Lukuaika: 7 minuuttia

Olemisen kysymys – transaktivistit Panda Eriksson ja Piki Rantanen sukupuolivapauden asialla

”Olen vähän allerginen kabinettivaikuttamiselle. Se on varmasti välillä tarpeen, mutta koen, että avoimuudella ja rehellisyydellä pääsee yleensä pisimmälle.”

Panda Eriksson, 30, on tehnyt töitä transoikeuksien edistämiseksi jo vuosia. Vaikka pieniä parannuksia tapahtuu,  parlamentarismin hitaus ottaa välillä koville.

”Tuntuu todella turhauttavalta, kun on kyse esimerkiksi ihmishengistä eikä pelkästään arvopolitiikasta. Olemme ihan oikeita ihmisiä täällä lakien takana.”

Trans ry:n puheenjohtaja Eriksson kutsuu itseään asiantuntija-aktivistiksi. Nimikkeellä hän painottaa uransa rakentuvan sen varaan, että hän perehtyy aiheisiin. Eriksson sanoo omistavansa ”hirvittävän ylikehittyneen moraalisen kompassin”. Se sai hänet lähtemään mukaan myös politiikkaan, Hiv-säätiöön, Amnestyyn, Sexpo-säätiöön ja Tehyn opiskelijayhdistykseen. Lisäksi Eriksson työskentelee plastiikkakirurgisena sairaanhoitajana. Meneillään ovat sekä sairaanhoitajan että seksuaalineuvojan opinnot.

Trans ry on Erikssonille rakkain vaikuttamisen muoto ja edustaa hänelle yhteisön voimaa. Yhdistys on tarkka siitä, että se toteuttaa meiltä meille -periaatetta. Toiminta tulee yhteisön sisältä käsin, ja sisältö tuodaan esiin yhteisön ydinsanomalla.

Yhdistys sai alkunsa vuosi sitten, kun osa Trans ry:n perustajajäsenistä erosi toisesta sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavasta yhdistyksestä, Trasekista. Syynä olivat toimintatapojen painotuserot. Trasek on potilasjärjestö, kun Trans ry perustuu aktivismille.

Trans ry:hyn saatetaan ottaa yhteyttä, kun hakeutuminen transpoliklinikalle pelottaa. Yhdistys jakaa tarvittaessa vähävaraisille myös apuvälineitä, kuten bindereitä (rintakehää litistäviä aluspaitoja). Eniten yhteyttä ottavat transnuoret ja nuorten vanhemmat.

Vertaisneuvontaa ja keskusteluapua saatetaan kaivata arjen asioissa. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, ettei koulussa saa käyttää tiettyä vessaa, vanhemmat eivät hyväksy transsukupuolisuutta tai että Tinder-profiilin teko mietityttää.

Yhdistys laati keväällä Oikeus olla -kansalaisaloitteen transyhteisöstä muodustuneen työryhmän kanssa. Aloitteen tavoitteena on itsemääräämisoikeuteen perustuva translaki, joka kunnioittaa lasten oikeuksia. Sen yksi viidestä muutosvaatimuksesta on, että sukupuolen juridisesta vahvistamisesta tulisi ilmoitusasia kaikille 15 vuotta täyttäneille. Nuorempien kohdalla tämä vaatisi huoltajan suostumuksen.

Osa on Erikssonin mukaan kyseenalaistanut vaivattomuuden seuraukset.

”Ihmiset, jotka kauhistelevat sitä, että juridinen vahvistaminen tehdään helpoksi, eivät ymmärrä, miten se vaikuttaa koko elämään. Jos sukupuolimerkintä muuttuu, potilastiedot katoavat, kaikki vanhaan henkilötunnukseen liitetyt lääkereseptit, pankkikortit, nettipankkitunnukset ja muut katoavat. On monen kuukauden prosessi uusia niitä ja henkilöllisyystodistuksia.”

”Ihmiset, jotka kauhistelevat sitä, että juridinen vahvistaminen tehdään helpoksi, eivät ymmärrä, miten se vaikuttaa koko elämään.”

Oikeus olla -kansalaisaloite keräsi huhtikuussa tarvittavat 50 000 allekirjoitusta kahden vuorokauden aikana. Allekirjoituksia kertyi vajaan kahden kuukauden aikana yhteensä yli 68 000.

Eriksson oli varma, että tarvittava kannattajamäärä saadaan kasaan. Vain se, kuinka nopeasti siinä onnistuttiin, tuli yllätyksenä.

Kynnyskysymykseksi Marinin hallituksen kehittelemään translakiuudistukseen verrattuna muodostuu nuoret. Heitä ei hallitusohjelmassa huomioida.

