Lukuaika: 8 minuuttia

Biologi ja maatalousyrittäjä Mariko Lindgren kasvattaa lehmiä ja lampaita vaaliakseen luonnon monimuotoisuutta

Pieni osa nautakarjasta tekee merkittävää työtä laiduntamalla perinnebiotoopeilla

 

Suomenkarjan osuus oli vielä puolet kaikista naudoista 1950-luvun lopulle asti. Sen jälkeen suosituimmat ayrshire- ja holstein/friisiläis -rodut valtasivat lypsykarjatilat. Jalostuksen ja tehokkaamman ruokinnan ansiosta lypsylehmien vuosituotos on noussut. Samalla 40 vuodessa lehmien määrä on pudonnut kolmannekseen. Kun 40 vuotta sitten lehmiä ja laitumia näki maaseudun peltoaukeilla, on nykyään laiduntava lehmälauma jo harvinainen poikkeus. Isot lypsykarjat ovat navetoissa, laitumella näkee lähinnä lihakarjoja.

Kalliokedot, kedot, tuoreet niityt, kosteat niityt, jär­ven- ja joenrantaniityt, merenrantaniityt, tulvaniityt, suoniityt, lehdesniityt, hakamaat ja metsälaitumet ovat kaikkein uhanalaisimpia perinnebiotoop­pien luontotyyppiryhmiä, sillä kaikki näihin ryhmiin lukeutuvat luontotyypit on arvioitu äärimmäisen uha­nalaisiksi.

Peltomaisemat levittäytyvät laakeana laaksona Pielisen pohjoispuolella Nurmeksessa, Pohjois-Karjalassa. Maisemaa hallitsee muutama iso navetta ja tilakeskus sekä hoidetut pellot. Joenpenkalla ja metsänreunassa tarkka havainnoija huomaa lumisessa maisemassa lammasaidat. Tehokkaasti hoidettujen peltojen rinnalla on muutama hakamaa ja perinteinen laidun. Täällä toimii myös maatalousyrittäjä, jonka kaukaisimmille laitumille tulee matkaa sata kilometriä etelään tai pohjoiseen.

Maatalouden tehostumisen ja metsätalouden myötä entisistä hakamaista ja laitumista on hyvin pieni osa jäljellä ja käytössä. Perinnebiotoopit ovat vanhojen luonnontilaisten metsien jälkeen toiseksi tärkein uhanalaisen lajiston elinympäristötyyppi Suomessa. 

Suomen ympäristökeskus arvioi vuonna 2017 neljästäkymmenestä perinnebiotoopistamme 38 koko maassa äärimmäisen uhanalaisek­si ja kaksi erittäin uhanalaiseksi. Perinnebiotoopit ovat säilyttäneet lajistoa joka vallitsi jääkauden jälkeisillä aroilla, joilla mammutit ja alkuhärät laidunsivat. Nämä elinympäristöt säilyivät hyvin siihen asti, kun karja oli peltoa kiertävän aidan ulkopuolella ja viljely aidan sisäpuolella. 

Viljely aloitettiin huhtakaskilla ja useamman kaskenpolton ja viljelykesien jälkeen kasket jäivät ahoiksi ja laitumiksi. Itä-Suomen karja eli kyytöt sekä muut alkuperäisrodut laidunsivat metsistä ravintonsa. Talveksi niitettiin kauemmilta niityiltä heinää, joka ajettiin talven rekikeleillä pienistä ladoista suomenhevosella pihaan. Nykyään suurin osa tuotantoeläimistä on joko kesälläkin navetassa tai aidan sisäpuolella pellolla, ja syö väkirehua ympäri vuoden. 

