mitä Suomessa sen sushirajan takana tapahtuu. Valtavia alueita liitetään yhteen, pienet kielet kuolevat, Nuorgamista on lähimpään synnytyssairaalaan matkaa viisisataa kilometriä. Oulalla kumppaneineen on syytäkin sisuuntua.

Sisällissotaa ei ehkä todellisuudessa tarvitse pelätä huomenna alkavaksi, mutta dystopisen sotaromaanin pohjalla vaikuttavat tunteet lienevät täysin tosia. Ainakin Heikkinen kertoo niistä sillä tavalla, ettei lukija epäile hetkeäkään. Kutturan luettua se tuntuu melkein väistämättömältä: Jos meno jatkuu nykyisenkaltaisena, menee pohjoisessa pian kuksa nurin.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga 2012. 268 s.