Lukuaika: 5 minuuttia

Litku Klemetin hämmentävä maailma

Litku Klemetin Suuri seksipyörä -biisissä oli kaikki ainekset potentiaaliseksi kesähitiksi. Sillä erotuksella, että aniharvoin nuori tyttö kirjoitetaan fantasioimaan seksistä sinänsä ilman, että halu kohdistuu tiettyyn henkilöön tai oletettuun kuulijaan. Mutta mikä se seksipyörä oikein on?

Näin joskus varhaisteininä unen, josta kerroin kavereilleni. Siinä oli sellainen Onnenpyörä-tyylinen seksipeli, jossa juontaja arpoi parit. Siitä tuli meille käsite.

Sanna ”Litku” Klemetti kertoo halunneensa käsitellä neljännellä täyspitkällään Kukkia muovipussissa (2021) mahdollisimman suoraan asioita, jotka olivat teininä ajankohtaisia.

Halusin mennä siihen mähmäiseen ja hämmentävään maailmaan eri biiseissä. Etenkin tälle levylle halusin sellaista avointa hämmennystä sen teinin näkökulmasta, joka kohtaa ekan kerran niitä asioita. Lauluntekijänä haluan muutenkin olla alttiina, avoimena, repaleisena ja epävalmiina siinä. En osaisi julistaa mitään. Paitsi Ohjeet elämään -biisissä itseironisesti.

Kikka-feminismiä

Levyn tekoa inspiroi myös vanha Kikka-rakkaus.

Olin alle koulukäisenä kova Kikka-fani, hullun innoissani ja osasin kaikki biisit. Fanitus loppui, kun äiti kertoi, että Kikka puhuu vähän tuhmia. Kilttinä tyttönä järkytyin siitä, kun pelkäsin jo kirosanojakin.

Lapsena ja nuorena Klemetti tykkäsi Mona Caritasta ja muista räväköistä, korkealta ja kovaa laulavista naisartisteista. Ympäröivä kulttuuri antoi kuitenkin ymmärtää, että jos haluaa olla vakavasti otettava saati syvällinen, pitää kuunnella tietynlaista miesten esittämää musiikkia.

Fanitus jäi pitkäksi aikaa, mutta Litku-jutun myötä olen katsonut näitä naisartisteja uudesta vinkkelistä ja uudella arvostuksella. Mulla on tosi kova prosessi ollut viime aikoina käynnissä siinä, että olen opetellut itsekin ajattelemaan näitä asioita uudelleen.

Yksi asia punkstoosta

Nuorena Klemetti sanoo olleensa suorastaan naisvihamielinen. Bändiympäristössä sellaiseen kasvaa helposti. Monille soittajanaisille hyvän jätkän identiteetin omaksuminen on selviytymisstrategia.

Hyväjätkyys on murtumassa rytinällä. Nyt siitä pystyy jopa puhumaan, ja sille on sanoja. Ennen sanottiin, että mistä sä puhut, relaa nyt vaan.

Seksuaalista häirintää ja väkivaltaa musiikkialakulttuureissa käsitellyttä punkstoo-keskustelua Klemetti kuvaa repiväksi, puhdistavaksi ja järkyttäväksi.

Ehkä sitä ei itse kuitenkaan tiedostanut, että ihan tällaista on. Ehkä olen itsekin vähätellyt sitä, mitä olen naisena saanut niskaani, ehkä olen niin parkkiintunut. Ikään kuin olisi tullut yllätyksenä, että tapahtuu myös vakavampia asioita. Oli aika järkyttävää, että niitä paljastui lähipiiristäkin.

Litku Klemetti -yhtye päätyi erottamaan basistinsa kohun tiimoilta. Asian saama julkisuus mediassa yllätti ja öyhötys pelotti, mutta se ei ollut syy päätökseen.

Yhden asian haluan sanoa. Lehdissä kirjoitettiin, että erottaminen tuli punkstoo-tilin kautta. Se ei pidä paikkaansa. Erottamiseen johtaneet asiat tulivat suoraan minulle.

Koen huonommuutta

Klemetille biisin kirjoittaminen on hyvin miellyttävää ja intiimiä puuhaa.

Se on minulle rakas harrastus. En ajattele, että voinko sanoa näin. Esittäminen on eri asia, siinä olen tosi haavoittuva. Mietin paljon sitä, mitä muut ajattelevat ja tarvitsen paljon hyväksyntää. Koetan rohkeasti tuoda sosiaalista outoutta esille. Että vaikka vähän jännästi olen tässä enkä ihan perinteisin, niin minulla on oikeus olla antaa palaa. Joskus tulee flow-tila ja tilanne vie, mutta joskus yleisön eteen pitää mennä romahduksen kanssa. Yritän silti mennä antaa mennä -asenteella, sellaisena kuin kulloinkin olen.

