Kirjailija ja journalisti Svetlana Aleksijevitš asuu nykyään Berliinissä. 

Uusien kotikulmien jykevät arvotalot olivat kylmän sodan aikoihin dekadentin mutta bisneshenkisen ja konservatiivisen Länsi-Berliiniin maisemaa. Täällä ei näytä lainkaan kirjailijan entiseltä kotikaupungilta, Minskiltä.

Lähestymme kirjailijan asuntoa haastattelussa avustavan Garrin ja valokuvaaja-Sergein kanssa. Garri ja Sergei ovat Ukrainasta, josta Berliiniin on saapunut paljon pakolaisia. Ja on kaupungissa muitakin slaaveja: ”Täällä on valtavasti venäläisiä”, Garri mainitsee. 

Heitä muutti Berliiniin heti Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1990-luvun alussa, mutta Venäjän rapautuneen kansalaisyhteiskunnan takia 2000-luvulla sinne on paennut useita toisinajattelijoita. Entisen Länsi-Berliinin uusi valtakieli on venäjä.

”Charlottenburg on nykyään Charlottengrad”, Garri nauraa. 

Aleksijevitškin on Berliinissä pakomatkalla. Hän muutti Saksaan, kun elämä Valko-Venäjän pääkaupungissa kävi liian tukalaksi. Räikeästi väärennetyt presidentinvaalit vuonna 2020 saivat sadattuhannet ihmiset osoittamaan mieltään Minskin kaduilla viikosta toiseen. Itsevaltainen presidentti Aljaksandr Lukašenka alkoi väkivaltaisten poliisien ja armeijan avulla kukistaa maansa oppositiota – johon hän laski kenet tahansa protestoijan. Aikuisen, lapsen tai vanhuksen.

Minskin kaduilla juhlittiin

”Se oli niin romanttista”, Svetlana Aleksijevitš huokaa muistellessaan kymmenen kuukautta kestänyttä kansannousua. ”Liikkeellä oli paljon nuorisoa. Muistan kaiken tarkkaan: miten ihmiset olivat pukeutuneet, miten he kulkivat joukoissa.”

Aleksijevitš asui Minskin keskustassa kahdeksannessa kerroksessa. Näkymät olivat hyvät, ja hän katseli mielenosoitusta aamusta yöhön. 

Valko-Venäjän hallinto oli ällistynyt. Vaalit olivat olleet korruptoituneen maan silmänlumetta, niin kuin aina ennenkin. Näennäisesti itsenäistynyt entinen neuvostotasavalta oli vahvasti Venäjän ja sen presidentin, Vladimir Putinin, kontrollissa. Opposition pääehdokas, suosittu bloggaaja Siarhei Tsihanouski, oli vangittu juuri ennen vaaleja. Tämän vaimo, siihen saakka julkisuuden ulkopuolella pysynyt opettaja Svjatlana Tsihanouskaja, oli ilmoittautunut ehdokkaaksi miehensä tilalle. Miten ihmeessä kansa uskalsi yhtäkkiä järjestää maan historian suurimmat protestit, vallan linnakkeissa pohdittiin niin Minskissä kuin Moskovassakin.  

Lukašenka ei voittanut vaaleja. ”Eroa, rotta”, protestoijat raivosivat. Tsihanouskaja oli oikea presidentti. Riippumattomien arvoiden mukaan Tsihanouskaja sai 65–80 prosenttia äänistä.

”Me luulimme että voisimme onnistua siinä [hankkeessa vaihtaa presidentti]. Suhtauduimme mielenosoituksiin kuin juhlaan. Kaduilla oli hauskaa, ihmiset olivat iloisia.” 

Mutta diktaattori ei luovuttanut. Aleksijevitš näki asevoimien ryhmittyvän mielenosoittajia vastaan. Lukašenka oli komentanut armeijansa paikalle. 

”Yhtäkkiä alettiin ampua. Se oli hirveä järkytys.”

Sotilaat käyttivät kumiluoteja, joilla pystyi tappamaan tai ainakin vammauttamaan ihmisiä. Aleksijevitš näki ihmisten saavan osumia. 

”Kirjasi jälkeen kukaan ei enää halua taistella. Sinun sotasi on kauhistuttava.”

Tapahtumat syvensivät hänen halveksuntaansa diktaattori Lukašenkaa kohtaan. ”Ihan kuin hän voisi legitimoida valtaansa kumiluodein!”

Tutkiva journalisti kun on, Aleksijevitšin on pakko mennä katsomaan mitä ulkona tapahtui.