Niityt, kedot ja haat edellyttävät hoitoa tai laidunnusta, jotta ne pysyvät avoimina, ja uhanalaiset kasvit sekä niihin erikoistuneet hyönteiset ja hyönteisiä syövät linnut pärjäävät. Lehmien, lampaiden ja hevosten laiduntaminen on tehokkain ja edullisin tapa säilyttää näitä elinympäristöjä avoimina ja vähentää ravinteita. Samalla voidaan säilyttää alkuperäisrotuja.

Laiduntamisen tai niiton on vietävä ravinteita pois perinnebiotoopeilta, jotta niiden kasvilajisto pärjää yleisimpien lajien seassa. Lämmittämisen ja polttomoottorien tuottamat typpioksidit lannoittavat eli rehevöittävät nykyään metsiä ja niittyjä. Perinnelaitumilla karja, lampaat tai hevoset jalostavat ravintonsa lihaksi ja lannaksi. Samalla laidun sitoo hiiltä ilmasta maaperään. Lehtipuiden vesat maistuvat hyvin ja laidun pysyy avoimena, mutta kuusia joudutaan poistamaan. Niidenkin mukana poistuu ravinteita.

Mariko Lindgren lampaineen.

Nurmeksen Ylikylässä ja Saramolla toimii Mariko Lindgrenin neljä vuotta sitten perustama Satuhaka. Lindgren on biologian maisteri ja karjatalouskoulun käynyt maatalousyrittäjä. Hänelle maatalousyrittämisen tärkein motiivi on luonnon monimuotoisuuden suojelu ja toisena eläinten hyvinvointi. Perinnebiotoopeilla molemmat tavoitteet toteutuvat. 

Satuhaka toimii verkostona useiden alkuperäisrotuja pitävien eläintilojen, koneurakoitsijoiden, maiden vuokraajien, työntekijöiden ja paimenlomalaisten kanssa. Lindgrenin yrityksen ainutlaatuisena toimintamallina on koota eläimet, laitumet ja ihmiset yhteen, koordinoida sekä kantaa vastuu. Ympäristösopimukset valtion kanssa tehdään viideksi vuodeksi siitä, että laitumet on laidunnettava ja pidettävä raivattuina. 

Satuhaalla ei ole suurta tilakeskusta. Omia lampaita on parissa entisessä navetassa ja niiden pihoilla syömässä kuivaheinää paalista joulukuisessa lumimaisemassa. Pari työhevosta on talven naapuritilalla, joka omistaa kesällä laitumille vietävät kyytöt. Ei ole edes omaa traktoria suurpaalien nosteluun, vaan urakoitsijan pihaan tuomien heinäpaalien ympärillä olevaa aitaa siirretään sitä mukaa, kun heinät tulevat syödyksi. Karitsat ja uuhet lampolalla ovat Kainuun harmaita tai suomenlampaita. 

Laitumia on myös Kainuussa Sotkamon Naapurinvaaralla ja Koiravaaralla. Eteläisimmät ovat Kolin kansallispuistossa, jossa kaskiperinne säilyi pisimpään ja onnistuttiin elvyttämään. Laidunkokonaisuuksia on viitisentoista, noin 120 hehtaaria kaikkiaan. Hehtaareista omia on vain muutama. Omia lampaitakaan ei ole kuin joitakin kymmeniä, mutta yhteistyöverkoston kautta kesällä lampaita laidunsi 180, kyyttöjä 43 ja hevosia viisi. 

Laitumilta löytyy uhanalaisia kasvilajeja, joita putkahtelee maaperän siemenpankista vuosienkin päästä. Uhanalaista suikeanoidanlukkoa sekä keto- ja ahonoidanlukkoa ja ketoneilikkaa löytyy jo. Pääskyt ja varpuset ovat palanneet. Hakamaan koivupökkelöissä näkyy valkoselkätikan hakkaamia syönnöksiä. Ehkä uhanalaisin laji laitumilla on ollut ahma, mutta sitä ei erityisesti toivota vierailemaan. Maatalousyrittäminen tällä tavoin on konkreettinen keino monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Sen lisäksi Mariko Lindgren on määräaikaisessa palkkatyössä luonnonsuojeluasiantuntijana Kainuun Ely-keskuksella Helmi-hankkeessa edistämässä perinnebiotooppien hoitoa.

