Munahaukka, lesbo vai inttiin pakotettu ulkomaalainen? Näihin kategorioihin eräs varusmies jakoi vapaaehtoista asepalvelusta suorittavat naiset, kun kulki varuskunnassa Helmi Sundströmin ohitse.
”Kun en tunnistanut itseäni mistään noista, mietin että mikäköhän oikein olen”, Sundström kertoo.
Sundström aloitti palveluksensa heinäkuussa ja on palvellut konekivääriampujana jääkärijoukkueessa. Hän on kohdannut vaihtelevaa suhtautumista naisiin armeijassa.
”Kovin paljon ei ole tultu sanomaan suoraan, mutta yleisesti se asenne on vähän ollut ’vitun naiset, voileipä ja bend over’ -tyyliä”, hän sanoo.
Nelisen vuotta tyypillistä varusmiestä vanhempi Sundström oli varautunut edellä mainitun tyyppiseen ilmapiiriin. Hän oli kuullut kokemuksia armeijan käyneeltä pikkusiskoltaan sekä kavereiltaan.
“Sisko sanoi kärjistetysti, että jos ei joka toinen lause ole rasistinen, homofobinen tai naisia haukkuva, niin se on ihme.”
Perustavanlaatuinen paradoksi
Sotilasorganisaatioita ja työelämää tasa-arvonäkökulmasta tutkineet tohtorit Minna Leinonen ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta Tampereen yliopistosta tunnistavat ilmapiiriongelman. Perusasetelma on, että nainen on kasarmialueella automaattisesti erilainen.
”Voi tehdä hyvin tai huonosti tai yrittää olla näkymätön, mutta on huutomerkkinä rivissä, ja siihen ei pysty itse vaikuttamaan. Se on hyvin vaikea ympäristö moninaisuudelle”, Leinonen toteaa.
Tasa-arvon edistäminen on vaikeaa kahteen suuntaan repivien tavoitteiden takia. Otonkorpi-Lehtoranta puhuu jopa “kaikkien sotilasorganisaatioiden perustavanlaatuisesta paradoksista”.
”Halutaan muistuttaa muuta työelämää ja siksi osallistua näihin tasa-arvoa ja moninaisuutta kunnioittaviin säännöksiin, mutta toisaalta halutaan tehdä eroa siviilimaailmaan”, hän kuvailee.
”Se on hyvin vaikea ympäristö moninaisuudelle.”
Otonkorpi-Lehtoranta jatkaa pohtimalla, että asenneilmapiiri riippuu yhteiskunnan suhdanteista ja yleisestä militarisaation ilmapiiristä. Kun vallitsee rauha, on aikaa viestiä tasa-arvosta, mutta kriisien keskellä ensisijainen tavoite on ylläpitää valmiutta. Leinonen komppaa: ”Aiemmissakin tutkimuksissa on tullut ilmi, että muutoksen tekeminen tällaisissa organisaatioissa on hankalaa, koska sodan näkökulman voi aina ottaa esiin.”
Suuret linjat valuvat vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien naisten palvelusarkeen. Aina se ei ole räävittömyyksiä tai ahdistelua, vaan esimerkiksi sitä, että naistuvalle on unohdettu ilmoittaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sellaisesta Leinonen ja Otonkorpi-Lehtoranta ovat kuulleet kyselytutkimuksissaan.
He ovat havainneet myös sen, että palveluksen eri vaiheissa naisten kokeman tuen ja joukkoon kuulumisen taso vaihtelee huomattavasti. Heidän mukaansa ainakin aikaisemmin upseerikoulutuksessa naiset kokivat, että heille annettiin sukupuolen takia huonompia vertaisarviointeja.
”Kun kilpailullisuus johtajakoulutuksessa nostaa päätään, se on helppo tapa tehdä eroa naisten ja miesten välillä”, Leinonen sanoo.
Varusmiesjohtajuudessa näkyvät muutenkin tutkijoiden mielestä sotilasorganisaation kehittämisen paikat. Jos johtajia koulutettaessa saataisiin sisäistettyä huonoon ilmapiiriin puuttuminen osaksi johtamista, se voisi vaikuttaa johdettaviinkin varusmiehiin.
”Palautetta on tullut, että siellä on vielä hankaluuksia ymmärtää vallan ja vastuun suhde, ja että erotellaanko ihmisiä miehiin ja naisiin”, Leinonen kuvailee.
Sosiaalinen itsemurha
Kun Sundström oli alokas, joukkuetta marssitettiin ympäri varuskunta-aluetta tutustumiskierroksella. Joukkoa johtanut alikersantti huudatti marssilaulua, jonka sanat Sundström muistaa.
Lähden laivalla Tukholmaan / Ruotsista tehdään siirtomaa / naiset ja lapset raiskataan / napalmilla poltetaan. Myöhemmin laulussa laulettiin vielä lasten palavan parhaiten, sillä “niis on vettä vähiten”.
Sundström huomasi muissakin varusmiehissä epävarmuutta laulaa laulua. Myöhemmin asia otettiin puheeksi toisen alikersantin – naisen – kanssa. Hän meni keskustelemaan asiasta huudattajan kanssa, joka tuli pyytämään anteeksi.