Katua lakaissut nainen alkoi jutella hänelle. ”Luojan kiitos ettette ole tullut tänne aikaisemmin”, hän sanoi. Sitten nainen kehotti Aleksijevitšiä palaamaan saman tien takaisin kotiinsa. Jos kirjailija tarvitsee kaupasta jotakin, hän voi kyllä hakea. Jos Aleksijevitšin on pakko käydä jossain, hänet voidaan piilottaa parkkihallissa autoon. Nainen oli hädissään. ”Älkää tulko tänne. Täällä on busseja. Tämä on nyt vakavaa.”

Kadunlakaisija viittasi uusiin käänteisiin: Hallinto oli alkanut tunkea ihmisiä busseihin ja pidättää heitä. Tuhansia ihmisiä vietiin kidutettavaksi ja vankeuteen. Monia ei ole nähty noiden päivien jälkeen. 

Aleksijevitš tiesi jo, että hän on hallinnon epäsuosiossa. Hänen käydessään äänestämässä häntä oli seurattu niin avoimesti ja lähellä, että hänen tyttärensä oli mennyt raivoissaan hätistelemään salaista poliisia etäämmälle. 

Kun poliisi ja armeija alkoivat tukahduttaa protesteja, Aleksijevitšin tueksi saapui joukko EU-maiden diplomaatteja. Nämä seisoivat yötä päivää hänen talonsa ulkopuolella.

”Se oli kauniisti tehty”, kirjailija muistelee. ”Nyt he kaikki ovat tietenkin lähteneet Valko-Venäjältä. He käyvät tervehtimässä minua täällä.”

Sota ilman sankareita

Svetlana Aleksijevitš syntyi vuonna 1948 Länsi-Ukrainan Stanislavissa, nykyisessä Ivano-Frankivskissa. Tuolloin Neuvostoliittoa hallitsi nimimerkkinsä ”Teräsmies” kaltainen kylmäkiskoinen diktaattori Stalin.

Aleksijevitšin isä oli valkovenäläinen, äiti ukrainalainen. Aleksijevitš on sanonut että hänellä on kolme kotimaata, ja se kolmas on Venäjä. Sen kulttuuri ja kieli ovat vaikuttaneet häneen niin paljon. Hän myös kirjoittaa venäjäksi.

Perhe muutti Valko-Venäjälle kun Aleksijevitš oli vasta pieni lapsi. Vanhemmat olivat opettajia, ja sellainen Aleksijevitšistakin oli tulossa, mutta yliopiston aikoihin hän alkoi kiinnostua toimittajan työstä ja erityisesti tutkivasta journalismista.

Ne eivät olleet ihan tyypillisimpiä neuvostokansalaisen kiinnostuksen kohteita. 

Kun Svetlana Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015, Nobel-komitea kertoi perusteissaan, miten ”hänen ainutlaatuisten metodiensa – ihmisäänten huolellisesti yhdistettyjen kollaasien – ansiosta Aleksijevitš on syventänyt ymmärrystämme kokonaisesta aikakaudesta”.

Eli Neuvostoliitosta.

Aleksijevitš kommentoi palkintopuheessaan: ”Niin minä kuulen ja näen maailman – ihmisäänten ja yksityiskohtien kollaasina.”

Vaikka hänen teoksensa luokitellaan fiktioon, Aleksijevitš on kuitenkin myös reportteri. Ja paljon muuta. Nobel-juhlassa hän kertoi olevansa ”kirjailija, reportteri, sosiologi, psykologi ja saarnaaja”.

Aleksijevitšin koko tuotanto käsittelee Neuvostoliiton kansalaisten kautta utopian romahtamista ja sitä, millaista oli olla utopian vankina. Hänen läpimurtoteoksensa Sodalla ei ole naisen kasvoja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1985. Sen ja myöhemmin Sinkkipojat on suomentanut Pauli Tapio.

Jo tässä kirjassa Aleksijevitšin metodi näkyy. Hän haastatteli sodan kokeneita naisia. He olivat palvelleet toisessa maailmansodassa puna-armeijan huoltojoukoissa, lääkintähenkilökunnassa tai rintamalla itsekin, mutta lopulta he olivat rakkaitaan kaipaavia leskiä tai orpoja. Vaikka kirja kertoo sodasta, naiset halusivat puhua nimenomaan rakkaudesta, Aleksijevitš on kertonut.