Lampaidenhoitaja Reija Rantakallio ja Mariko Lidgrenin uuhet.

Lampaat, kyytöt ja hevoset ovat tehokkaita työtovereita laitumien pitämisessä kunnossa. Ne syövät hieman eri kasveja ja eri tavalla. Maailman pohjoisimmassa maatalousmaassa metsälaitumien eläimet keräsivät lyhyen kesän aikana tehokkaasti ravintoa ja toivat karjapihalle arvokasta sontaa peltoviljelyn lannoitteeksi. Vielä sata vuotta sitten maanviljelijät ajoivat kaupunkipihojen huusseista makkia pelloilleen, ennen kuin keksittiin alkaa kakkia juomaveteen joka lasketaan putkea pitkin järveen tai mereen.

Ihmisen taidot eivät riitä laitumien pitämiseen yhtä hyvinä. Osaamme jo tehdä lihaa laboratoriossa, mutta karkeaa eläinten lantaa ei ole opittu tuottamaan. Suomessa tavattavat 47 lantakuoriaislajia käsittelevät sen tehokkaasti. Jos ne eivät olisi käsittelemässä lantaa, niin metaanipäästöt lisääntyisivät kolmanneksella. Kahdeksan lantakuoriaislajia luokitellaan kadonneeksi, koska niitä ei ole havaittu viiteenkymmeneen vuoteen. Laiduntaminen perinteisillä alueilla säilyttää myös lantakuoriaisia.

Lampailla loiset voivat olla ongelma, jos käytetään samoja laitumia vuodesta toiseen. Loislääkintä toisaalta vie suoliston monimuotoisuutta mennessään. Vuorottelemalla laitumia tai viljelemällä peltolaitumilla välillä viljaa saadaan loiset vähenemään luontaisesti.

Viljelijä valitsee jokaisen laitumen ominaisuuksien mukaan sopivimmat laiduntajat. Laitumilla kesät viettävät eläimet ovat kaikin puolin terveempiä ja pääsevät osoittamaan älyään ja osaamistaan. Jokaisella laitumella on siellä aiempina kesinä olleita laumanjohtajia.

Kyyttö katsoo suoraan kohti.
Kivikkolan kyytöt ovat uteliaita.

Lindgrenin toimintamalli lähti vauhtiin vuonna 2016 kun yhdellä naapurilla vapautui laidunta vuokralle ja toisella oli karjaa joka tarvitsi laidunta. Lindgren oli hoitanut silloin jo kymmenen vuotta lampaita lähimetsissä ja pelloilla. Hän ryhtyi yrittäjäksi johtamaan verkostoa ja löysi vähitellen lisää arvokkaita laitumia elvytettäväksi. Läheisellä tilalla haluttiin luomussa jo olleiden peltojen lisäksi vaihtaa lypsykarjakin luomuun. Samuli ja Virva Hakala huomasivat Kivikkolan tilalla, että muutos olisi vaatinut isoja investointeja, kun oli vain pieni parsinavetta. Kivikkolan vasikat tulivat ensin Satuhaan perinnelaitumille, ja kun lypsykarja vaihtui emolehmiin, koko kyyttökarja siirtyi kesäkausiksi hoitoon. Polvijärveltä Lindgren sai laitumille sata lammasta luomulampolasta, jossa tarvittiin loisten takia uusia laitumia.  

Verkostomallissa yrittäjä kantaa vastuun kokonaisuudesta. 

