Lukuaika: 3 minuuttia

Kiss on malliesimerkki siitä, miten heteromies pelkää omaa feminiinisyyttään

Youtuben algoritmin suositus toi eteeni Kissin Heaven’s On Fire -videon. Olin hetken nostalgisen innoissani, olihan kyseessä oman sukupolveni hiekkalaatikkojen soundtrack. Paul Stanleyn kiekaisu kappaleen alussa vei ajatukset niihin hetkiin, kun ystävieni kanssa esitimme yhtyeen kappaleita television edessä matkien tarkkaan sitä, mitä näimme VHS:n välityksellä.  

Maailma tuntui niinä hetkinä yksinkertaiselta ja hauskalta. Vapaus saada heilua, hyppiä ja soittaa ilmakitaraa musiikin tahtiin oli yksi lapsuuteni lempileikkejä. 

Tuo vapaus ilmaista itseään asetettiin kyseenalaiseksi jo varsin varhaisessa vaiheessa. Syynä oli pinkki sifonkihuivi, jota olin toivonut lahjaksi. Kun leikin samaa leikkiä huivi ranteeni ympärille kietaistuna, kuulin siitä muistuttelua vielä vuosia sen jälkeenkin.  

Hiljattain luin tarinan tuttavani sosiaalisen median päivityksestä, jossa hän kuvaili tilannetta viime talvena pulkkamäessä. Hänen tullessaan lapsensa kanssa paikalle tuli heille aiemmin tuntematon noin kuusivuotias poika pulkkansa kanssa kertomaan, että hänen pinkki pulkkansa ei ole hänen vaan hänen siskonsa. Poika selitti, että hänen oma pulkkansa meni rikki ja siksi hän joutuu nyt laskemaan pinkillä pulkalla. Kertomus toistui joka kerta, kun uusia ihmisiä tuli laskemaan mäkeä.  

Ehkä tästä syystä nyt Kissin videota katsellessa tulin pohtineeksi, miten yhtye onnistui välttämään tämän pinkin pulkan kohtalon.

Eron tekeminen  

Aloitetaan ilmiselvästä. Yhtyeen jäsenet pitävät hauskaa Heaven’s On Fire -videolla poikaporukassa vähissä vaatteissa meikit naamalla, kieltä lipoen ja takamusta heilutellen. Heidän pelastuksekseen koituu videoon leikattu materiaali hotellihuoneesta. Siellä yhtyeen jäsenet makaavat sängyllä, lattialla ja pöydällä vaaleahiuksisten naisten kanssa piehtaroiden. Naiset ovat kaikki vaaleahiuksisia luultavasti siksi, että muuten heidän olemustaan olisi vaikea erottaa yhtyeen tummahiuksisista jäsenistä. 

Eron tekeminen tuntuukin olevan olennainen osa rockin vapauden tarjoilemaa illuusiota, jota Kiss kierrättää. On tärkeää olla hetero (ei siis homo), saada mahdollisimman paljon naisia (ei miehiä) ja rokata poikien kesken (naiset ovat sivustakatsojia). Ennen kuin kukaan huutaa Rob Halford tai Freddie Mercury, niin kuinka avoimesti he lopulta saivat esiintyä nahka-asuissaan uransa kulta-ajat?  

Sukupuolitettuja normeja saa rikkoa vain, jos heteronormatiivinen halu on läsnä. Se mikä pompöösissä tukkahevissä ensi katsomalla näyttää vapauttavalta liukumalta sukupuolirajojen ja -ilmaisun kontrolloidussa maailmassa, kääntyykin Kissin sanoituksissa stereotyyppisen miehisyyden ja heteroseksuaalisen ylikorostamisen puolelle.  