Alkusanoissaan Aleksijevitš kirjoittaa, miten hän on tulkinnut neuvostoaikaa:

”Sodan jälkeen lapsuuteni kotikylä kuului naisille. En muista kuulleeni siellä miesten ääniä. Ja niin minun kohdallani on edelleen: sodasta minulle kertovat naiset. Ja itkevät. Laulavat itkussaan. Puolet koulumme kirjoista käsitteli sotaa. … Nyt tiedän miksi. Eihän se sattumaa ollut. Mehän olimme jatkuvasti sodassa tai valmistautumassa sotaan. Muistelimme, miten olimme sotineet. Sellaista on elämämme ollut aina, emmekä kai edes osaisi elää toisin. Emme pystyisi kuvittelemaan millaista toisenlainen elämä olisi.”

Neuvostoliiton viranomaiset eivät arvostaneet Aleksijevitšin lähestymistapaa. Kirjaa ei annettu edes julkaista muutamaan vuoteen sen valmistumisen jälkeen.

Nobel-puheessaan kirjailija kertoi, että sensorit olivat erityisen vihaisia siitä, miten kirjassa ei ollut sankareita. ”Kirjasi jälkeen kukaan ei enää halua taistella. Sinun sotasi on kauhistuttava”, sensori oli valittanut.

Runoileminen on rikos

Svetlana Aleksijevitš itse ei ole suostunut taistelemaan aseellisesti eikä edes koskemaan aseisiin. 

Kun hän 1980-luvun lopussa kävi tutustumassa Afganistanin venäläiseen sotatantereeseen, toimittajille – naisillekin – annettiin mahdollisuus ampua kiväärillä. Joku kollega oli innoissaan tarttunut aseeseen. Aleksijevitš ei suostunut koskemaan niihin.

Afganistanissa Aleksijevitš kohtasi nuoria, hyvin koulutettuja miehiä, jotka ennen värväytymistään sotaan olivat työskennelleet yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa. He olivat menneet rintamalle neuvostopropagandan ansiosta. He halusivat rakentaa Afganistanista sosialistisen veljesmaan.

Afganistanissa sotilaat ja Aleksijevitš todistivat kärsimystä ja kuolemaa. 

Aleksijevitš kirjoitti arkuissa kotiin palaavista nuorista miehistä – joista monet olivat ”vasta lapsia” –  kirjan Sinkkipojat. 

Aleksijevitš uskoo vilpittömästi siihen, että sekä pasifistin että reportterin tärkein ase on totuus. Neuvostoaikoina hän tottui siihen, ettei asioista saanut puhua oikeilla nimillä, ja siitä hän joutui monesti vaikeuksiin. 

Nyt sekä Moskovan Kreml että länsieurooppalaiset uutisista ahdistuvat ihmiset haluavat piilottaa ruumiit ja tuskaansa huutavat uhrit pois laajoilta yleisöiltä. 

Samaa tekee mediaa tiukasti kontrolloiva, aktiivisesti sensuuria käyttävä Israelin hallinto, joka ei aikoihin ole päästänyt ulkomaisia toimittajia Gazaan. Sotien siistiminen hyödyttää hyökkääjää, sillä on sen etu etteivät ulkovaltojen – tai omankaan maan – kansalaiset ymmärrä sodan laajuutta tai edes muista brutaalin sodan olevan kesken.

Aleksijevitš siteerasi Nobel-puheessaan toisen maailmansodan kokenutta saksalaista sosiologia, Theodor Adornoa, joka oli ”šokissa” kirjoittanut, miten ”Auschwitzin jälkeen runoileminen on rikos”. 

Niinpä Aleksijevitš ei runoile vaan pakottaa lukijansa kohtaamaan tosiasiat:

”Mitään ei saa keksiä. Sinun täytyy kirjoittaa totuus niin kuin se on. Tarvitaan eräänlaista ’superkirjallisuutta’. Todistajien täytyy saada puhua. Nietzsche sanoi, ettei yksikään taiteilija pärjää todellisuudelle.”

Tuhoutuneet äidit

Venäjän laajentaessa sotatoimiaan Ukrainassa keväällä 2022, Valko-Venäjästä tuli sodan apuri. Sen kautta Venäjä hyökkäsi. Sodan aikaan Lukašenka on kyykännyt Putinin edessä erityisen syvään kuin kömpelö marionetti.