”Tässä tuotantomuodossa tuotetaan luonnon monimuotoisuutta. Valtaosa pinta-alasta on vaatinut alkuraivauksen eikä mikään tukimuoto ole kattanut niitä kuluja. Tuet ja vuokrasopimukset tehdään viideksi vuodeksi kerrallaan, ehdot on täytettävä ja eläimiä oltava. Metsähallituksen suojelualueilla onneksi voi paremmin luottaa että vuokrasopimukset pysyvät. Rannikoilla on helpompaa, kun on isoja rantaniittyjä, perinnelaiduntaminen on ihan kannattavaa eläintilojen oheistoimintana. Täällä meilläpäin en ole huomannut tällä saralla olevan kilpailijoita lainkaan”, Lindgren vertailee tilannetta eri puolilla Suomea.

Samuli ja Virva Hakala kyyttöineen.

Ilmastonmuutos on suurin riski. Se on lisännyt myrskyjä, jotka rikkovat aitoja, kun metsälaitumilla puut kaatuvat. Hyvä aita maksaa vitosen metriltä. Monet laitumet ovat kapeita suikaleita rinteillä tai metsänreunassa, ja aitaa tarvitaan kilometreittäin. 

Toinen ilmastonmuutoksen pahentama ongelma on kuivuus. Karja varsinkin juo paljon, kuivina kesinä juomapaikat vaaroilla kuivuvat. Tällöin vettä täytyy kantaa kaivoista, jotka saattavat pahimmillaan nekin kuivua.

”Perinnelaitumille ei voi antaa väkirehua eikä laitumelle lisäruokkia, jos laidun on syöty, kun tavoitteena on saada ravinteita laitumelta pois. Lypsylinjaiset länsisuomen hiehot, joita oli aiemmin, alkoivat laihtua kun kyytöt perinnöllisillä taidoillaan löysivät samoilla laitumilla hyvin syötävää. Laidunkierto pienillä lohkoilla on tärkeä. Eläimet ovat aina tuoreella ruoholla.  Kesäkuussa pitäisi käydä laidun kerran ja sitten palata myöhemmin kesällä niin että kasvillisuus pysyy matalana.” kertoo Lindgren.

Arolla suuri eläinlauma oli vain joitakin tunteja yhdellä kohdalla. Eläimet vaelsivat vuotuista kiertoaan heinämaiden ja metsien ravinnon perässä sen mukaan, mistä syötävää löysivät. Nomadiset metsästäjät saalistivat reittien varrella. Metsästäjistä kehittyi paimentolaisia jotka jatkoivat nomadismia eläinten mukana. 

“Parasta hiilensidonnan kannalta olisi jopa päivittäin vaihtaa laidunta. Hyönteisille johonkin jäisi kukkivia kasveja jotta pölyttäjien monimuotoisuus säilyy.”

Nurmeksen alueella tällaisen laidunten verkoston aikaansaaminen on varmaankin vaikeampaa kuin jossain muualla. Laitumet ovat kaukana ja hajallaan, on petoja, ja kansallispuistoa ei tukijärjestelmä ymmärrä. EU:n maataloustukien uusi kausi 2021-2027 on alkamassa. Korvauksista riippuu, voiko vielä palkata kesäksi työntekijöitä.

mainos alkaa

”Onhan tämä stressaavaa”, Lindgren myöntää.

Pelloksi raivaus ei enää uhkaa perinnelaitumia, jotka ovat usein kivisiä tai märkiä tai hankalan muotoisia alueita. Metsätalous on suurin perinneympäristöjen uhka. Julkisuudessa on puhuttu isosta metsittämistuesta hiilen sitomiseksi ”joutomaille”. 

”Se sana hyvin kuvaa mikä on avoimien biotooppien arvostus Suomessa”, Lindgren harmittelee. ”Metsissä ei enää ole niittylaikkuja, kun ne on metsitetty, ei lahopökkelöitä eikä suuria puitakaan. Eihän näitä perinnebiotooppeja ole koskaan kattavasti inventoitu eikä lajistoa selvitetty. Ne pitäisi ehdottomasti selvittää ennen kuin aletaan metsittämään”, vaatii Lindgren.

