Löysin 2010-luvulla elämääni uuden mielihyvää ja iloa tuottavan asian: aamulenkkeilyn. Juoksemisen aloittaminen oli itselleni merkittävä muutos, sillä suhteeni hikiliikuntaan oli ollut pitkään välttelevä, kuten monille muille ajatustyötä ja taidetta tekeville ihmisille. Lenkkeily yhdistyi myös kiinnostavalla tavalla meditaatioharjoitukseeni, jonka olin aloittanut muutamia vuosia aiemmin.
Todettakoon heti aluksi, etten kuulu ihmisiin, jotka heräävät ennen kukonlaulua ja ryhtyvät virkeänä toimeen. Aamuni ovat tokkuraisia, ja aivoni saavuttavat normaalin toimintakyvyn kutakuinkin keskipäivän tienoilla. Yhdistinkin aamulenkkeilyn pitkään suomalaista työkulttuuria luonnehtivaan sykkimismentaliteettiin, jossa tärkeintä on suorittaa asioita hampaat irvessä ja kieltäytyä mielihyvästä.
Sanalla sanoen pelkkä ajatus aamulenkistä taisteli koko olemustani vastaan.
Liikunta ja hyöty
Juoksemisharrastustani motivoi halu löytää vastapaino kirjoitustyön staattisuudelle. Kirjoittamista luonnehtii ergonomisesti toisteinen kököttäminen näyttöpäätteen äärellä, ja vaikka muutinkin kauan sitten työpisteeni seisomatoimistoksi, kärsin edelleen niska-hartia-alueen kivuista ja päänsärystä. Alkuaikoina juoksusessioni sijoittuivat iltaan. Lenkki ja sitä seurannut saunominen tuottivat rennon fiiliksen, mutten huomannut urheilun erityisesti energisoivan minua tai helpottavan nukahtamistani. Nämä liikunnan tunnetut hyödyt paljastuivat minulle vasta kun päätin kokeilla aamulenkkeilyä.
Liikunnasta puhutaankin nykyään usein hyödyn kautta. Liikunta vapauttaa kehossa serotoniinia, noradrenaliinia, dopamiinia, endorfiineja ja endokannabinoideja. Juoksemisen on todettu vahvistavan sydäntä, lihaksia, luustoa, keuhkoja ja vastustuskykyä, kiihdyttävän aineenvaihduntaa, vähentävän syöpäriskiä ja alentavan verenpainetta. Lenkkeilyn psykologiset hyödyt ovat oma lukunsa: aerobinen liikunta vähentää stressiä, parantaa älyllistä suorituskykyä, muistia ja oppimiskykyä, kohottaa mielialaa, suojaa aivoja ikääntymiseltä sekä lievittää masennusta ja ahdistusta.
Olen havainnut nämä liikunnan hyödyt vuosien varrella omakohtaisesti. Juokseminen aamulla heti heräämisen jälkeen ja ennen aamupalaa karkottaa aamutokkurani ja usein myös päänsärkyni. Ruoka maistuu ihanalta, ajatukset ovat kirkkaita, kehossa on energinen vire ja uni tulee illalla silmään.
Liikunnan hyötyjen ajatteleminen auttaa vääntäytymään ylös sängystä keskellä pimeintä talvea, jolloin mielihyvän kaipuun ohjaama reaktio olisi sulkea silmänsä ja herätä muumien tapaan keväällä, kun mustarastaat lurittelevat aamuserenadejaan ja aurinko pilkistää esiin piileskeltyään kuukausia viisinkertaisen pilviverhon takana. Juokseminen subarktisessa pimeydessä – lenkkarien lätsähdellessä jäisiin lätäköihin, jäätävän viiman pureutuessa hikisen alusvaatekerraston lävitse ja vaakasuoran tihkusateen pistellessä silmiä – ei ole tietenkään samanlaista herkkua kuin juokseminen Koh Phayam -saaren Aow Yai -rannalla, jossa paljaat varpaat uppoavat juuri sopivasti rantahiekkaan, pään yllä liitelee harjakotkia ja trooppinen aurinko laskee hehkuvana pallona Andamaanienmereen. Hyötynäkökohtiin paneutuminen voikin olla kaamosolosuhteissa ratkaiseva tekijä, joka erottaa lenkkeilevän ihmisen lenkkeilyä fiilistelevästä ei-lenkkeilevästä ihmisestä.