Yleisimmässä kritiikissä sekoitetaan juridinen ja lääketieteellinen transitio. Aloite ei puutu sukupuolenkorjaukseen mahdollisesti kuuluviin lääketieteellisiin hoitoihin. Alaikäisiä ei siis päästetä leikkauspöydälle uuden translain myötä. Sen sijaan Oikeus olla -aloite esittää, että vaatimus lääketieteellisestä diagnoosista sukupuolen juridisen vahvistamisen yhteydessä poistetaan. Näin sukupuolenkorjausprosessin juridinen ja lääketieteellinen puoli erotetaan toisistaan.

Aloite sisältää myös kohdan lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksen poistamisesta. Suomessa voi korjata juridisen sukupuolensa tällä hetkellä vain, jos on steriloitu tai muusta syystä lisääntymiskyvytön, kuten hormonihoitojen vaikutuksesta.

Sen lisäksi Oikeus olla -aloite vaatii, että rekisteröidyssä parisuhteessa olevan henkilön puolison oikeus estää juridinen korjaus poistetaan. Tämä toteutuu tasa-arvoisen avioliittolain myötä jo avioliitoissa.

Viimeinen muutosvaatimus koskee niin sanotun ”transrekisterin” poistoa. Väestörekisteri ylläpitää sukupuoltaan juridisesti korjanneista henkilöistä rekisteriä, joka vääriin käsiin joutuessaan saattaa olla rekisterin henkilöille vaarallinen.

Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutui vuonna 2016 THL:n mukaan noin 800 ihmistä. Lähetemäärät ovat kasvussa.

Niin sanotulla muunsukupuolisuuden diagnoosilla ei Suomessa saa kaikkia transsukupuolisille tarjottuja hoitovaihtoehtoja. Se on johtanut Erikssonin mukaan  siihen, että moni transpoliklinikan muunsukupuolinen asiakas kertoo itsestään tavalla, joka sopii perinteiseen mies–nais-jakoon. Virallisella transsukupuolisuuden diagnoosilla, joka tässä kontekstissa tarkoittaa poikkeuksellisesti joko transmiestä tai -naista, varmistetaan tarvittava hoito.

Kaikki transsukupuoliset ihmiset eivät kaipaa lääketieteellistä hoitoa.

Maailman terveysjärjestö WHO kaavailee uuden ICD-11-tautiluokituksen käyttöönottoa vuonna 2022. Sen mukaan muunsukupuolisia ja muita transsukupuolisia ei erotettaisi enää diagnostisesti.

Myös muunsukupuolisuuden juridinen vahvistaminen on Suomessa vielä saavuttamatta. Kolmannen sukupuolimerkinnän käyttöönotto vaatisi valmisteluun lain, jossa tehtäisiin muutoksia väestötietojärjestelmään ja henkilötunnusta käsitteleviin järjestelmiin. Siksi sitä ei löydy Trans ry:n tämänhetkisestä aloitteesta.

”Onhan se raskas ajatus, että tässä kampanjoidaan täysillä lakiuudistuksen puolesta, joka ei varsinaisesti auta meikäläisiä saamaan esimerkiksi omannäköistä passia.”

Eriksson ymmärtää osan huolen asiasta. Hän pystyy kuitenkin kuvittelemaan kolmannen sukupuolimerkinnän toteutumisen tulevaisuudessa. Mallia näyttävät maailmalla jo muun muassa Saksa, Intia, Kanada, Australia ja Islanti.

Rantanen ja Eriksson katsovat kameraan, Eriksson pitää kättään Rantasen olkapäällä. Taustalla kukkakuvioinen tausta.

Eriksson on hyvin tietoinen omasta valta-asemastaan pitkän linjan transaktivistina. Yksittäisen henkilön mielipiteet ja kokemukset saatetaan etenkin vähemmistöaiheissa yleistää koko yhteisön ääneksi.

”En ole enemmän trans kuin kukaan muukaan. Aina kun ihminen antaa henkilöhaastattelun, niin se on sen henkilön näkökulma.”

Yleisesti media käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä Erikssonin mielestä koko ajan paremmin. Silti haitallisia ja loukkaavia esimerkkejä löytyy.

Myös sillä, kuka puheenvuorosta hyötyy, on väliä. Erikssonista olisi tärkeää, jos cissukupuoliset puhuisivat transsukupuolisuudesta jakaen tietoa transoikeuksista ja neuvoen yhteisöstä tulevan sisällön pariin. Eriksson sen sijaan pitää transihmisten tarinan omimisena, jos puheenvuorosta hyötyy vain kyseinen cissukupuolinen, esimerkiksi uralla etenemisen tai palkan muodossa.

