Aulikki Oksanen on taistellut paremman maailman puolesta kuudella vuosikymmenellä

Aulikki Oksanen

s. 1944, Karvia

Mittavaan tuotantoon kuuluu romaaneja, novellikokoelmia, näytelmiä, runoja, lastenkirjoja ja sarjakuvaa.

Viimeisin teos on satukirja Kuu ja Bää (Siltala 2019).

Näytellyt elokuvissa Elokuva jalostavasta rakkaudesta (1967) ja Lapualaismorsian (1967).

Valmistui opettajaksi Helsingin opettajakorkeakoulusta 1965 ja toimi opettajana Helsingissä vuoden verran (1965–1966).

Vähän päälle kolmekymppinen ihminen kiirehtii Kulttuuritekijäinliiton kokouksesta kotiin. Eteisessä hänen puolisonsa päivittää tilanteen: soppaa on hellalla, mutta vaipat ovat loppu.

”Entä korvatipat?”

”Joo, on annettu!”

Ihminen riisuu eteisessä ulkovaatteita, ja puoliso ryntää vuorostaan Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton kokoukseen. Lapset leikkivät keskenään ja hän kirjoittaa pienen pätkän vetoomusta liittyen Chilen vallankaappaukseen. Kylpyhuoneessa lapsi pesee sisarustaan vessaharjalla.

Nukutettuaan lapset on aika kirjoittaa kirjaa yön pikkutunneilla. Hieman unta, ja sitten onkin aika nostaa muksut lastenvaunuihin ja suunnata rauhanmarssille.

Eletään 1970-luvun Helsingissä, ja pariskuntaa nimitetään taistolaisiksi. Ihminen on runoilija ja kirjailija Aulikki Oksanen. Kohtaus on Oksasen sarjakuvamuotoisesta elämäkerrasta Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia (WSOY 2004).

Oksanen tunnetaan laajasti laululyriikoista, ennen kaikkea runosta Kenen joukoissa seisot ja rakkausrunosta Sinua, sinua rakastan. Oksasen ystävä Kaj Chydenius on säveltänyt näistä molemmista klassikon asemaan nousseet kappaleet.

Aulikki Oksanen, 75, tarjoaa punaista mehua kotonaan Vuosaaren taiteilijatalossa Aurinkolahden uimarannan lähellä. Lapsenlapsista muistuttavat piirustukset keittiön seinällä ja olohuoneessa on nukkekoti sekä sininen muumitalo. Lasitetulla parvekkeella on paljon viherkasveja ja suuri puinen karhuveistos.

Oksasella on tapana sulkea mustalla kajalilla rajatut vaaleansiniset silmänsä miettiessään miten kuvaisi ajatuksiaan. Hänen ystävällisyytensä ja kiinnostuksensa muita ihmisiä kohtaan tulee esille esimerkiksi siinä, kun hän pyytää toimittajaa kertomaan ennen haastattelua ensiksi itsestään.

Istumme keittiössä turkoosin värisen pirtinpöydän ääressä. Oksasen isä veisti pöydän ollessaan nuori 1940-luvulla. Pöydän ääressä istui koko kahdeksanhenkinen perhe ensin Keski-Suomessa Pylkönmäellä ja myöhemmin Satakunnassa Kokemäellä.

Pöydän päälle on levitetty Oksasen kirpputorilöytö: valkoinen pöytäliina, johon on kirjailtu kukkia. Kierrättäminen ja kirpputorit ovat Suomessa edistyneet viime vuosikymmenten aikana.

”Kun tyttäreni syntyi 70-luvulla, tiesin Helsingistä vain yhden paikan, jossa myytiin käytettyjä lastenvaatteita.”

Aulikki Oksanen on saanut nähdä monia yhteiskunnallisia muutoksia.

”Yksi suurimpia ja keskeisempiä muutoksia on ollut naisen ja miehen roolien avautuminen kohti tasa-arvoa.”

Naisen aseman parantuessa myös miehen rooli on monipuolistunut.

”Minun lapsuudessani mies oli vielä ehdoton perheen pää. Miehet osallistuivat aika vähän lastenhoitoon.”

Oksasen kotona tyttöjen töitä oli tiskaaminen ja poikien piti kantaa vettä.

