”Ei ole ollut tapana”, vastaa Maa- ja metsätaloustuottajien liitto MTK:n Uudenmaan osaston puheenjohtaja Aleksis Kyrö kysymykseen siitä, mikä pohjimmiltaan on vaikeinta ruokajärjestelmän uudistamisessa.
Ilmastokriisin ja lajikadon edessä ihmisten on mietittävä uusiksi se, mitä syömme ja kuinka ruokaa tuotamme. Vaikka ruuantuotannon päästöjen leikkaamisen tarve on ollut tiedossa jo pitkään, on muutos osoittautunut vaikeaksi.
”Muutosta vaikeuttaa, että tuottajat ovat oravanpyörässä, jossa on jatkuvasti pakko tuottaa enemmän, jotta pysyy pinnalla. Vaaditaan enemmän tuottoa ja maksetaan alhaisempaa hintaa. Taustalla on myös monien viljelijöiden kokemus siitä, että tässä olemme me vastaan muut.”
Silloin helposti kaivaudutaan poteroihin ja keskustelu kilpistyy Kyrön sanoin siihen, että ”ei ole ollut tapana”.
Kuka puhuu MTK:n suulla?
Maa- ja metsätaloustuottajien liitto MTK tunnetaan liittona, joka antaa mielellään julkisuudessa asiantuntijalausuntoja maataloudesta, sen tulevaisuudesta ja laajemminkin suomalaisesta ruuantuotannosta. Kyse on kuitenkin etujärjestöstä, joka tehtävänä on ajaa jäsentensä, ei koko maan etua.
”Periaatteessa hyvin lähellä etujärjestö MTK:ta on Pro Agria, joka on asiantuntijaorganisaatio. Mutta MTK on hyvin valmis lausumaan asiasta kuin asiasta jäsenistön äänellä”, Kyrö toteaa.
Julkisessa keskustelussa on nähty MTK:n nimissä annettuja voimakkaitakin kannanottoja, kun on puhuttu esimerkiksi eläintuotannon korvaamisesta vähäpäästöisemmän kasvisruuan tuottamisella. Välillä jopa välittyy kuva, että etujärjestönkin nimissä puolustetaan eläintaloutta maanviljelijöiden kustannuksella. Kuten niin monissa asioissa, tässäkin vaihtelu valtakunnan eri osien välillä on melkoista.
”En näe, että voisin puhua vegaanista ruokavaliota vastaan. Meidän Uudenmaan liittomme alueella asuu enemmän kasvissyöjiä kuin minkään muun liiton alueella. Aiheesta pöyristyminen olisi oman liitonkin kannalta ongelmallinen.”
Tuottajien liiton vahvuus on sen jäsenten kokemusasiantuntijuudessa. Toisinaan kommentit kallistuvat omaa tupaa kohti.
”Kenen äänellä MTK yleensäkään puhuu ja jyrähtelee? MTK on iso laiva ja epäilen, että se ei ole koskaan halunnut olla kovinkaan moniääninen, mikä on nykymaailmassa hieman haasteellista. Tänään yksi luomuviljelijä puhuu MTK:n nimissä luomun puolesta ja huomenna joku toinen ylistää tehotuotantoa. MTK ei oikein ole löytänyt tapaa olla moniääninen.”
Myös se, kuinka monen äänellä puhutaan vaikuttaa keskusteluun. 1960-luvulla jäseniä oli yli 400 000, mutta sittemmin jäsenmäärä on laskenut. Tilakokojen kasvun sekä koneellistumisen merkitystä ei voi tässä kohdassa liioitella. 2000-luvulla jäsenmäärän hupenemista korjattiin ottamalla myös metsäomistajat liiton jäseniksi.
”MTK:n jäsenistä 50 000 on viljelijöitä ja loput ovat usein kaupungeissa asuvia maanomistajia. Viljelijöiden osuus jäsenistössä on vähenemässä. Kun jäsenmäärä vähenee, niin se tulee vaikuttamaan yhteiskunnalliseen valtaan. Pullistelemmeko jo nyt sellaisilla lihaksilla, joita meillä ei ole?”
Ihmisten pitää jatkossakin syödä päivittäin, mutta kun väestö valuu vähitellen kaupunkeihin tulevat mielipiteet jatkossa yhä enemmän taustasta, jossa suoraa kosketusta maatalouteen ei ole.
”Meidän pitää oppia kuuntelemaan myös heitä. Enää ei ole niin, että me tuottajat sanellaan.”
Markkinat ja tulevaisuus
Lähes kaikkea inhimillistä tarkastellaan nykyään markkinoiden kautta. Tämä tuottaa ongelmia, joilta myöskään maatalous ei säästy.
”Mikä tulee olemaan markkinatalouden ja ruuantuotannon suhde? Ruokaa yritetään alistaa markkinataloudelle, mutta ehkä ruoka olisi parempi ajatella julkishyödykkeenä. Ilman ruokaahan me kaikki kuollaan.”
