”Ei voi olettaa ihmisten suostuvan tilanteeseen, jossa ei ole enää kunnon työpaikkoja eivätkä heidän kotitaloutensa suoriudu yhtä hyvin kuin aiemmin. Ihmiset eivät suostu vapaaehtoisesti työskentelemään prekaareissa työsuhteissa ruokalähetteinä tai Uber-kuskeina.”
Näin toteaa brasilialainen Lontoon King’s College -yliopiston poliittisen taloustieteen ja kansainvälisen kehityksen tutkimuksen professori Alfredo Saad-Filho. Hän on palkittu tutkija, joka on tehnyt YK:lle kymmeniä tutkimuksia kansainvälisen talousjärjestelmän sudenkuopista.
Hän on viimeaikaisesta kehityksestä huolissaan. ”Vaalitulokset ympäri Länsi-Eurooppaa ovat olleet hyvin huolestuttavia.”
Pääasiallisina syinä hän näkee uusliberalistisen kapitalismin näköalattomuuden ja perinteisten instituutioiden jähmettymisen. Erityisesti nuorten tulevaisuudennäkymät ovat heikentyneet.
”Ensimmäistä kertaa koko nykyisen kapitalismin 400-vuotisen historian aikana nuoremmat sukupolvet eivät enää tule yltämään vanhempiensa tulotasoon. Ennen vanhemmat saattoivat ajatella, että heidän uhrauksensa takaisi edes heidän lapsilleen paremman tulevaisuuden.”
Tästä seuraa koko talousjärjestelmälle musertava uskottavuuskriisi, Saad-Filho sanoo. Poliittista kontrollia lisätään, jotta ihmiset saadaan pidettyä aisoissa. Samalla autoritaarisuus eri muodoissaan kehittyy.
Demokraattinen järjestelmä, poliittiset puolueet, ammattiyhdistysliikkeet ja järjestöt perustuvat Saad-Filhon mukaan tulotasoon, työpaikkoihin ja teollisuuteen, joita uusliberalistinen talousjärjestelmä ei enää kykene tuottamaan. Koko järjestelmä on vaakalaudalla, kun poliittiset kanavat ilmaista pettymystä kutistuvat.
”Olemme risteyskohdassa. Näköpiirissä on huolestuttavia merkkejä uusfasismin kehittymisestä. Tyytymättömät massat kerääntyvät suurten johtajien ympärille. Viholliskuvia rakennetaan niin sisäisiin kuin ulkoisiin tarkoituksiin.”
Saad-Filho ei tarkoita perinteistä Länsi-Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla syntynyttä fasismia, jossa aseistautuneet joukot marssivat kaduilla univormut päällä. Kun ihmiset menettävät poliittisen toimijuutensa ja mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttä perinteisten poliittisten kanavien kautta, johtajia alkaa ilmestyä kuin tyhjästä.
”Johtajat voivat olla televisiosta tuttuja koomikkoja tai julkkiksia, jotka sitten lupaavat ratkaista kaikki ongelmat”, Saad-Filho sanoo ja luettelee esimerkkejä: Narenda Modi Intiassa, Recep Tayyip Erdoğan Turkissa, Jair Bolsonaro Brasiliassa, Donald Trump Yhdysvalloissa.
”Argentiina on surullinen tapaus. Maan työväenluokka on historiallisesti ollut hyvin mobilisoitunut ja organisoitunut. Sen yhtenäisyyttä on koeteltu 1960-luvun sotilasvallankaappauksista aina viime vuosien radikaaleihin uusliberalistisiin uudistuksiin. Nyt presidentiksi valittu Javier Milei on viimeisin reinkarnaatio vastarinnan murtamiseksi.”
Mikä ihmeen uusliberalismi
Saad-Filho liittää talouskriittiseen analyysiinsä uusliberalismin käsitteen. Oikeistossa termiä on kritisoitu. Onko se silti hyvä käsite kuvaamaan tämän päivän globaalia talousjärjestelmää?
Saad-Filho tunnistaa käsitteen herättämän keskustelun: ”On totta, että käsite on herättänyt valtavasti keskustelua yhteiskuntatieteissä, politiikassa ja mediassa. Se määritellään monella eri tavalla, ja yksi paradoksi on se, ettei kukaan määrittele itseään uusliberalistiksi.”