Kun juoksen, suoritan
Fyysisestä ja psyykkisestä suorituskyvystä huolehtiminen on uusliberalistisessa yhteiskunnassa yksilön kansalaisvelvollisuus. Myöhäiskapitalistisen ajan menestyvä yksilö-yrittäjä sijoittaa aikansa ja energiansa asioihin, jotka tuottavat maksimaalista hyötyä. Filosofi Herbert Marcuse puhui jo 1950-luvulla suoritusperiaatteesta, joka ohjaa kapitalististen yhteiskuntien sosialisaatioprosessia. Ihmisen arvo määräytyy suoritusperiaatteen alaisuudessa sen mukaan, kuinka hyvin hän kykenee torjumaan mielihyvää ja keskittymään yhteiskunnallisesti arvostettujen asioiden – ennen kaikkea työn – suorittamiseen. Kun suoritusperiaatteen motivoima yksilö muovaa elämänsä hyötyä ajatellen, hän siirtää fokuksen itse toiminnasta sen seurauksiin.
Perhe, koulu, työelämä ja media kasvattavat meistä kaikista hyötyä tavoittelevia hyveellisiä ihmisiä, ja kuten Friedrich Nietzsche aikoinaan totesi, hyveellinen tahtoo hyveestään vielä palkankin.
Uusliberalistisessa yhteiskunnassa liikunnasta tulee helposti välineellistä toimintaa, jonka tehtävänä on auttaa tuotantolaitokseksi itsensä muuttanutta yksilöä säilyttämään suorituskykynsä alati kiristyvän työelämän paineessa. Erityisen tärkeää suorituskyvyn ylläpitäminen on prekaareille tietotyöläisille ja taiteilijoille, jotka eivät tee töitä ainoastaan ruumiillaan vaan myös, filosofi Franco ”Bifo” Berardin sanoin, sielullaan. Kirjailija ja toimittaja Iida Sofia Hirvonen onkin tähdentänyt Nuoren Voiman esseessään ”Otteita tilifiktion ajasta” erikoista ristiriitaa taiteilijoiden kapitalismikritiikin ja kapitalismiin sopeutumisen välillä: ”Taidekoulutuksessa opetettava ja omaksuttava niukkojen resurssien logiikka voi jopa olla kilpailuhenkisempi kuin ’systeemi’ sen ulkopuolella.”
Suoritusperiaate on syrjivä, epätasa-arvoinen ja ableistinen, sillä se palkitsee etuoikeutettuja yksilöitä, jotka kykenevät – tiettyyn pisteeseen asti – kiristämään tahtiaan oravanpyörässä. Se soveltuu kuitenkin hyvin sopeuttamaan yksilöitä kapitalistiseen yhteiskuntaan, joka on itsessään syrjivä ja epätasa-arvoinen.
Kun juoksen, juoksen
Liikuntaa voi kuitenkin harrastaa monella eri tavalla, ja yhteiskunnallisten normien tiedostaminen saattaa avata mahdollisuuksia muuttaa jokapäiväisen elämän käytäntöjä. Liikunnan ei tarvitse olla keino sopeuttaa yksilöä haitallisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin.
Tiedän, että juokseminen hyödyttää minua, mutten koe juoksevani hyödyn vuoksi. Juoksen, koska pidän juoksemisesta. Kehon liikkeiden ja hengityksen synkronisoituminen, rytminen meditatiivisuus, läheisyys luontoon, jaksamisen rajojen ylittäminen, mieleen nousevat ja sieltä katoavat ajatukset sekä kouriintuntuva tunne kehon voimien lisääntymisestä ovat kaikki juoksemisen tarjoamia nautintoja ja siten itsessään tärkeitä kokemuksia.
Itselleni urheilu on parhaillaan meditatiivista: liikettä, jolla ei ole ennalta asetettua päämäärää sekä aikaa, joka ei ole alisteista millekään muulle ajalle. Vanhaa zen-sanontaa mukaillen: ”Kun kävelen, kävelen. Kun syön, syön. Kun juoksen, juoksen.” Juoksemisesta onkin tullut minulle tapa meditoida. Meditatiivinen juokseminen on juoksemista itsensä vuoksi. Siinä ei ole kyse ”kupin täyttämisestä”, sillä kuppi on jo täynnä – ennakko-olettamuksia, päämääriä, ajatuksia – vaan kupin tyhjentämisestä. Kun mieli on tyhjä, se kykenee jälleen ottamaan vastaan asioita maailmasta sen sijaan, että keskittyisi asioiden jatkuvaan hallitsemiseen. Luopuminen kehollisen harjoituksen välineellisistä päämääristä voikin yhdistää ihmisen uudella tavalla maailmaan.
Essee julkaistiin ensin maksumuurin takana 29.5.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 15.6.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.