Musiikkimaailman sosiaaliset kuviot eivät aina ole muutenkaan olleet Klemetille helppoja.

Bäkkärillä isompien nimien kanssa kyhjötän nurkassa, en pysty puhumaan kenellekään mitään ja koen huonommuutta. Ajattelen, etten voi mitenkään lähestyä noita hienoja porukoita. Varmaan se kumpuaa koulukiusatuksi joutumisesta.

Viimeisen parin vuoden aikana Klemetti on selvittänyt mahdollista neuroepätyypillisyyttään.

Siitä tulee armollisuutta itseä kohtaan, että miksi tietynlainen sosiaalisuus on älyttömän vaikeaa.

Klemetti katsoo pois kamerasta, taustalla metsää.

Vastaisku tönkköydelle

Litku Klemetin suosio on yllättänyt Klemetin itsensäkin. Bändi ponnistaa kuitenkin vahvasti underground-pohjalta.

Valtavirtamusiikki on tuntunut kauhean vakavalta, tönköltä ja mielikuvituksettomalta. Ollaan otettu lähtökohdaksi olla vastaisku kaikelle sellaiselle.

Klemetti huomauttaa, että saman lähtökohdan jakavia bändejä on valtavasti muitakin. Vanhoista puhumattakaan.

Vanhoilla suomirockbändeillä, Epuilla, Juicella ja monilla muilla, vanhemmassa kansanmusiikissa, Junnu Vainiolla ja kaikissa jo 1950-luvun kuplettihommeleissa on leikkisyyttä musiikissa. Pilkettä silmäkulmassa, elämänviisautta ja lempeää, inhimillistä huumoria.

Pilkkeen lisäksi Klemetille musiikissa on tärkeää luontevuus.

Emme tee asioita niin kuin ne kuuluisi tehdä, vaan asioita, jotka inspiroivat meitä. Emme pelaa varman päälle, vaan teemme niin kuin haluamme. Päämäärä on muualla kuin siinä, että olisimme mahdollisimman menestyneitä.

Klemetin mukaan itseironia on tässä tärkeä työkalu. Joskus tosin mietityttää, luuleeko yleisö, että esiintyjä vetää tahallaan läskiksi.

Välillä mietin, että onko tämä nyt liian humoristista, pitäisikö tehdä ryppyotsaisempaa. Mutta haluan säilyttää kepeyden silloinkin, kun musiikissa on vakavia sävyjä.

”Emme tee asioita niin kuin ne kuuluisi tehdä, vaan asioita, jotka inspiroivat meitä.”

Ei yhtä suurta idolia

Vaikka Klemetti on hakenut uusimmalle albumilleen inspiraatiota räväköistä naisartisteista, tuntuu yhden suuren esikuvan nimeäminen Klemetistä keinotekoiselta.

Olen fanittanut Finnhitsejä, Taiskaa ja vanhoja euroviisuja. Yhtä sellaista tiettyä suurta ei ehkä ole, mutta jos miettii tämän ajan ihmisiä, niin bändillä on tosi paljon fiilistelty J. Karjalaista. Hectoria arvostan lauluntekijäguruna. Olen ollut viime aikoina kiinnostunut klassisesta laulunkirjoituksesta. Siitä, miten tehdään yksityiskohdista isompia tarinoita.

Klemetillä on ollut monenlaisia fanitusvaiheita.

Juureni ovat taidehörhöilyprogessa. Beatlesit, Doorsit ja muut klassikot olen kahlannut, rockit ja punkit ja folkit, kokeelliset ja jazzit. Viime aikoina olen alkanut kiinnostua myös nykypopista, mikä on aika iso murros.

Eniten Litku-hahmoon on vaikuttanut Ariel Pink, jota Klemetti fanittaa myös lauluntekijänä.

On harvinaista, että tunnettu artisti on tehnyt hyvin samanlaisista lähtökohdista hyvin kokeellista ja undergroundia musiikkia. Se on hyvin inspiroivaa. Hänen musiikillinen mielikuvituksensa on ihan mieletön.

Nyt olen kuunnellut klassikkolevyjä, kun on ajatus tehdä klassikkolevy. George Harrisonia ja viimeisimmäksi Carole Kingiä ja Carpentersia.

Puhutaan rahasta

Koronapandemia on vaikeuttanut taiteilijoiden toimeentuloa, eikä Klemetti ole poikkeus. Normaalistikin epävarmat tulot ovat muuttuneet vielä epävarmemmiksi, kaikki tuntuu olevan ikuisessa odotustilassa.

Elän normaalisti keikkapalkkioilla, joita parhaimmillaan tulee tonni kuussa. Välillä olen saanut apurahoja. Tänä vuonna sain Taiken puolivuotisen taiteilija-apurahan, joka oli älytön, kreisi lottovoitto, kuten aiemmin Kulttuurirahaston apuraha.