Laiduntamisesta on hyötyä myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Laidunnettu alue sitoo enemmän ja syksyllä pitempään hiiltä kun niittämätön ruoho tuleentuu. Hakamailla kasvaa myös hiiltä sitovia puita.

”Hiilen sidontaa pitäisi tutkia ja kehittää lisää”, Lindgren sanoo. Hän tekee jo oman osansa. 

”Teen raivatuista oksista biohiilipannulla biohiiltä ja käytän sitä talvella lampolassa kuivikkeena. Näin oksien hiili ei lahoa taivaalle. Hiili sitoo hyvin ravinteita ja kosteutta. Sitten kun sitä kertyy enemmän, niin vien peltoonkin, mutta olen tähän asti käyttänyt ne muutaman aarin kasvimaalla kotitarveviljelyssä.”

Biohiili auttaa kasveja pärjäämään lisääntyneiden kuivien jaksojen yli kesällä.

”Suopeltojen raivaus tietenkin pitäisi saada Suomesta loppumaan, niiden ilmastopäästöt on tavattoman suuret”, Lindgren painottaa.

Kyyttö katselee kohti navetassa.
Kyytöillä karvan väri vaihtelee.

Lindgrenillä on paljon töitä ja koko ajan kiire. Luonnonsuojeluasiantuntijan päivätyön lisäksi työtä riittää talvellakin. Hän  laittaa taljoja, valitsee eläimiä, kengityttää hevosia ja hoitaa uuhia sekä uuhikaritsoita kotipihassa entisen kyläkoulun ladossa. Kahdeksaan kuukauteen keväästä myöhäissyksyyn hänellä ei ole ollut yhtään vapaapäivää. Miten kukaan jaksaa tällaista työtä, josta ei jää oikein minkäänlaista korvausta käteen?  

”Monimuotoisuuden suojeluun konkreettisesti vaikuttaminen palkitsee. Jollekin toiselle ehkä sopii poliittinen vaikuttaminen tai tiedottaminen, mutta minä haluan nähdä omin silmin kätteni jäljet. Biologina löydän niitä uhanalaisia lajeja laidunnetuilta alueilta! Ei sitä voi sitten enää vetäytyä, kun huomaa että laidunnus on toiminut. Pitää miettiä mihin taloudelliset voimavarat riittävät, mutta henkisiä voimavaroja tästä saa”, vakuuttaa Lindgren.

Yksin ei tarvitse jaksaa. 

”Kaikki kiitos kuuluu yhteistyökumppaneille tämän onnistumisesta. Tuntuu, että itse olen se heikoin lenkki. Pitää miettiä jaksaako itse kaikkea, mutta kumppaneihin voin luottaa.”

Lindgren kaipaa pysyvää sitoutumista myös valtiolta. 

”Toivon, että monimuotoisuuden säilyttäminen ja hiilensidonta eli tämä luonnonhoitopalvelu saisi jatkossakin tukea ja valtio ostaisi sen palvelun”, Lindgren haaveilee.

Mariko Lidgrenin pässikaritsa

Märehtijän pötsi jalostaa nerokkaasti selluloosaa heinistä ja pensaista lihaksi ja maidoksi. Siksi niitä kannattaa käyttää ennallistamistyössä. Märehtivät eläimet toisaalta päästävät röyhtäillessään metaania, joka on hiilidioksidiakin pahempi kasvihuonekaasu. 

Moni kuluttaja on vähentänyt lihansyöntiään ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kotimaisista herneestä, härkäpavusta ja kaurasta on opittu valmistamaan maukkaita proteiiniosuuksia aterioihin lihan tilalle. Silti lihan kulutus on toistaiseksi kasvanut, vaikka ravintosuositukset kannustavat vähentämään sen osuutta jo terveyssyistä. 