Hän kuitenkin painottaa käsitteen merkitystä kritiikin välineenä.
”Se auttaa tekemään selkoa monista elämän eri puolista. Sen kasvot ovat näyttämö, globaalin kapitalismin olemassaolon muoto sellaisena kuin me sen nyt koemme. Se on ollut kapitalismin hallitseva muoto useimmissa maissa 1980-luvulta lähtien. Uusliberalismi on poliittisia käytäntöjä, kuten hyvinvointivaltion yksityistämistä ja vihamielisyyttä ammattiliittoja tai kaikenlaista kollektiivisen järjestäytymisen muotoja kohtaan.”
Tämä kuvaus tuntuu sopivan myös Suomen poliittiseen tilanteeseen, jos katsotaan viime aikaisten poliittisten lakkojen kirvoittamia ulostuloja.
”Uusliberalismi on hyvin systemaattista. Se koskettaa sosiaalista elämää ja vaikuttaa samalla myös poliittisen talouden osa-alueisiin. Ymmärrys ihmisten taloudellisesta kansalaisuudesta on muuttunut rajallisemmaksi hyvinvointivaltioiden purkamisen ja regressiivisen verotuksen, jossa suuremmista tuloista maksetaan vähemmän veroja, seurauksena. Samalla tuloerot ovat kasvaneet.”
Saad-Filhon mukaan uusliberalismia voi tarkastella myös luokkasodan näkökulmasta, jossa etuoikeutetut rikkaat lietsovat vihaa köyhiä vastaan saavuttaakseen lisää etuoikeuksia.
”Voimme havaita ennennäkemättömän epätasa-arvon kehittymisen maailmassa viime vuosisadan aikana.”
Jokapäiväisessä elämässämme uusliberalismi näkyy finanssipolitiikan arkipäiväistymisenä. Kyse ei ole vain finanssitalouden käsitteiden leviämisestä kaikille elämänalueille, vaan myös finanssilogiikan leviämisestä ajattelutapaamme.
”Kun mietimme, lähdemmekö opiskelemaan, joudumme ensin laskemaan, onko opiskelu ylipäätään kannattavaa. Aiemmin opiskelupäätökseen vaikuttivat pikemminkin kutsumus, uteliaisuus, arvomaailma ja päättäväisyys.”
Uusi maailmanjärjestys
Elämme Saad-Filhon mukaan globaalin talousjärjestelmän perustavanlaatuisen kriisin aikakautta. Yhdysvaltain talous romahti vuoden 2008 finanssikriisissä, eikä maa ole toipunut siitä. Myös muissa OECD-maissa bruttokansantuotteen kasvuluvut ovat olleet sittemmin aiempaa alhaisempia. Yhdysvallat on menettämässä valta-asemaansa nouseville talousmahdeille Aasiassa, ja globaalista etelästä on tullut itsenäisempi.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 merkitsivät käännekohtaa, jolloin Yhdysvallat siirtyi Saad-Filhon mukaan selkeämmin sortavaan politiikkaan maan sisällä ja aggressiivisiin toimenpiteisiin merten takana. Finanssikriisi ja noin 2,4 triljoonaa dollaria maksaneet sodat osoittivat Yhdysvaltojen ja koko globaalin talousjärjestelmän rahoituksen kehittymisen rajat.
Elämme taloudellisen pysähtyneisyyden aikakautta, jota koronapandemia syvensi entisestään. Järjestelmä on pohjimmiltaan rikki. Olemme käännekohdassa.
”Mutta meillä on myös toivoa, ja sitä pitääkin olla. Uudenlaisia vastarinnan muotoja on kehittymässä, ja ne antavat mahdollisuuden nousta kriisistä demokraattisesti. Kysymys kuuluu, kuinka paljon meillä on aikaa. Ilmastokriisi asettaa aikarajan pyrkimyksillemme, ja sen hoidossa olemme nyt epäonnistumassa. Tilanne voi johtaa katastrofiin, jollaista sivilisaatiomme ei ole aiemmin kokenut.”