Puolikin vuotta varmaa tuloa on taiteilijalle paljon, varsinkin kun ilman keikkoja ei säännöllisiä tuloja ole. Teosto-tilitykset paikkaavat taloutta jonkin verran.

Tuntuu aina ihan uskomattomalta, että niitä saa. Vuonna 2016 päätin, etten mene enää ikinä työkkäriin enkä Kelaan, kun onnistuin mokaamaan ne jutut niin, että olin aina karenssissa. Viime syksynä oli pakko mennä. Se paperishow oli uskomaton. Työttömyysturvan hakeminen on tehty ihan mahdottomaksi.

Moni asia on silti hyvin.

Olemme siitä onnellisessa tilanteessa, että saimme ostettua talon ja asumme maalla. Tuntuu turvalliselta, on tilaa ja voimme tehdä töitä kotona. Puolisolla on studio, ja meillä on koira ja toisemme. Olen miettinyt paljon heitä, ketkä ovat todella yksin.

”Puolisolla on studio, ja meillä on koira ja toisemme. Olen miettinyt paljon heitä, ketkä ovat todella yksin.”

Klemetti istuu pöydän äärellä aurinkoisessa puutarhassa.

Periferioiden hipsteri

Klemetti asuu Jyväskylän lähellä Luhangassa puolisonsa Pekka Tuomen kanssa. Tuomi on myös Litku Klemetin kosketinsoittaja sekä äänittänyt ja miksannut bändin kolme viimeisintä levyä.

Puhumme yhdessä tuotannollisista asioista ja kokeilemme kotistudiossa. Seuraavalle levylle tulee ehkä ekan kerran tuottaja ja muutenkin enemmän ihmisiä tekemään. Haluaisin ehkä joskus myös itse äänittää, miksata ja tuottaa. Edelliset levyt olemme tuottaneet Pekan kanssa yhdessä. Tässä bändissä on muutenkin läheisiä ihmissuhteita.

Juna Kainuuseen oli bändin toinen, mutta Klemetin ensimmäinen albumi, pitkälti hänen luomuksensa. Klemetti soitti levylle itse myös syntikat, syntikkabassot ja balalaikan.

Miten Kainuusta kotoisin oleva ja Luhangassa asuva Klemetti kokee hipsterisuosion?

Mielenkiintoinen kysymys. Olen aikani lapsi ja vanhempien sukulaisten perspektiivistä varmasti hipsteri. Onhan niitä ollut 1930-luvulta asti, kulttuuri-ihmisiä, jotka aistivat aikaansa ja joita tyyliasiat kiinnostavat. Kyllä mä varmaan olen hipsteri.

Klemetti ei kuitenkaan halua tehdä musiikkia vain harvoille ja valituille.

Vaikka olemme teknisesti ja kaikilla tavoilla tosi indie, niin ei ole mitään ideologista tarvetta pysyä sellaisena. Haluan tehdä tätä työkseni. Haluan tehdä ajatonta, ymmärrettävää musiikkia, josta kaikki voivat nauttia ja joka koskettaa ihmisiä.

”Vaikka olemme teknisesti ja kaikilla tavoilla tosi indie, niin ei ole mitään ideologista tarvetta pysyä sellaisena.”

Litku tehnyt tehtävänsä

Klemetti kertoo saavansa biisi-ideoita vähän kaikkialla, kuten pyöräillessään. Hän kirjaa ylös biisien nimiä, aihioita ja pätkiä ja nauhoittaa biisirunkoja puhelimeen baarissa. Metodeja on ollut monia.

Se on sellaista möyrimistä, jota tapahtuu monissa paikoissa ja monissa vaiheissa. Viimeiset vuodet olen säveltänyt  vanhalla käppäsellä pystypianolla.

Seuraavan levyn biisejä Klemetti on työstänyt jo kolme vuotta, vaikka välissä ilmestyi kaksi muutakin, joille biisit tulivat spontaanisti rytinällä. Tulevalle levylle biisejä on valmiina noin 40, joista valitaan sopivat – tai kirjoitetaan kokonaan uudet.

Se tulee olemaan musiikkia, joka on enemmän minua, enemmän Sannaa. Olen vähän kyllästynyt Litku-rooliin, joka välillä rajoittaa. Litkun olen halunnut pitää kepeänä, avautua maailmalle ja kohdata ihmiset. Litku on karnevalistista ja jännää ja antanut hirveästi rohkeutta, mutta nyt uskallan varmaan jo tehdä musiikkia omana itsenäni. Litku on tehnyt tehtävänsä, vaikka varmaan nimi säilyy.

Kommentoi Facebookissa