”Yhteiskuntamme on täynnä hermostuneita ja masentuneita ihmisiä”, lausui Sielunterveysseuran Karin Neuman-Rahn vuonna 1934. Sen vuoksi heitä pitää hallita, Neuman-Rahn päätteli.
”Mielenterveyshoito oli Suomessa hyvin pitkään lähinnä sosiaalinen ongelma, ei lääketieteellinen”, aatehistorioitsija Petteri Pietikäinen esittää tietokirjassaan Hulluuden historia Suomessa (2020). Hän tarkastelee hulluuden historiaa 1800-luvun lopulta 1950-luvulle asti ja keskittyy etenkin mielisairaanhoidon yhteiskunnalliseen puoleen. Hän toimii Oulun yliopiston professorina, jonka pitämät hulluuden historiaa käsittelevät luennot ovat olleet huippusuosittuja.
”Löylynlyömien ja mieliwikaisten”, kuten heistä aikanaan puhuttiin, hoito oli 200 vuotta sitten yhteisöllinen kysymys, sillä jos ihminen ei voinut pitää huolta itsestään, huolenpito siirtyi perheen, kunnan tai valtion vastuulle. Kunnallisia vaivaistaloja alettiin perustaa 1800-luvun lopulla. Niissä potilaat työskentelivät pelloilla ja saivat ruoaksi leipää, perunaa ja suolakalaa. Joissakin paikoissa heille tarjottiin myös kahvia, mitä kuntalaiset paheksuivat, koska se kieli julkisten varojen tuhlaamisesta. Porvaristo vaati kulukuria: mielenterveyshoitoon ei saanut sijoittaa julkisia varoja yhtään enempää kuin on välttämätöntä.
”Oikein koskaan historian aikana Suomessa ei ole ollut rahaa mielenterveyspalveluihin.”
”Oikein koskaan historian aikana Suomessa ei ole ollut rahaa mielenterveyspalveluihin.”
Suomeen rakennettiin hienoja mielisairaaloita, mutta aina niille ei annettu riittäviä henkilöstöresursseja: 140 potilasta kohden saattoi olla vain yksi lääkäri. Moderneja hoitokeinoja kuten lääkitystä ei tunnettu ennen 1950-lukua. Historian painolasti kuuluu myös nykypäivässä.
”Haluan myös puolustaa mielisairaaloita, niitä on turhaan pelätty. Ne olivat monille potilaille rauhoittavia paikkoja, joissa sai levätä ja parantua. Useimmiten hoitohenkilökunta halusi potilaidensa parasta. Nykyisin mielisairaaloita on tarpeeseen nähden sen sijaan liian vähän, niihin on vaikea päästä.”
Hyvä kansalainen sopeutuu
Potilaan hyvinvoinnin lisäksi mielisairaanhoidon taustalla vaikutti yhteiskuntapolitiikka. Hoidon toivottiin parantavan ”sielullisesti väsähtäneet” terveiksi, jotta he voisivat jälleen palata työhön. Pohjoismaissa vallinnut sosiaalisen insinööritaidon ideologia nimittäin korosti sopeutumisen ja hyödyn ihannetta. Ihmisiä tuli kasvattaa oikeanlaiseen kansalaisuuteen, jollaisia teollistuva yhteiskunta tarvitsi.
”Rationaalisuus, itsehillintä ja tuottavuus olivat hyvän kansalaisen ihanteita. Kun Suomi alkoi modernisoitua, oppineisto ajatteli, että kansalaisten pitää sopeutua muutokseen. Tärkeää oli, että yksilö oli hyödyllinen ja elätti itsensä. Mieleltään sairastuneet eivät tähän pystyneet”, Pietikäinen kertoo.
Osin taustalla oli oikea huoli. Alkoholismi oli 1900-luvun alussa vakava ongelma, samoin kotiväkivalta. Suomi oli köyhä maa, ja suurin osa Pietikäisen tutkimien potilasasiakirjojen tapauksista tuli alemmista sosiaaliryhmistä. Enemmistö oli työläisiä ja pienviljelijöitä. Köyhyydellä ja hädällä oli merkitystä mielisairautta laukaisevina tekijöinä. Maatalon emäntiä kirjautui mielisairaalaan nimikkeellä ”uupumus”.
Säätyläiset, porvarit ja vauraat talonpojat olivat usein sitä mieltä, että vammaisuus, viallisuus ja puutteellisuus olivat nimenomaan alempien yhteiskuntaryhmien ongelma.
Mielisairaanhoidossa on silti aina ollut kontrollin ulottuvuus. Säätyläiset, porvarit ja vauraat talonpojat olivat usein sitä mieltä, että vammaisuus, viallisuus ja puutteellisuus olivat nimenomaan alempien yhteiskuntaryhmien ongelma. Köyhäinhoidon käsikirja vuodelta 1917 jakaa köyhät kahteen ryhmään: kunnollisiin köyhiin ja huonoihin köyhiin. Hyviä köyhiä olivat esimerkiksi mielisairaat ja sokeat, huonoja köyhiä ”paheelliset, kulkurit ja hampuusit” eli ne, jotka eivät suostuneet sopeutumaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Heille ei pitäisi antaa vastikkeetonta tukea kuten köyhäinapua.