Kyrön mukaan meidän pitäisikin miettiä, mikä osa ruuantuotannosta yleensäkään on markkinoita. Yhteiskunta tulee jatkossakin tukemaan ruuantuotantoa, mutta tuki saattaa jatkossa kohdistua sellaiseen tuotantoon, jonka päästöt ovat vähäisemmät. Myös päästöjen hinnan nousu tulee jatkumaan, mutta Kyrön mukaan on turha toivoa, että tätä kompensoitaisiin lisätukiaisilla. Hän ei ylipäätään usko, että maataloustukien määrä tulisi nousemaan, eikä tuottajahinnoissa inflaation mukaisin korotuksia ole näkynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosi vuodelta tuottajille jää vähemmän rahaa työstä käteen. Yksittäisten tuottajien ohella tästä kärsivät kaikki, koska heikot tulevaisuudennäkymät eivät innosta tekemään muutoksia, joita kipeästi tarvittaisiin.
Nykyaikainen viljely tukeutuu maasta kaivettujen ravinteiden ja maakasusta valmistetun typen varaan. Nämä pystytään kyllä korvaamaan ravinteiden kierrätämisellä, mutta toistaiseksi kierrättäminen on ollut kalliimpaa. Maaperästä on siis pumpattu ravinteita pelloille levitettäväksi samalla, kun kun esimerkiksi pelloilta valuva typpi rehevöittää vesistöjä.
”Maataloudesta irtoaa ruuan lisäksi myös muita biomateriaaleja, joita voidaan hyödyntää kierrossa. Kaikkea tuotantoa ei myöskään pitäisi nähdä suoraan ihmisten ruuan kautta. Esimerkiksi mehiläispelto pitäisi nähdä tärkeänä, vaikka sieltä ei ihmisille tulekaan ruokaa – hyöty tulee biodiversiteetille. Mutta jos rahat tulevat vehnästä, on se mehiläispelto pois vehnän kasvattamisesta ja samalla pois tulosta. Yhteiskunnan tulisi olla valmis tukemaan myös näitä yleishyödyllisiä toimintoja nykyistä enemmän.”
Ruuantuotannon tulevaisuus on olennaista meille kaikille jo pelkästään sen takia, että se tuottaa merkittävän osan Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Metsien raivaaminen ja soiden kuivaaminen pelloiksi tuottaa päästöjä vielä pitkään pelloksi muuttumisen jälkeenkin ja samoin päästöjä syntyy esimerkiksi lehmien pötseissä ja rehun tuotannossa. Siihen, paljonko peltopinta-ala tarvitaan puolestaan vaikuttaa dramaattisesti se, kasvatetaanko siellä ruokaa ihmisille vai karjalle.
”Mielestäni märehtijöillä on kyllä rooli osana ravinteiden kiertoa, mutta tuotantoeläinten määrän pitäisi pudota merkittävästi.”
Muutoksen edessä on myös hyvä muistaa, että Kyrön viittaama ”ei ole ollut tapana” ei ajatuksena välttämättä viittaa kovinkaan kaukaiseen menneisyyteen. Hän toteaakin, että nykyinen tuotantojärjestelmä on rakennettu maailmansotien jälkeen, kriisin päälle. Tuolloin teollistuva yhteiskunta toi näennäistä tehostumista myös maatalouteen, mutta hinta tuostakin tehosta tulee maksettavaksi hyvinkin pian.
Näennäinen tehokkuus
Jos nykyinen ruokajärjestelmä on rakennettu sodan synnyttämän kriisin päälle, on nytkin käsillä kriisi, ilmastokriisi. Kyrö näkee mahdollisena tulevaisuuden, jossa ruuantuotanto toteutuisi tavalla, joka ei veisi elinmahdollisuuksia tulevilta sukupolvilta.
”Vuonna 2050 meillä voisi ihan hyvin olla tilanne, jossa on kierrätykseen ja kokonaisvaltaiseen ajatteluun perustuva maatalous. Ruoka olisi laadukasta, hyvää ja sitä pystyttäisiin tuottamaan riittävästi, mutta nykyisestä tehotuotantoajatuksesta olisi siirrytty monilta osin sata vuotta taaksepäin.”
Kyrön mukaan olisi aivan mahdollista katsoa takaisin päin monissa asioissa ilman, että elintaso laskee. Hän itsekin pähkäilee käyttämäänsä ”tehotuotanto” termiä. Mitä se yleensäkään tarkoittaa? Onko saavutettu tehokkuus näennäistä, perustuuko se resurssien tuhlailemiseen?
”Vaikka ajatuksia haettaisiin menneestä, olisi meillä kuitenkin käytössä nykyaikainen tekniikka ja tieto”, hän lisää.
Jatkuvan kasvun ideologia ei sovi maatalouteen. Maasta ei saada revityksi vuosi vuodelta enemmän ilman, että maa köyhtyy. Lannoittaminen kyllä auttaa hetken, mutta ei loputtomasti.
”Maataloudessa ollaan tekemisissä biologian kanssa ja sille on omat rajansa. Tämä näkyy monessa paikassa. Sinne pellolle on esimerkiksi viety aina vaan isompia traktoreita, mutta lopulta ne alkavat painollaan tiivistämään maata niin paljon, ettei siellä kasva mikään. Maan kääntäminen on eniten voimaa vaativa työ maataloudessa, mutta kyllähän se on hoitunut kirjaimellisesti yhdelläkin hevosvoimalla. Koska meillä on sen ison traktorin sijaan pieni robotti, joka vetää perässään tauotta pienempää auraa? Tai voihan niitä olla useitakin yhdellä pellolla.”