Panda Eriksson toivoo, että yrityksiltä vaadittaisiin Priden aikaan muutakin kuin iloista sateenkaariviestintää. Hänestä jokainen voi peräänkuuluttaa yritysten vastuun kantamista ja taustalla olevia käytännön asioita.

”Pystyykö esimerkiksi sukupuolivähemmistöön kuuluva tekemään töitä turvallisesti kyseisessä yrityksessä tai lahjoitetaanko sateenkaariyhteisölle rahaa? Kuullaanko transihmisiä päätöksenteossa tai yrityksen konsultteina?”

Transihmiset kärsivät rakenteellisesta syrjinnästä esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä useammin. Siksi Eriksson toivoo näkevänsä pride-tapahtumissa enemmän transtematiikkaa. Myös transyhteisön sisällä on eroja siinä, minkälaista syrjintää kohtaa.

Pride on jatkuva prosessi, joka ei varmaan koskaan tule valmiiksi. ”Vaikka voimme hyvällä mielellä bilettää, olisi täysin naurettava ajatus, ettei pride olisi poliittinen.” Pride-kulkueessa hän tuntee joukkovoimaa. ”Tietää, että edes hetken on paikassa, jossa muut lähtökohtaisesti tukevat oikeuttasi olla.”

Eriksson liikuttuu varsinkin kulkueen Marching for Those Who Can’t -nimisestä blokista. Siihen on perinteisesti kuulunut mustiin pukeutunut ihmisryhmä, joista osa kantaa ruumisarkkua. Blokki kunnioittaa seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä takia murhattujen ihmisten muistoa ja tuo näkyväksi vähemmistöjen kokemaa väkivaltaa.

Transoikeuksien lisäksi Eriksson miettii hyvin paljon ilmastoasioita ja sitä, miten merkityksellistä taistelu ihmisoikeuksien puolesta on, jos kohta ei ole maapalloa, jolla ihmisten on mahdollista elää.

Myös eläinsuojelu on Erikssonille tärkeää. Hänestä olisi lisäksi hienoa tehdä jotakin hoitohenkilökunnan palkkojen korottamiseksi. Monet asiat kiinnostavat.

”Seuraan moraalista kompassia, katsotaan mihin se vie.”

Lue myös Panda Erikssonin henkilöhaastattelu ”Hän on hen”. Juttu on julkaistu Voiman numerossa 2/2017.

mainos
Rantanen katsoo kameraan suoraan, Eriksson katsoo kameraan peilin kautta.
Piki Rantanen (oik.) on vuoden sateenkaarinuori.

”Aktivismi on enemmän persoonallisuuden piirre kuin mikään harrastus, titteli tai työ. Se on jotain, mitä en ole itse valinnut tehdä.”

Vuoden sateenkaarinuoren Piki Rantasen, 23, on välillä vaikeaa antaa asioiden vain olla, läheisten ajoittaisista toiveista huolimatta.

Rantanen esittää spoken word -runoutta intersektionaalisen feminismin näkökulmasta ja tekee väkivallatonta kansalaisvaikuttamista, kuten osallistuu mielenilmauksiin. Keskeisin vaikuttamisen muoto hänelle on kuitenkin sosiaalisen median kautta tapahtuva aktivismi. Esimerkiksi Instagramissa Rantasella on noin 7 500 seuraajaa.

Rantasta inhottaa, kuinka sosiaalisen median vaikutusta vähätellään ja kielletään edelleen. Selkeää erottelua sosiaalisen median aktivismin ja perinteisen aktivismin välillä ei voi hänestä enää tehdä. Sosiaalinen media ei nykyään ole arjesta erillinen tila, vaan läsnä kaikkialla.

”Kun emme ole sosiaalisessa mediassa, niin puhumme sosiaalisesta mediasta tai asioista, joita olemme nähneet siellä. Myös se, miten olemme sosiaalisessa mediassa vaikuttaa siihen, miten me käyttäydymme ja puhumme arkielämässä.”

Rantanen opiskelee mediatutkimusta Tampereen yliopistossa. Hän haluaa tutkia sosiaalisen median aktivismia ja sosiokulttuurista vaikutusta.

Perinteisen aktivismin mieltäminen ainoaksi oikeaksi aktivismiksi on toisella tavalla ongelmallista.