Pieni osa lihankulutuksesta kuitenkin suojelee uhanalaisille kasveille tärkeimpiä ympäristöjä. Kaupasta kuluttaja ei laidunlihaa vielä erota mistään sertifiointimerkistä. Suoramyynti vaikuttaakin olevan pääasiallinen lihan myyntikanava.

”Lihanmyynnillä tätä ei kustanneta, kun ehkä 5% tuloista tulee nyt siitä”, Lindgren kertoo. Yrityksen tuloista 70% tulee luonnonhoidon korvauksista, muusta maataloustuesta vain 3%. 

”Toisten sopimuseläimiä kun on enimmät, niin onneksi ei tarvitse miettiä sitä teurastamisen tuskaa siltä osin. En millään haluaisi luopua niistä tutuista eläimistä. Kun piti nyt viimeinen erä löytää, niin etukäteen jännitin mitkä raaskin laittaa. Viimeinen oli yksi pitkään ollut uuhi, se vähän huonosti käveli laitumella, niin oli aika luopua”, kertoo Lindgren eläintenpidon valinnoista.

”Lähes kaikkia en karitsoita, on uuhimummoja mukana kun ostan poistouuhia kesäksi laitumelle.  Kainuun harmaan jalostuksen kannalta pitää hyvin tuottavia toki myös kasvattaa.” Alkuperäisrotujen perimän säilyttämiseksi monipuolisena karitsoita, vasikoita ja varsoja myydään toisille tiloille. 

Puukarin pysäkillä esimerkiksi on hyvä olla sosiaalisia eläimiä rapsutettaviksi, siellä tätä laidunlihaakin on tarjolla majatalon ravintolassa. Mutta yrittäjälle on tärkeää että heidän paimenlomalampaat ovat näitä vain siihen käyttöön pidettyjä. Syötävät lampaat tulee täältä muualta. Melkein kaiken lihan myyn suoramyyntinä tänne Nurmekseen, Joensuussa on yliopistolla ostajia ja Kuopiossa joitakin.” 

Mariko Lindgren lampaineen
Kaiken vastuun ohella lampaat työkavereina antavat myös paljon.

Lindgren on pohtinut monia tapoja perinnelaiduntamisen biotooppien suojelun rahoitukseen. 

”Perinnelaiduntaminen laajenisi jos valtio maksaisi palvelusta paremmin. Tai kuluttajien pitäisi maksaa eettisestä lihasta enemmän, elleivät sitten mesenoi suoraan laitumia tai eläimiä laiduntamaan.”

Jotain saattaa olla tapahtumassa kuluttajien ja luonnonlaitumien yhteensaattamiseksi. Varsinais-Suomessa toiminut Perinnemaisemayhdistys on laajentanut toimintaansa valtakunnalliseksi. Marraskuussa 2020 on perustettu myös Luonnonlaidunlihan tuottajat -yhdistys edistämään yhteistyötä. Useaan kertaan aloitetut laidunlihan alkuperämerkinnät saattavat toteutua ”ensi vuonna”. Kasvaakseen luonnon ja eläinten kannalta parempi tuotantosuunta tarvitsisi lisää tukea ja asiakkaita.

Lampaita lemmikkeinä eikä karjatilalla ole kesällä lehmiä lainkaan

Satuhaka työllistää ja yhteistyöverkostona tuottaa elämyspalveluja enemmän kuin lihaa.

 

Luontokartoittaja Reija Rantakallio on syksyllä aloittanut Satuhaan lampolan hoidon. Hän on kesät Metsähallituksella Telkkämäen suojelualueella luonto-oppaana ja hoitamassa kyyttöjä sekä lampaita. Lampolassa käy ilmi että lampaista Urho, Juho-Kusti, Rafael ja Pate ovat hänen omiaan, oinaita eli kuohittuja pässejä, lemmikkeinä. Ne ovat lauman pässin, Makkaran, kanssa samassa karsinassa. Viereisessä ovat lauman pässikaritsat. Uuhikaritsat ovat emoineen toisella tilalla. 