”Hän on täysin riippuvainen Putinista”, Aleksijevitš puuskahtaa ja hänen ajatuksensa kulkeutuvat Berliinin sykkeestä takaisin Minskiin. Kansalla ei ollut mahdollisuuksia voittaa ja kääntää maataan kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa. Mielenosoittajilla ei ollut armeijaa puolellaan, ”voimat eivät olleet tasapainossa”, hän tuskailee.

Valko-Venäjän hallinnon menestys on kiinni naapurimaasta. Eurooppalaiset tutkijat ja journalistit ovat seuranneet Valko-Venäjää tarkkaan erityisesti kansannoususta lähtien. Tällä hetkellä kaikkia askarruttaa se, alkaako Valko-Venäjä osallistua sotatoimiin Ukrainassa entistä aggressiivisemmin. Jotkut väittävät, että huolimatta armeijansa ja Venäjän tuesta, Lukašenka pelkää uusia mielenosoituksia. Jos diktaattori pakottaa kansan sotimaan Ukrainaan, kansanjoukot ryntäävät taas viikkokausiksi Minskin monumenteille.

Sen sijaan Venäjällä ei juurikaan protestoida. Putin pitää kansaa tiukasti vallassaan – vai pitääkö?

”Putin, Putin, Putin…”, Aleksijevitš puuskahtaa. ”Kaikki sanovat koko ajan että ’Putin’. Mutta minä olen puhunut monien venäläisten kanssa. No en enää, kun en enää voi matkustaa Venäjälle, mutta silloin kun matkustin siellä vielä, haastattelin heitä paljon.”

Aleksijevitšilla on vahvat näkemykset siitä, mistä johtuu väkivalta. Hän oli kysynyt venäläisiltä Ukrainasta.

”He sanoivat vaan, että ’me taistelemme voittoisaan loppuun saakka’, me pakotamme ukrainalaiset kunnioittamaan itseämme’. Ei Putin tätä päätä, tämä sota on kansan tilaus. Se on väkivaltaan kasvaneen kansan filosofiaa… kansan, joka ei ymmärrä, ettei sotaa ole välttämätöntä aloittaa pysyäkseen itse hengissä.”

Aleksijevitš on pettynyt ja surullinen. Hän puhuu rauhallisesti ja harkiten jokaista sanaa. Mutta nytkään ei ole aika kaunistella viestiä.

”Kun kirjoitin Neuvostoihmisen loppua, matkustelin paljon Venäjällä. Kysyin haluaisitteko asua sellaisessa maassa kuin Tanska: pienessä kauniissa maassa, jossa on hyvä elää? Vai sellaisessa kuin Venäjä? Ihmiset vastasivat minulle: ‘Sellaisessa kuin Venäjä, Venäjä on suuri!’ Tässä ovat ne sodan juuret. Putin on vain jäävuoren huippu.”

”On tapahtunut valtava muutos. Afganistanin sodan aikoihin äidit eivät myyneet lapsiaan.”

Aleksijevitš myöntää kuitenkin propagandan voiman. Kremlin paasaus yhdistettynä monesta tuutista vyöryvään viihteeseen tuhoavat kansan ajattelua. Kyllä kansalla on ruokaa, sitä aina järjestyy jostain, hän pohtii, mutta ilman alati aivopesevää televisiota venäläiset eivät osaa olla.

Nykyvenäläiset ovat erilaisia kuin neuvostovenäläiset, paljon moraalittomampia. 

”Perheille maksetaan siitä, että pojat lähtevät sotimaan. Äidit eivät halua enää antaa haastatteluja. ’Jos minä puhun sinulle, minä en enää saa rahaa pojastani’, he sanovat. ’Me haluamme ostaa tyttärelle uuden asunnon.’ Tai ’auto pitäisi vaihtaa’.”

Aleksijevitš kertoo, miten Sinkkipoikia kirjoittaessaan kaatuneiden äidit eivät kunnioittaneet viranomaisia. Kun pojille tultiin tuomaan postuumisti myönnettyjä kunniamerkkejä, äidit heittivät ensin merkit päin näköä, sitten upseerin ulos talosta.

”On tapahtunut valtava muutos. Silloin Afganistanin sodan aikoihin äidit eivät myyneet lapsiaan.” 

Missä isi on?

Tšernobylista nousee rukous kiteyttää sekä Neuvostoliiton olemuksen että Svetlana Aleksijevitšin tuotannon. Teoksen on suomentanut Marja-Leena Jaakkola. 