”Se, että oikeana aktivismina pidetään vain mielenosoituksiin ja järjestötoimintaan osallistumista, eduskuntatalon pylväisiin kiipeämistä ja rahtilaivojen pysäyttämistä, on todella ableistista. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tehdä sellaista.”

Rantanen on introvertti ja ymmärtää, kuinka kynnys lähteä konkreettiseen paikallistoimintaan voi olla suuri. Sosiaalisen median aktivismi on hänen mukaansa osallistavaa eikä siinä ole sosiaalisia hierarkioita, joita pitäisi osallistuakseen välttämättä läpäistä.

”Tietysti taustalla pitää olla myös oikeita tekoja, ettei se ole vain performatiivista aktivismia. Mutta muuten sisällöntuotannon muodossa ei ole mitään rajoituksia.”

Sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa aktivismissa on kuitenkin sudenkuoppansa. Alustat ovat rakennettuja puskemaan käyttäjälle jatkuvasti samankaltaista sisältöä, jollaiseen on jo reagoinut. Jos sosiaalisen median kautta seuraa runsaasti ihmisoikeusrikkomuksiin liittyvää sisältöä, valtava informaatiomäärä voi olla liikaa.

”Empaattisella ihmisellä voi olla valtava tarve ottaa kantaa aivan kaikkeen. Tuntuu, että olisi epäreilua tehdä arvotusta siitä, että puhun tästä, mutta en tuosta.”

Rajanvetoa on pakko silti tehdä. Nykyään julkaisemisen jälkeen Rantanen kokee enää aniharvoin tarvetta siirtää puhelin pois silmistä tai poistaa julkaisu kokonaan.

”Empaattisella ihmisellä voi olla valtava tarve ottaa kantaa aivan kaikkeen. Tuntuu, että olisi epäreilua tehdä arvotusta siitä, että puhun tästä, mutta en tuosta.”

Suomessa on vain vähän aktivisteja, joiden elinkeino koostuu sosiaalisen median sisällöntuotannosta. Rantanen ei itse päivitä sosiaalisen median tilejään työkseen. Se saattaa välillä unohtua seuraajien keskuudessa.

Esimerkiksi kolmesataa seuraajaa saattaa linkata Rantaselle saman uutisartikkelin. Kun hän on saanut luettua jutun loppuun, osa aikaisemmista linkkaajista on viestinyt kysyen miksi Rantanen ei vastaa tai eikö tapaus kiinnosta häntä.

”On ollut pitkään oletus, että aktivistit ovat alati valmiina olevia marttyyreita. Onneksi se on nyt muuttumassa.”

Aktivismissa Rantasta sekä motivoivat että turhauttavat jotkut ihmiset. Usein samat henkilöt saavat molemmat tunteet aikaan.

”Ihmiset eivät hyökkäisi aktivismiani kohtaan, jos he eivät pitäisi sitä uhkana heille turvalliselle eriarvoistavalle valtarakenteelle, joka hyödyttää valkoisia keskiluokkaisia ihmisiä, miehiä pääasiassa.”

Rantanen toivoo, että muunsukupuolisuus ylipäätään tunnistettaisiin Suomen laissa. ”En käytännössä ole olemassa Suomen kirjoissa. Identiteettini ei Suomen lain mielestä ole todellinen tai huomionarvoinen asia.”

Hänestä sukupuolen juridinen vahvistaminen pitäisi olla helppoa eikä liittyä lääketieteelliseen prosessiin. Tämän puolesta kampanjoidaan esimerkiksi Trans ry:n Oikeus olla -kansalaisaloitteella, mutta tällä hetkellä vain binääristen transsukupuolisten ihmisten, eli transmiesten ja -naisten puolesta. Samaa aloitetta Rantanen tukee itsekin.

Rantanen puhuu erityisesti nuorten puolesta. Painotus sateenkaarinuorten oikeuksiin on muodostunut luonnollisesti nuoren seuraajakunnan mukana. Rantanen uskoo sen, miten ihminen nähdään nuorena, vaikuttavan kokonaisvaltaisesti siihen, millainen olo ihmisellä on itsestään loppuelämänsä aikana.

Vaikka muunsukupuolisuus on alkanut nousta valtavirran keskusteluun, heidät niputetaan usein liian tiukasti yhteen. Samalla kun esimerkiksi naiseuden ymmärretään tarkoittavan eri asioita eri ihmisille, sama oivallus tuntuu vielä muunsukupuolisuuden osalta olevan puolitiessä. Tämä näkyy esimerkiksi oletuksena muunsukupuolisten ihmisten ulkonäön androgyynisyydestä.