Nuorena hän tapasi illanistujaisissa itseään viisi vuotta nuoremman Alpo Halosen. Myöhemmin heidän yhteisessä kodissaan Halonen omasta aloitteestaan tiskasi ja hoiti lapsia. Halonen oli tottunut kotitöihin, koska oli toinen yksinhuoltajan pojista. Hänen äitinsä työskenteli tarjoilijana ja käveli öisin viiden kilometrin matkan töistä kotiin hellahuoneeseen, joten hänen ei voinut odottaa yöllä enää tiskaavan.

Pariskunta on pitänyt yhtä jo viisikymmentä vuotta.

Ehkäisypillerit keksittiin 1960-luvulla, kun Oksanen oli nuori nainen. Pillereitä vastustivat Suomessa ”Oulun piispa ja moni muukin mies”. Vuonna 1965 Oksanen oli täyttänyt 21 vuotta ”eikä enää kehdannut olla neitsyt”. Hän lainasi varmuuden vuoksi ystävältään kihlasormusta ja onnistui saamaan lääkäriltä reseptin e-pillereihin.

Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia -sarjakuvassaan Oksanen kertoo, kuinka kotona maalla isä sai raivokohtauksen, kun löysi pöydältä Oksasen siskon e-pillerit. Helsingissä jo asunut Oksanen kirjoitti isälleen pitkän kirjeen, jossa selitti, miksi itsekin käyttää e-pillereitä. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun isä kirjoitti kirjeessään takaisin, että oli pohtinut asiaa ja uskoi nyt, että e-pillerit voivat olla vallankumous naisten elämässä.

Siihen aikaan monet naiset olivat miesten holhouksessa

Kuusikymmentäluvulla naisen odotettiin olevan säyseä ja kirjoittavan vain näteistä asioista. Aulikki Oksanen ei kokenut mahtuvansa sen ajan muottiin. Hänestä tuntui, ettei moni muukaan nainen kokenut kapeaa roolia omakseen. Hänelle tosin taiteilijana sallittiin enemmän vapauksia kuin muille naisille.

Ystävät houkuttelivat Oksasen mukaan Yhdistys 9:n toimintaan. Yhdistys 9 oli niin sanotun toisen aallon feministinen järjestö, ja se toimi Suomessa 1966–1970. Oksasesta oli hienoa, että tasa-arvon puolesta toimittiin yhdessä miesten kanssa.

Kuitenkin naisen paikka oli 60-luvulla selvästi vielä kotona, eikä hameväellä ollut esimerkiksi asiaa baariin ilman miesseuraa. Oksanen tekikin Kaj Chydeniuksen kanssa ensimmäiset laulunsa ravintoloiden ärsyttävistä portsareista.

”Siihen aikaan monet naiset olivat miesten holhouksessa”, Oksanen muistelee.

Häntä myös nyppi, kun toisaalla olivat ”oikeat kirjailijat” ja toisaalla ”naiskirjailijat”.

”Siksi esittelinkin Kaj Chydeniuksen yleisölle kutsumalla häntä miessäveltäjäksi!”

Oksasesta tuntuu, että kulttuurinen muutos on Suomessa ollut yllättävän nopeaa viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi hänen nuoruudessaan homoseksuaalisuus oli vielä rikos ja sitten sairaus. Oksanen muistuttaa, että tasa-arvo kuuluu kaikille ihmisille.

Hän uskoo, että naisten ja vähemmistöjen aseman paranemisen syynä Suomessa ovat olleet monet tienraivaajat kuten naispuoliset kirjailijat.

”Lisäksi suomalaisessa kulttuurissa naisilla on vanhastaan ollut aitan avaimet vyötäisillä. On myös kulttuureja, joissa nainen on vielä tänä päivänä alempi kuin kotieläin. Maailmanlaajuisesti yksi tärkeimpiä tavoitteita on tyttöjen ja naisten pääseminen opiskelemaan.”

Aulikki Oksanen kertoo Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia –sarjakuvassaan myös lapsuudestaan.

Aulikki Oksasen oikeassa kädessä on kolme näyttävää hopeasormusta, jotka esittävät karhua, kettua ja pirunsarvista naista. Korut on tehnyt hänen ystävänsä, hopeaseppä ja kuvanveistäjä Eila Minkkinen. Oksasella on myös isot korvakorut, kaulakoru ja Kalevala-rannerengas.

”Moni lapsi on saanut juottaa tätä lintua”, Oksanen naurahtaa ja näyttää, kuinka siinä roikkuva lintu pääsee juomaan hopeakellosta.