Ydinreaktorin tuhoutuminen 23. huhtikuuta 1986 vaikutti kymmenien miljoonien ihmisten elämään. Väitetään sen aloittaneen jopa Neuvostoliiton romahtamisen, sillä se oli ensimmäinen katastrofi, jota Kreml ei enää voinut loputtomiin salailla ja ensimmäinen tapahtuma, joka pakotti Neuvostoliiton johtajan, tuolloin Mihail Gorbatšovin, puhumaan televisiossa.

Vaikka Neuvostoliitto oli näennäisesti yhtä ja samaa maata, turma oli uhrien mielestä hyvin kansainvälinen. Se on kiristänyt valtioiden välejä pitkään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Ydinvoimala sijaitsi Ukrainan pohjoisosassa lähellä Valko-Venäjän rajaa. Sen työntekijät tulivat eri puolilta Neuvostoliittoa, myös Venäjältä. Ydinteknologian asiantuntijat ja asiasta vastanneet ministerit työskentelivät Venäjällä Neuvostoliiton pääkaupungissa Moskovassa. Valtavat määrät radioaktiivista laskeumaa kulkeutui rajan yli Valko-Venäjälle. Aluetta ”siivoamaan” eli paloja sammuttamaan ja tuhoja peittelemään tuotiin armeijan sotilaita, joista puolestaan suuri osa oli jostain syystä Baltian maista, erityisesti Eestistä. 

Aleksijevitšin haastattelemat ihmiset kertovat karmeita tarinoita kärsimyksestään ja siitä, miten viranomaiset valehtelivat heille tai vähättelivät tilannetta.

Tyylikkään kirjoittamisen mestari Svetlana Aleksijevitš lopettaa kirjansa ilman säteilysairauksia, paiseita ja tuskanhuutoja, mutta yhtä lailla mitä liikuttavimmin. 

Sairaalaan loppuiäkseen suljetun miehen vaimo kertoo, miten poika kaipaa isäänsä. Poika on aikuinen, mutta taantunut mieleltään viisivuotiaan tasolle:

”Missä Miša-isi on? Koska hän tulee?

Kuka muu kysyisi sitä minulta? Lapsi odottaa häntä…

Me odotamme häntä yhdessä. Ja minä toistelen omaa Tšernobyl-rukoustani. Ja hän katselee maailmaa lapsen silmin…”

Auttakaa meitä!

Ennen kuin nobelisti suostuu kuvattavaksi on pakko jutella muutama sana tulevaisuudesta. Ja Suomesta. 

Kerron Aleksijevitšille, että äärioikeisto ei Suomessakaan menestynyt eurovaaleissa: Suomessa vaalien ylivoimainen voittaja oli poliitikoksi nuori nainen ja vasemmistolainen älykkö Li Andersson.

Aleksijevitš ilahtuu.

”Suomi on hieno maa. Olen käynyt siellä muutaman kerran. Rauhallisia ihmisiä. Hienoa, että olette onnistuneet torjumaan sitä pimeyttä joka kaikkialta vyöryy… Ja joka uhkaa demokratiaa. Olen viime vuosina käynyt monessa maassa, kuten Unkarissa, jossa demokratia on joutunut perääntymään. Toivon, ettei tällaista kestä kauaa.” 

Entä millaisena Aleksijevitš näkee Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän tulevaisuuden?

”Putin on vaarallinen, valtavan vaarallinen.” Sen sijaan Lukašenka ei sitä ole. ”Hän on pieni ja avuton, eikä hän voi tehdä mitään ilman Putinia.”

Aleksijevitšin mielestä Valko-Venäjää, viljavaa maata Euroopan keskellä, voi auttaa auttamalla Ukrainaa. Maat voisivat tukea toisiaan. Ukrainan voitto sodassa edistäisi demokratiaa molemmissa maissa, hän miettii. 

Valko-Venäjän todellinen itsenäistyminen on edelleen hänen toiveensa. 

”Auttakaa meitä, auttakaa pientä Valko-Venäjää. Kaikkien mielestä Valko-Venäjä on kadonnut… Valko-Venäjä pitäisi repäistä Venäjästä irti. Sitä pitäisi auttaa itsenäistymään. Sillä on loistava sijaintikin. Ja valkovenäläiset ovat paljon vähemmän sekopäistä porukkaa kuin venäläiset.”

Kirjoitukset ovat Voiman Vlast!-sarjaa. Siinä julkaisemme Venäjää, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Kaukasusta sekä alueiden sotaa, konflikteja ja ihmisoikeuksia käsitteleviä juttuja. Sarjan toimittamista on tukenut Alfred Kordelinin säätiö.