Voidaan laajemminkin pohtia, kuinka paljon feminiiniksi miellettyjä asioita mies voi tehdä tai kiinnostua niistä ilman vähättelyä, rankaisua tai pois sulkemista. Tuntuu, että jokin kulttuurissamme karsastaa feminiinisyyttä erityisesti, jos se liitetään mieheen. Edes Kiss ei uskalla flirttailla oman feminiinisyytensä kanssa ilman, että täytyy vakuutella olevansa ”ihan oikea heteromies”.  Jostain syystä kuvitellaan, että sukupuoli ja seksuaalisuus olisivat tietyllä tavalla kiinni toisissaan. Vaikka näinhän asia ei ole. Eikä ole koskaan ollutkaan.

mainos

Miehiltä miehille

Kissin kappaleiden sanoitukset kuten vaikka, Lick It Up, I Was Made for Loving You tai Heaven’s On Fire saisivat erilaisia tulkintoja, jos ne laulettaisiin ilman heteronormatiivista kulmaa. Lopultahan iso osa yhtyeen faneista on miehiä ja kappaleet lauletaan heille. Miehiltä miehille.  

Tämä halu myy levyjen, fanituotteiden ja klikkausten lisäksi maailmankuvaa ja -järjestystä.  

Voikin miettiä, mitä kaikkea näillä kappaleilla voidaan myydä. Kiss myi esityksellään sekä illuusiota vapaudesta että uransa huipulla myös Kiss-pölynimureita. Niitä tuskin myytiin toisten miesten käyttöön.  

Isossa kuvassa populaarimusiikin voikin nähdä kietoutuvan miehisestä näkökulmasta kirjoitetun heteroseksuaalisen halun ympärille. Toki muistakin aiheista on tehty kappaleita, mutta tietyntyyppiseen haluun koko länsimainen populaarimusiikki tuntuu kiteytyvän. Tämä halu myy levyjen, fanituotteiden ja klikkausten lisäksi maailmankuvaa ja -järjestystä.  

Uusia esityksiä 

Tuntuukin, että uudet tavat ilmaista suhdettaan sukupuoleen tai seksuaalisuuteen ovat juuri tämän vuoksi tervetulleita musiikkimaailmaan. Viime vuosina populaarikulttuurissa on otettu askeleita avoimempaan suuntaan tällä saralla. Frank Ocean, Isaac Sene tai Lil Nas X voivat laulaa avoimesti ilman että heidän pitää peitellä sitä heteronormatiivisen esityksen taakse, kuten Freddie Mercury tai George Michael aikanaan tekivät. Mercuryn ja Michaelin tapauksessa heidän seksuaalisuudesta puhuttiin positiiviseen sävyyn vasta heidän kuoltuaan.  

Tuoreista artisteista mielenkiintoisin onkin ehkä Lil Nas X, joka rikkoi musiikillisia rajoja sen suhteen, mikä voi olla countrya ja mikä ei läpimurtohitillään Old Town Road. Myöhemmin hän on rikkonut rajoja siinä, mitä vastaavan kokoluokan artisti pystyy avoimesti videoillaan tekemään. Lihaksikkaat miehet twerkaamassa toisilleen pinkit vankila-asut päällä.

  

Tämä avaa samalla sen näkymättömän vankilan oven, jonka patriarkaalinen valta on miehisyyden ympärille luonut: jatkuvan toisten miesten eleiden, äänenpainon, pukeutumisen tai mielenkiinnon kohteiden tarkkailun. Samalla kaikkia maskuliinisena pidettyjä asioita sekä haluja pidetään jostain syystä edelleen jotenkin luonnollisina. Unohtuu, että luonnollisuuden illuusion ylläpitoon ja kontrollointiin menee ihmisillä tuhottomasti aikaa ja energiaa.  

Näin ollen maskuliinisuus ja miehisyys eivät lopulta ole niin itsestään selvästi kiinni toisissaan kuin äkkiseltään ajattelisi. Miksi miesten pitää jatkuvasti olla neuvomassa, opettamassa ja vakuuttelemassa toisilleen mikä on oikeanlaista miehisyyttä, jos se on niin luonnollinen asia? Voisikin sanoa, että Kiss on malliesimerkki siitä, miten valkoinen heteromies pelkää omaa feminiinisyyttään.  

Tämä saakin pohtimaan, onko jatkuva kontrollointi lopulta kenellekään hyväksi? Voi myös miettiä, mikä feminiinisyydessä todella pelottaa? Itseäni on pelottanut halventaminen ja ulossulkeminen – myös tätä juttua kirjoittaessa.

  • 18.7.2022
  • Kirjoittanut voima