 

 

Reija Rantakallio lampaiden ympäröimänä, lunta maassa
Lampaat tuntevat hoitajan ja hoitaja lampaat.

Reija sanoo olevansa “tämmöinen pässipoikien pelastaja”. Harkinnassa on oman tilan hankkiminen, mutta nyt on talvi aikaa sitä etsiä ja tehdä töitä täällä. Työsuhdeasunnolta muutaman kilometrin matka lampolalle taittuu polkupyörällä kun autoa ei ole. Reijalla on lampolassa myös tyrnäväläiset maatiaiskanat Orvokki ja Vanamo ja niillä kukkona Toivo. Lampaiden pito lemmikkinä alkoi, kun Telkkämäen kesäkaritsoista yksi oli tarjolla syksyllä ennen teurastuksia. ”Minä sanoin että otanhan minä sen Paten. Mutta talvipaikalla oli uuhia niin se piti leikata. Se taitaa olla tuon Olavinkin kohtalo, kun Mariko tarjosi että voisin ottaa yhden karitsan vielä.” kertoo Reija kuopsuttaessaan puskevia lampaita. Eikö ole ristiriitaista olla lemmikkilampaita tuontatoeläinten seassa? ”No ne teurastettavat ei ole minun. Ei se Marikollekaan ollu helppoa valita teurastettavia, ei se niitä omia tuttuja lampaita laittanu vaan kesäksi ottamiaan uuhia”. Mariko Lindgren oli ostanut keväällä 50 poistouuhta jotka saivat tehdä vielä yhden kesän perinnebiotooppien hoitoa lauman mummoina. 

 

Kyyttöjen viisaus soveltuu kesätöihin kansallispuistossa

 

Kivikkolan tilan isäntäpari Samuli ja Virva Hakala esittelee navetassa 37 kyyttöään. Itä-Suomen alkuperäiskarjalla on tyypillinen  selänpituinen valkea kuvio, vähän kuin kyyllä musta raitansa. Siitä kyytöt ovat ehkä saaneet nimensä. 

Isäntäpari navetassa kyyttöjen seurassa
Hakaloiden pihatto on sovellettu vanhasta parsinavetasta.

Tilan pellot oli jo aiemmin vaihdettu luomuviljelyyn ja kaksi vuotta sitten haluttiin lypsylehmätkin laittaa luomuun. Osoittautui, että vanhan parsinavetan tilalle olisi pitänyt rakentaa iso pihattonavetta, koska lypsylehmillä pitää luomussa olla enemmän tilaa. Viidenkymmenen lypsylehmän ja nuorkarjan tilalle vaiheittain vaihdettiinkin kyyttölauma. Alkuun kyyttöjäkin kokeiltiin lypsää, mutta todettiin helpommaksi lopettaa lypsäminen ja antaa vasikoiden kasvaa emän maidolla. Nyt karjaa on 37 navetassa, joka on pihattomainen, vaikka parret on jäljellä toisella puolella ja lehmät käyvät niissä syömässä kuivaheinää. Alkuperäisrodun sopimuseläimiä on 25, niille saa viitisen sataa euroa tukea vuodessa. Kun maitotiliä ei tule niin laiduntantaminen pitää myös kustannuksia kohtuullisina. Sopimuseläimien määrä on viideksi vuodeksi sidottu ja vasikoita pitää tuottaa. Tilan toisena tuotantosuuntana on hevostallin ja -maneesin pito. Omat pellot heinätetään kerran vuodessa, mikä riittää kun koko karja on kesät perinnelaitumilla. Syksyllä ne laiduntavat kuukauden heinänteon jälkeen noussutta odelmikkoa. Tälle talvelle vähennettävistä eläimistä vain kolme meni teuraaksi, muut muille tiloille kyyttökantaa vahvistamaan. 