Oksasella on kaksi aikuista lasta ja neljä lapsenlasta, ikähaarukaltaan kahden ja 20 vuoden väliltä. Lasten ja nuorten seura on antanut hänelle voimaa ja uskoa läpi elämän.

”Nuoret ja lapset vetävät minua kovasti puoleensa. Heidän seurassaan uudistun ja pysyn valppaana.”

Oksanen tahtoo halata lapsenlapsiaan niin paljon kuin mahdollista.

”Halaamisen ja sylissä pitämisen voima kantavat paljon pidemmälle kuin uskoisikaan.”

Hän on iloinen, että nykyään myös suurin osa nuorista isistä osaa halata lapsiaan.

ei voi olla niin, että vastuu ilmastonmuutoksesta ja muista muutoksista sysätään vain nuorten harteille

Oksasen mukaan nuorissa on yhteisöllistä energiaa ja voimaa.

”Nuoret ovat yhä yhteiskuntaa eteenpäin vetävä voima. Mutta ei voi olla niin, että vastuu ilmastonmuutoksesta ja muista muutoksista sysätään vain nuorten harteille.”

Jopa materialistisella 80-luvulla Oksanen koki, että nuoret olivat vastavoima kapitalismille. Hänen silloin teini-ikäinen Aino-tyttärensä kokosi pienen porukan, jonka nimi oli Uuden kapinan koululaiset. Kaveriporukka vastusti kulutushysteriaa.

”Nuoret ovat aina maailmanparantajia, mutta sitten jossain vaiheessa monilla into laimenee.”

Oksanen muistelee, kuinka heidän kotinsa lattialla istui 80-luvulla usein joukko Ainon kavereita, piikkitukkaisia punkkareita, joiden ajatuksia äitikin mielellään kuunteli.

Kerran asuntoa ympäröiville pelloille oli satanut paljon lunta, ja punkkarinuoret päättivät kesken maailmanparantamisen lähteä ulos tekemään lumienkeleitä. He pyysivät Oksasta mukaan, ja niin tämäkin kellahti muiden mukana selälleen hankeen.
”Oma mielipahani jäi siinä hetkessä hankeen.”

Oksanen oli nuorena innokkaasti mukana sodanvastaisessa työssä. Hän kirjoitti ja lauloi Vietnamin sodan vastaisia lauluja ja toimi rauhanliikkeessä 60- ja 70-luvuilla.

”Siihen aikaan oli tunne siitä, että saatoimme oikeasti vaikuttaa ja saada sodan loppumaan. Sellainen vaikutusvalta on valoisa ja voimaa antava kokemus. Nykysotien kohdalla ei enää tunnu samalta. Tänä päivänä tunnen itseni paljon voimattomammaksi kuin 70-luvulla.”

Sodat tuntuvat hänestä nykyisin hallitsemattomilta. Hän toivoisi myös, että nykyään olisi enemmän sodanvastaisia liikkeitä. Hän oli 70-luvulla mukana myös Chilen solidaarisuustyössä muun muassa laulamassa työpaikoilla.

”Toivoisin tänään samankaltaista solidaarisuutta maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan ja että ihmiset ottaisivat voimakkaammin kantaa rasismia ja väkivaltaa vastaan. Läpi tuotantoni olen yrittänyt herätellä sivustakatsojia mukaan toimintaan.”

Hän kirjoitti Julmuus-runossa 1980-luvulla:

”Ihmisen julmuuksista yleisin / on julmuuden suvaitseminen. / Monet tulevat hautajaisiin / sitten kun lapsi on tapettu / ja ottavat kantaa yhdessä / arkunkantajien kanssa.” 

Huomion saaminen viestittää, että sinulla on aina paikka ja ääni tässä maailmassa ja sinua arvostetaan.

Taiteita arvostettiin Aulikki Oksasen lapsuudenperheessä. Isä ja äiti lauloivat kumpikin kirkkokuorossa ja usein kotona. Lisäksi isä johti monia mieskuoroja. Kotiäiti Hilkka Oksanen kirjoitti Satakunnan kansaan pakinoita perhe-elämästä.

Väinö Oksanen työskenteli opettajana Pylkönmäen kirkonkylän kansakoulussa. Perhe asui koulun tiloissa. Oksanen muistaa, kuinka hän oli neljävuotias ja isä nosti hänet koulun lavalla lausumaan runoa pikkuriikkisestä kissasta.