”Tiesin millaista puhetta voi tulla, ja olin rakentanut henkisiä muureja.”
Silloin asiaan viitsi puuttua, Sundström sanoo, mutta aina ei.
”Olin ajatellut että kun en siviilissäkään suvaitse homofobista tai rasistista puhetta, niin en täälläkään. Mutta jos täällä olisin oikeasti tarttunut jokaiseen n-sanaan tai homotteluun, olisihan se sosiaalinen itsemurha. Se on hirveän surullista, mutta välillä on valitettavasti helpompi sulkea korvansa”, Sundström pohtii.
Yleisesti Sundström kertoo jopa yllättyneensä positiivisesti siitä, kuinka vähän on kohdannut suoraa negatiivisuutta, ja kuinka on kokenut olevansa yhdenvertainen osa joukkoa.
”Tiesin millaista puhetta voi tulla, ja olin rakentanut henkisiä muureja. Siihen turtuu, mutta kyllä se vaatii naiselta kuvaannollisia kiveksiä suodattaa niitä juttuja.”
Motivaatio pehmentää iskua
Tutkimustulokset tukevat Sundströmin havaintoja. Leinosen ja Otonkorpi-Lehtorannan tutkimuksissa kenties hieman yllättäen juuri miehet kertovat ilmapiirin vaikuttaneen palvelustyytyväisyyteensä. Naiset eivät niinkään.
”Siitä huolimatta, että kielteistä kohtelua on paljon ja se tunnistetaan, suuri joukko ilmoittaa kuitenkin palveluskokemuksen olleen pääosin myönteinen”, Leinonen kertoo.
Tutkijat arvioivat sen johtuvan pääosin henkilökohtaisista motivaatiosta, syistä tulla palvelukseen. Vaikka miehillä motivaattorina on velvollisuudentunto, naiset ovat kuitenkin päättäneet itse hakeutua armeijaan.
”Siinä vaikuttaa varmasti myös se, miten palvelukseen valmistaudutaan. Mikä on käsitys miesten maailmasta ja siitä, minkälaista niin sanottua läpänheittokulttuuria siellä pitää sietää”, Leinonen sanoo.
Hän myös muistuttaa, että miehet ovat moninainen joukko ihmisiä. Heidänkin asenteisiinsa ja arvoihinsa vaikuttavat perhetaustat ja käydyt koulutukset. Miehet puhuvat kokemastaan kiusaamisesta ja syrjinnästä kuitenkin usein vasta palveluksen jälkeen.
Naisten määrä ei ratkaise kaikkea
Ilmapiirin parantaminen on monimutkainen kysymys. Sen ratkaiseminen voisi lähteä Leinosen ja Otonkorpi-Lehtorannan mukaan eri tasa-arvokäsitysten tunnistamisesta, ne kun usein törmäävät käytännön kysymyksissä.
On samanlaisen kohtelun tasa-arvoa ja toisaalta positiivista erityiskohtelua. Esimerkiksi jälkimmäisestä käy naisten varusraha eli päivärahan päälle tuleva lisä. Sillä ostetaan niitä tarvikkeita, joita varuskunnasta ei saa.
”Vaihtoehto on tarjota kuukautissuojia ja alusvaatteita niin, että kaikilla tarvitsijoilla on niitä haettavissa. Kyse on asioista, joita naiset eivät palveluksensa suorittamiseen suoraan saa, ja joita miehet eivät tarvitse”, Leinonen pohtii.
Naisiakin olisi nähtävä enemmän esimerkkeinä ja johtotehtävissä, ja se on Puolustusvoimienkin tavoite, mutta vain osa ratkaisua. Olennaisempaa on, miten epäkohtiin reagoidaan.
”Muuallakin yhteiskunnassa on naisia siellä täällä eikä se ole ratkaissut kaikkia ongelmia tai poistanut epätasa-arvoa, vaikka onkin vaikuttanut”, Leinonen muistuttaa.
Sundströmin kohtaaman marssilaulun tapauksessa naisjoukko otti asian esiin, ja naisalikersantti otti sen vakavissaan. Otonkorpi-Lehtorannan mielestä sellainen ei ole pidemmän päälle kestävää.
”Jos tehdään vähemmistön edustajista myös ne, jotka joutuvat olemaan vastuussa kaikkien toiminnasta, se on hyvin kuormittavaa vähemmistölle”, hän huomauttaa.
Katse kääntyy siis enemmistöön. Miten joukko, joka määrätään palvelukseen sukupuolensa perusteella, voi toimia vastaanottavaisena ympäristönä sinne vapaaehtoisesti tuleville?
”Sekin on olennaista, miten maskuliinisuutta voi harjoittaa varuskunnan arjessa. Onko mahdollisuuksia olla monella tavalla mies”, Otonkorpi-Lehtoranta sanoo.
Helmi Sundströmin palvelus loppuu maaliskuun puolessa välissä. Hänellä ei ole ratkaisua ilmapiiriasioihin.
”Onhan armeija ihan helvetin maskuliininen ympäristö, enkä tiedä voiko se ikinä mennä ihan ideaaliksi. Jos pelkät naiset määrättäisiin jonnekin, niin ei sekään olisi mikään suvaitsevaisuuden kehto. Ihmisyys tässä on pilalla”, hän naurahtaa.