 

”Meille tämä on ihan huippuyhteistyökuvio kun se mahdollistaa kesän laidunnuksen ilman ruokintaa. Mariko järjestää hoidon, meitä ei tarvita neljän eri pitäjän laitumille missä nämä on, ellei ole joku erikoistilanne.” Kertoo emäntä Virva, vaikka kyytöt ovatkin enemmän isännän vastuulla. ”Kyytöt on kyllä viisaita kun ne on aina metsässä laiduntaneet, on säilynyt vasikoiden puolustamistaito. Hirvikoirankin ajoivat äkäseen pois laitumelta. Pikkuvasikat oli keskellä ja lehmät kävi ympärille ja hyökkäsivät päin.” kertoo Samuli. ”Jalostetut vasikat kun ei olleet laitumella ikinä olleet niin eihän ne edes ymmärtäneet syödä ruohoa kun tänne tulivat. Eikä äidinvaistoa lehmillä ollut jäljellä pitää vasikoista huolta. Nämä kyytöt muistaa kesätyönsä, ne  menee karja-autoon keväällä kun ovet avaa, että nyt päästään kesäksi laitumelle.” Lauman johtaja on kymmenvuotias lehmä. “Näillä ei ole semmosta tuotantorasitusta kuin lypsylehmillä niin elävät pitkään. Laitumella on hyvä olla aina kokeneita ja sen laitumen tuntevia mukana.” 

 

Kyyttöjä ei ruokita kauralla talvellakaan, joten viljaa ei tarvitse viljellä. Kun ei tarvinnut uusia kuivuria eikä koneita viljanviljelyyn niin pienellä tuella pärjätään. ”Nämä on semmosta green care -palvelua, hevoset ja kyytöt. Hyvinvointia ihmisille ja eläimille eikä tehostamista. Ne paimenlomat on siitä hyvä esimerkki, ihmiset maksaa Metsähallitukselle että pääsevät kyyttöjä paimentamaan ja asumaan sähköttömään tupaan. Ei tarvi muuta kuin viedä eläimet laitumelle, niin nämä kyytöt osaa löytää ruokansa kun on vettä ja kivennäisiä tarjolla. Omat pellot ovat pieniä ja kivisiä. Suurten koneiden tehoviljely ei oikein tänne soveltuisi, mutta heinäntekoon kerran kesässä ja syksyn laidunnukseen käyvät hyvin. Ja emolehmien pito ja vasikoiden kasvatus on sikälikin järkevä vaihtoehto, että lypsykarjaa ei voisi kauemmas perinnelaitumille  viedä kun pitäisi pari kertaa päivässä tuoda lypsylle.” kertoo Virva.

 

Laidunlihaa menisi ravintoloihin, mutta pitäisi olla paljon isompia eriä kerralla yhtä lajia. Helsingissä Tukkutorin alueella Kotitila on ottanut lihaa myyntiin. Kaikki ei vielä ole virallisesti luomua, koska eläimen pitää olla elänyt kolme neljännestä elämästään luomusopimuksen aikana. Kivikkolan kyyttö näyttää olevan ainoa alkuperäisrodun laidunliha mitä on tällä hetkellä tarjolla.

Onko tälle perinnelaitumien lihalle omaa brändiä, ajaako mikään taho teidän asiaa? ”No ei niitä etujärjestöjä kiinnosta, harrastamisenahan ne tätä perinnelaiduntamista pittää. Jos alkuperäistuen ehdot heikentyisi uuden CAP-kauden myötä, niin tämä pipertäminen taitais loppua. Ei kyllä ole moneen vuoteen enää MTK:hon kuuluttu kun ne ajaa vaan maidontuotannon tehostamista!” paljastaa lopuksi Samuli.

 

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 27.12.2020
  • Kirjoittanut Matti Ikonen
  • Kuvat Kamilla Billiers