”Sain jo nelivuotiaana yleisöltä vastakaikua. Se on sellaista hunajaa, joka antaa elinvoimaa. Huomion saaminen viestittää, että sinulla on aina paikka ja ääni tässä maailmassa ja sinua arvostetaan.”

Oksanen arvostaa sitä, että saa yhä lukijoilta vastakaikua. Ihmiset saattavat pysäyttää hänet kadulla ja kiittää runoista.

”Vähän aikaa sitten yksi mummo tuli juttelemaan minulle bussissa ja sanoi, että runosi jäävät elämään. Se oli hyvä kuulla näin vanhana!”

Taiteilijana Oksanen kokee olevansa jonkinlainen hybridi, sillä hän on lapsesta lähtien halunnut tehdä vähän kaikkea. Hän onkin esiintynyt niin teatterissa kuin elokuvissa, kirjoittanut runoja ja romaaneja, laulanut, tehnyt sarjakuvia ja piirtänyt.

”On ollut onni, etten ole halunnut taiteellisesti rajoittaa itseäni, vaikka 60-luvulla näitä rajoja vedettiin.”

Oksanen kokee, että tänä päivänä hänen kaltaisiaan monitaiteilijoita on jo paljon enemmän.

Parhaillaan hän haaveilee siitä, että löytäisi taas aikaa kuvataiteiden tekemiseen.

”Saan valtavasti iloa kaikesta taiteellisesta työstä.”

Elämän kriiseistä ja maailmantuskasta selviytymisessä Oksasta ovat aina auttaneet myös avoimet keskustelut ystävien ja siskojen kanssa. Hän on kokenut tärkeäksi sen, ettei pidä kaikkea yksin sisällään.

”Miestenkin roolin avautumisessa helpottaisi taito puhua. Naisilla on miehiä useammin ollut taito keskustella huolistaan muiden kanssa.”

Jotain ihan kumouksellista pitäisi tapahtua tavassamme kohdella toisia ihmisiä

Yleissivistyksen heikkenemisestä Oksanen on huolissaan. Hän toivookin yleissivistyksen uutta tulemista.

”Nuoren ihmisen on helpompi kestää tätä vaikeaa aikaa, jos hänellä on historian ja kirjallisuuden tuntemusta. Ne antavat elämänviisautta ja suhteellisuudentajua.”

Oksanen on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka monien ihmisten käytös on muuttunut töykeäksi.

”Jotain ihan kumouksellista pitäisi tapahtua tavassamme kohdella toisia ihmisiä. Niin paljon on vihaa, ilkeyttä ja solvauksia. Suomessa tekniikka on kehittynyt nopeasti, mutta hyvät tavat ovat aikalailla hukassa.”

Oksanen ei kaipaa moralismia tai traditioita, joita noudatetaan vain tavan vuoksi, vaan humaania käytöstä, jossa huomioidaan muut ihmiset.

Oksanen on kirjoittanut kaikki sarjakuva-albumiensa tekstit käsin kaunokirjoituksella. Jos hän voisi heilauttaa taikasauvaa, hän toisikin kaunokirjoituksen takaisin yleiseen käyttöön. Syksystä 2016 lähtien kaunokirjoituksen opetteleminen alakoulussa on ollut vapaaehtoista.

”Minulla on näkemys, että kaunokirjoituksella kirjoittaminen vaikuttaa ajatteluun. En vaadi, että kaikkien pitäisi kirjoittaa ainoastaan käsin, vaan että käsinkirjoittaminen voisi elää tietokoneella näpyttelyn rinnalla.”

Oksanen on saanut todistaa laajaa teknistä muutosta kirjoittamisen saralla. Hänen aloittaessaan Kokemäellä koulutiensä 1950-luvulla, kansakoulussa kirjoitettiin mustepulloon kastettavalla mustekynällä. Tänä päivänä hänkin kantaa älypuhelinta mukanaan ja lähettelee viestejä WhatsAppissa.

”Kokemani murros on ollut huikea. Olen Tryffelikoirat-romaanissani kuvannut 1940-luvulla syntyneen ihmisen elämää: pää mustepullossa, töppöset kohti nettien kosmosta!”

Kommentoi Facebookissa

voima
  • 6.3.2020
  • Kuvat Nauska

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kiva, että haluat kommentoida artikkeleita. Muista kuitenkin hyvät käytöstavat ja se, että olet itse vastuussa kirjoituksestasi.