”Muunsukupuolisuus ei ole mikään yksi kiinteä kokemus, jonka muunsukupuoliset ihmiset jakavat keskenään.”

Muunsukupuolisuus on sukupuoli-identiteetin lisäksi myös kattotermi ei-binääreille sukupuolille, kuten sukupuolettomuudelle.

Esimerkkinä transihmisten kohtaamasta vahingollisesta käytöksestä Rantanen nostaa ”deadnamen”, eli entisen ”kuolleen” nimen utelun. Vanha nimi ei vastaa transihmisen oikeaa identiteettiä ja voi nostaa esiin huonoja, jopa traumaattisia muistoja ja ajatuksia.

Rantanen on itse juuri vaihtanut etunimensä. Uusi nimi Piki on ollut lähipiirin käytössä jo jonkin aikaa, mutta nimenvaihdon julkistaminen on vaatinut pohdiskelua. Rantasta pelottaa, että hänen omaa mielipidettään käytetään keppihevosena transfobiselle käytökselle. Häntä itseään ei poikkeuksellisesti haittaa, että hänen vanha nimensä on julkisessa tiedossa, sillä hän on tehnyt sillä paljon julkista työtä ja asioita, joihin Rantanen haluaa itsensä yhä yhdistettävän. Kokemusta ei silti voi yleistää oikeuttamaan muiden deadnamen käyttöä.

Rantanen muistuttaa, ettei ole oikein sukupuolittaa tahallisesti väärin edes niitä ihmisiä, joista ei itse pidä.

”Kunpa päästäisiin kokonaan eroon ajattelusta, jossa ihmisen sukupuolen kunnioitus on riippuvainen siitä, onko hän hyvä tyyppi vai ei.”

Rantanen toivoo loogisempaa ajattelua siihen, miten mediassa tuodaan esiin vähemmistön edustajia. Pride-viikkoa hän pitää erityisen hyvänä paikkana levittää tietoisuutta ja antaa mediassa tilaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille. Priden ulkopuolella transsukupuolisuus nähdään Rantasen mukaan kuitenkin valitettavasti yhä jonkinlaisena lööppiuutisena.

Ylipäänsä Rantanen haluaisi nähdä sateenkaari-ihmisiä useammin esimerkiksi oman alansa edustajina ja asiantuntijoina pelkän vähemmistöedustajuuden sijasta.

Pride-liikkeen alkuperästä pitäisi keskustella enemmän. Mustien ja ruskeiden seksityöntekijöiden, transnaisten, drag queenien ja butch-lesbojen konkreettiset teot vuoden 1969 New Yorkissa eivät nykypäivänä saa ansaitsemaansa kunnioitusta. ”Ne ryhmät, jotka ovat panneet tämän kaiken alulle, ovat niitä ryhmiä, jotka kärsivät edelleen ja joita pyritään aktiivisesti sulkemaan ulos.”

Jos pride-tavaraa haluaa ostaa, se kannattaa Rantasen mielestä hankkia sateenkaarivähemmistöön itse kuuluvalta ihmiseltä. Tukea kannattaa osoittaa ihmisille, joita asia oikeasti koskee.

Priden käytännön järjestelyjä on viime vuosina kehitetty niin, että tapahtuma ottaa eri ihmiset paremmin huomioon. Mutta tietyn näköisille ihmisille on vaarallista kulkea ulkona, ja esimerkiksi pride-kulkueeseen osallistuminen on heille riski.

Rantasella on perinteisesti ollut runokeikka pride-viikon aikana. Tänä vuonna erityisiä juhlallisuuksia ei ole. Rantanen aikoo viettää pride-juhlansa olennaisen äärellä, aktivismin parissa.

Rantasen omat esikuvat eivät liity suoranaisesti aktivismiin, vaan persoonallisuuden piirteisiin ja tekemisen tapoihin. Ihanteita edustavat hänen arkielämänsä vahvat itseään ilmaisevat ihmiset, kuten hänen äitinsä ja jotkut opettajistaan. Hän haluaa puhua samaan tapaan kuin yläasteen äidinkielen opettajansa, ilmaista itseään yhtä kyseenalaistamattomasti kuin vanha historian opettajansa ja olla yhtä ennakkoluuloton kuin äitinsä.

Rantanen haaveilee translain muutoksesta ja siitä, että turvallisen tilan käsite ei olisi erillinen tila, vaan tapa rakentaa koko yhteiskuntaa.

”Ymmärrettäisiin, että ihmisyys on muutoksessa. Se, miten näemme ihmisyyden, on koko ajan liikkeessä. Ja se on ihanaa.”

Kommentoi Facebookissa