Osittain Kyrön esittämä ajatus takaisin päin katsomisesta on jo totta. Syyskuussa 2022 valtion tiedonjulkistamispalkinnolla palkittu tietokirja Perinnevegeä maalaa kuvaa 100-150 vuoden takaisesta ruokakulttuurista, jossa on yllättäviä yhtymäkohtia uusina trendeinä pidettyihin virtauksiin. Anniina Ljokoin ja Liisa Kasken teoksessa huomautetaankin, että perinteiseksi nimetty viittaa yleensä historiallisen sijaan enemmänkin sanojan omiin arvoihin ja tottumuksiin. Nykyään yleiset, suuria päästöjä tuottavat eläinperäiset tuotteet ovat teollistuneen ajan ilmiö.
Esimerkkinä nykyajan humputuksena vähätellystä tuoteryhmästä Ljokoi ja Kaski mainitsevat kasviperäisten juomien pitkän historian. Vielä reilu sata vuotta sitten lehmän maidon saaminen ympäri vuoden ei ollut tavallista ja suomalaiset joivat runsain mitoin juomia, joita voi kuvailla nykyisten kasvismaitojen edeltäjiksi. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa tunnettiin teppovetenä kaurasta ja vedestä valmistettu hapattamaton juoma ja Länsi-Suomessa suosittiin ruispohjaista, hapatettua pellonpiimää. Hampunsiemenistä ja manteleista valmistetut juomat sekä kasvipohjaiset, jogurtinkaltaiset, valmisteet olivat meillä tuttuja.
Käsillä olevaa muutosta saattaisikin helpottaa ymmärrys siitä, että siirtymä ei välttämättä ole niinkään kohti uutta, vaan vanhaa. Kauralatten vähättely on historiatonta.
Uusia liittolaisuuksia
Välttämättömien muutosten edessä katse kääntyy tietenkin niihin, joilla on valtaa ajaa muutoksia. MTK on etujärjestö, jolla on mahdollisesti ollut eniten lobbausvoimaa koko maassa. Voisi jopa – vain hieman – liioitellusti väittää, että sillä on jopa oma eduskuntapuolue. Julkisen keskustelun perusteella saattaa välittyä kuva etujärjestöstä ja puolueesta, jotka keskittyvät muutoksen estämiseen tai ainakin hidastamiseen.
Lukkojarrutuksessa on kuitenkin mahdotonta ohjata ja nyt tarvittaisiin juuri ohjausta. Aleksis Kyrö puolustelee hieman edustamaansa järjestöä.
”Kun meiltä tästä muutoksen tarpeesta kysytään, niin heti ylpeänä esitetään MTK:n ilmastotiekarttaa, joka on varsin hyvä. Ei täydellinen, mutta fiksu. Me emme vaan implementoi sitä millään tavoin. Meillä on tahtoa ja halua, mutta ei oikein tietoa siitä, kuinka sen saisi käyttöön.”
Yksi esteeksi muutokselle Kyrö nimeää ideologiset poterot. Kaikki ”vihreys” nähdään uhkana ja maatalouden tappamisena. Monien tuottajien mielissä poliittisessa vihreydessä on jotain vaarallista, mutta tällöin unohtuu, että ”koko meidän ala perustuu vihreyteen ja biologiaan”.
Liittolaisuudet voivat kuitenkin vaihtua. Esimerkiksi 1990-luvulla Pohjois-Suomessa nähtiin kiivaita yhteenottoja, jossa vastakkain olivat ympäristöaktivisit ja metsänomistajat. Yhteenottoja on jopa kutsuttu metsäsodiksi ja monet yhteenottoihin liittyneistä metsänomistajista olivat saamelaisia. Maailma on kuitenkin muuttunut, nykyään ympäristöjärjestöt ja saamelaiset tekevät yhteistyötä tavoitteenaan suojella pohjoisen luontoa. Voisivatko maanviljelijät ja ympäristöjärjestöt löytää toisensa samoin?
”Pitää löytyä yhteisiä uhkia, jotka tuovat sen asennemuutoksen. Nyt esimerkiksi yksi kaivosyhtiö on tehnyt meillä Uudellamaalla tuhannen neliökilometrin varauksen ja todennut, että tuosta me etsitään. Minultakin ovat monet tuottajat kyselleet ihmeissään, että mitä oikein tarkoittaa kun heidän maitaankin jää varatulle alueelle. Samalla kaivosyhtiö rauhoittelee, että eihän tässä mitään, vähän vaan koeporaillaan.”
Kyrön esimerkki on sellainen, jossa viljelijöiden ja ympäristöväen intressit sattuvat samaan linjaan hyvinkin tarkasti.
”Erimielisyys on usein näennäistä ja politiikkaa. Se yhteinen näkemys löytyy jos on halua”, Kyrö muistuttaa.