”Olen käyttänyt termiä simputusyhteiskunta. Ne, joilla on valtaa, ovat myös käyttäneet sitä väärin.”
Rotuoppiajattelu Suomessa
Kipeiden sielujen historian synkin osa kirjoitettiin 1930-luvulla, jolloin kansakunnan perimän laadulliseen parantamiseen tähdännyt rotuhygienia oli Pohjoismaissa, Sveitsissä ja Saksassa hyvin voimakas ideologia ja liike.
Katolinen kirkko tuomitsi eugeniikan paavin kiertokirjeellä vuonna 1930, mikä yhdessä väestön etnisen moninaisuuden kanssa heikensi rotuhygienian suosiota katolisissa maissa, kuten Italiassa ja Ranskassa. Pohjoismaiden kaltaisissa protestanttisissa, yksilön oikeuksia polkevissa valtiojohtoisissa maissa rotuhygienia sen sijaan löysi otollisen maaperän.
Suomeen säädettiin vuonna 1935 sterilisaatiolaki, jonka mukaan skitsofreniaa, maanisdepressiivisyyttä ja ”vajaamielisyyttä” eli älyllistä kehitysvammaisuutta sairastavat pitäisi steriloida. Ajateltiin, että ”rotuhygieniasyistä” heidän ei kuulu saada lapsia.
Suomeen säädettiin vuonna 1935 sterilisaatiolaki, jonka mukaan skitsofreniaa, maanisdepressiivisyyttä ja ”vajaamielisyyttä” eli älyllistä kehitysvammaisuutta sairastavat pitäisi steriloida.
Kriittiset äänenpainot olivat harvassa, joskin muutamat eduskunnan vasemmistopuolueiden edustajat kritisoivat tätä ”luokkalaiksi”, koska toimenpiteet eivät juuri kohdistuneet yläluokan jäseniin.
Lain nojalla kajottiin yli 800 henkilön kehoon. Suurin osa sterilisaatioleikkauksista tehtiin naisille, sillä kontrolli kohdistui etenkin heihin. Erityisen epäilyttäviä olivat ”holtittomat” naiset.
”Naisen rooli oli kapea, ja niitä paheksuttiin, jotka eivät sopineet hiljaisen ja myöntyväisen muottiin.”
Ihminen on myös toipuvainen
Mitä hulluuden historia voi opettaa nykypäivälle?
”Olen hiukan skeptinen nykyisin julkisuudessa esillä olevia sankaritarinoita kohtaan, joissa uupumuksesta kärsinyt ihminen toipuu ja palaa töihin.”
Samasta kielii myös termi ”mielenterveyskuntoutuja”. Entä, jos joku ei kuntoudu? Monista mielenterveyden häiriöistä on usein vaikea kokonaan parantua. Pietikäinen ei vähättele vaikkapa depression tuomaa kärsimystä, mutta hänen mukaansa moni vakavia sairauksia sairastavien ääni ei pääse julkisessa keskustelussa esiin, kun puhutaan lähinnä työuupumuksesta ja ahdistuksesta.
”Olen hiukan skeptinen nykyisin julkisuudessa esillä olevia sankaritarinoita kohtaan, joissa uupumuksesta kärsinyt ihminen toipuu ja palaa töihin.”
Lisäksi vallalla on Pietikäisen mukaan puhetapa, joka korostaa ihmisen haurautta, ongelmia ja traumoja liikaa.
”Ihminen on resilientti ja voi palautua kamalistakin kokemuksista. Sisällissodan ja talvisodan jälkeen mielisairaalassa hoidettuja ihmisiä kotiutettiin merkinnällä ’parantunut’. Eivät he varmaan lopullisesti päässeet kauheista muistoista irti, mutta ihmiset menivät ja jatkoivat elämäänsä.”
Lopuksi hän sanoo, että kansan keskuudessa hulluuteen on monesti suhtauduttu inhimillisemmin kuin oppineiden ja lääkärien keskuudessa. Ihmiset ajattelivat, että elämässä saattoi olla hyvää ja huonoa tuuria. Etenkin Itä-Suomen maaseudulla ”kyläoriginelleilla” oli oma roolinsa kyläyhteisössä. Vaikka heitä saatettiin töllistellä, heitä myös arvostettiin norminrikkojina ja totuudenpuhujina.
”Niillä henkilöillä, jotka eivät koskaan sopeutuneet yhteiskunnan vaatimuksiin, saattoi olla tärkeä rooli, josta käsin tarkasteltiin ’normaaliutta’. Kuten kylähullut sanoivat: ehkä hullu onkin se terve.”
