”No, kai täällä on asiat mallillaan 2000-luvulla?” kyselevät Suomen ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907 valitut kansanedustajat Hilda Käkikoski ja Miina Sillanpää sarjakuvahahmoina.

Kuinka tasa-arvoista yhteiskunnallinen vallankäyttö on nykyisin maassa, jossa naisille saatiin aikoinaan äänioikeus ensimmäisenä Euroopassa? Vasemmistoliiton kansanedustajan Jessi Jokelaisen marraskuussa ilmestynyt Femokratia-sarjakuvateos koettaa vastata tähän kysymykseen.

Jokelainen ammentaa sarjakuvassa omista kokemuksistaan, tutkimuslähteistä ja lähivuosien uutisvirrasta. Teos havainnollistaa, mitä naispoliitikot saavat arjessaan kestää: suoraa seksuaalista häirintää muilta kuntapoliitikoilta, naisvihaa verkossa, mediajulkisuuden ulkonäkökeskeisyyttä.

Kirjaa aloittaessaan Jokelainen oli istunut useamman vuoden Oulun kaupunginvaltuustossa ja osallistunut vuosia poliittiseen keskusteluun sosiaalisen median ja bloginsa kautta. Viime kesänä hän nousi varasijalta eduskuntaan. 

Valtakunnan politiikassa ei ole tullut vastaan sellaista kasvokkaista asiattomuutta, jota hän kohtasi aloitettuaan kaupunginvaltuutettuna. Jokelainen arvioi silti samojen asenteiden kohdistuvan naisiin kaikilla politiikan areenoilla.

”Kyllä se on valitettavasti aika samanlaista riippumatta paikasta”, hän sanoo.

Tarvitaanko tasa-arvoon naispoliitikkoja?

Vaikka kirjan katse tarkentuu politiikassa toimiviin naisiin, toistuvat samat ongelmat eri puolilla yhteiskuntaa. Jokelainen painottaa, että kyse on rakenteellisesta ilmiöstä: olemme oppineet ajattelemaan, että naiset ovat työelämässä ja yhteiskunnan osallisuudessa aina toisarvoisia.

Naisten politiikassa kohtaamalla epätasa-arvolla voi olla laajoja seurauksia. Jos häirintä ja syrjivät asenteet työntävät naisia ja marginalisoituja vähemmistöjä pois politiikasta, heijastuu tämä Jokelaisen mukaan myös tehtyihin päätöksiin. Ja poliitikkojen päätökset taas vaikuttavat tasa-arvon toteutumiseen. 

Jos yhteiskunta ei huolehdi lapsista ja ikäihmisistä, siirtyy hoivavastuu tyypillisemmin naisille.

Jokelainen uskoo, että jos politiikkaa tekevät ennen kaikkea keski-ikäiset miehet, se vaikuttaa siihen, millaista politiikkaa keskimäärin tuotetaan.

Niin, vaikuttaako? Tampereen yliopiston tutkijatohtori Josefina Sipinen toteaa, että teoriassa miespoliitikko voi tietysti edistää naisia koskettavia tasa-arvokysymyksiä siinä missä naispoliitikkokin. Käytännössä sukupuolella näyttää kuitenkin olevan merkitystä.

”Löytyy paljon kotimaista ja kansainvälistä tutkimusta siitä, että tietyt naisille spesifit kysymykset ovat paremmin mukana päätöksenteossa, kun naisia on myös päättäjissä”, Sipinen sanoo.

Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi perhevapaat, lasten päivähoito ja ikäihmisten palvelut. Jos yhteiskunta ei huolehdi lapsista ja ikäihmisistä, siirtyy hoivavastuu tyypillisemmin naisille kuin miehille. 

Tasa-arvon edistäminen ei toki voi perustua siihen, että jokaisesta ihmisryhmästä olisi eduskunnassa omat edustajansa. Lisäksi kansanedustajien päätökset vaikuttavat moniin ihmisiin, joilla ei edes ole äänioikeutta eduskuntavaaleissa: lapsiin ja nuoriin, Suomessa vailla kansalaisuutta asuviin sekä tuleviin sukupolviin. Päättäjille soisi kykyä ajatella muidenkin kuin itsensä kaltaisten ihmisten tarpeita.

Tiettyyn ryhmään kuuluminen tekee silti poliitikosta yleensä sitoutuneemman tämän ryhmän oikeuksien puolustamiseen. Naisten ja vähemmistöjen osallistuminen päätöksentekoon todella vaikuttaa politiikan suuntaan.

Edistystä ikuisella työmaalla

Naisten edustus politiikassa on viime vuosikymmeninä kasvanut. Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen 200 kansanedustajasta naisia oli ennätykselliset 94 eli 47 prosenttia, mutta vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen naisedustajien määrä laski kahdella. Suomen kunnanvaltuustoissa naisten osuus oli vuoden 2021 vaalien jälkeen 40 prosenttia.

Yksi selitys naisten pitkään jatkuneelle aliedustukselle voi Sipisen mukaan olla se, että naisten usko kykyihinsä politiikassa on keskimäärin selvästi heikompaa kuin miehillä. Taustalla vaikuttavat sosiaaliset normit ja stereotypiat.

”Poliittisena johtajana ja edustajana toimiminen ei kuulu naisen sukupuolirooliin niin vahvasti kuin miehen”, Sipinen sanoo.

Mielenkiintoinen poikkeus sääntöön olivat aluevaalit. Vuonna 2022 valituista aluevaltuutetuista 53 prosenttia oli naisia. Tämäkin voi liittyä sukupuolirooleihin: aluevaltuustot keskittyvät sosiaali- ja terveysasioihin, jotka on perinteisesti nähty naisille ominaisina aloina. Valtuustoihin äänestettiin paljon naisvaltaisten sotealojen ammattilaisia. Tutkimusten perusteella poliitikon sukupuoli vaikuttaa siihen, kuinka päteväksi hänet arvioidaan milläkin politiikan osa-alueella.

Vaikka stereotypiat istuvat syvässä, Suomessa on tapahtunut aitoa asennemuutosta. Yhä useampi on valmis äänestämään naista siinä missä miestäkin. Aiemmin selkeä enemmistö miehistä äänesti miesehdokkaita, kun taas naisten äänet jakaantuivat tasaisemmin naisille ja miehille. 

Vuosien 2019 ja 2023 eduskuntavaaleissa tämä ero näyttää käytännössä hävinneen. Viime eduskuntavaaleissa sekä miehistä että naisista noin 60 prosenttia äänesti kanssaan samaa sukupuolta olevaa ehdokasta. Sipinen pohtii, että muutosta voi osin selittää naisten nouseminen näkyviin rooleihin monessa puolueessa.

Jessi Jokelaisen sarjakuva-albumin viimeisiltä sivuilta löytyy median uutisotsikoita kuvitteellisesta tulevaisuudesta. Yhdessä niistä julistetaan, että sukupuolten tasa-arvo on viimein saavutettu. 

Miltä tällainen Suomi näyttäisi? Mistä tietäisimme päässeemme perille? Jokelainen naurahtaa kysymykselle.

”Luulen, että se on ehkä semmoinen työmaa, mikä on ikuisesti käynnissä.”

Tavoitteesta ei silti saa hellittää, tarvitaan selkeästi tasa-arvoon tähtäävää politiikkaa. Esimerkiksi työelämän rakenteissa ja perhepolitiikassa riittäisi Jokelaisen mukaan vielä ravisteltavaa.